MARIA KOSKIVIRTA
The Universe Is a Machine, 2025
8 min 25 s
The Universe Is a Machine tutkii ajatusta todellisuudesta mekaanisena, automaattisena ja kenties välinpitämättömänä. Se kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan maailmankaikkeus olisi elävä, maaginen tai hengellisesti merkityksellinen, vaan esittää sen pikemminkin kylmänä ja ennalta määrättynä: kuin koneena, joka toimii ilman tunteita tai merkitystä.
Työ koostuu sarjasta hitaasti kehittyviä, pirstaleisia visuaalisia jaksoja. Sen rytmi on tarkoituksellisesti hillitty, eikä siinä ole tarinallista ratkaisua, säilyttäen jatkuvan mutta epälineaarisen kulun. Elokuva rakentuu jäännöksistä: liminaalisista arkkitehtonisista tyhjyyksistä, makrotarkastelun alla repeytyneestä ihosta, skannaavasta, etsivästä, kohdalleen osumattomasta valonsäteestä. Pohtiessaan ruumiin ja tilan hajautumista sekä kiinnittäessään huomiota tähän ruumiillisuuden menettämisen ajatukseen, kootut otokset on tarkoitettu purkamaan elementtejä; paljastamaan menetystä, valaisemaan katoamista.
Elokuvan kieli liikkuu rukouksen, varoituksen ja alistumisen välimaastossa – koostuen katkelmista, jotka ammentavat henkilökohtaisesta menetyksestä ja kollektiivisesta tragediasta. Teksti valaisee viime kädessä autonomian menetystä, sillä puhe hyväksyy mekaanisen väistämättömyyden ja tarjoaa itsemurhan eksistentiaalisen vapauden viimeisenä tekona; ymmärtäen väkivaltaa ei yksittäisenä tapahtumana, vaan yhteiskunnallisena rakenteena.
Maria Koskivirta (s. 1999) on Helsingissä toimiva monialainen taiteilija, joka on suorittanut kuvataiteen kandidaattitutkinnon Prahasta (FAMU) ja opiskelee parhaillaan maisteriksi Kuvataideakatemiassa. Hänen työskentelynsä keskittyy yhteiskunnan näyttäviin, harhaanjohtaviin ja oletettavasti (ei-)maagisiin puoliin, sekoittaen teoksissaan faktaa ja fiktiota. Koskettamalla eletyn todellisuuden hyperrealistista luonnetta Koskivirta pyrkii paljastamaan töissään luontaista jännitettä ilmenemisen/läpinäkymättömyyden sekä faktan/fantasian välillä. Teoksissa näkemisen illuusiomaiset puolet riisutaan, ja havainto pakotetaan takaisin kummallisuuden maastoon – paikkaan, joka muotoutuu vähintään yhtä paljon siitä, mikä jää näkymättömiin, kuin siitä, mikä on silminnähtävää.