Veikko Björk
Jälkiä
Pienet puuveistokset ovat eräänlaisia elämän fragmentteja, jotka pulpahtivat esiin muistin sedimenttikerrostumista vuoleskellessani puuta. Mieleeni tulivat lapsena veistämäni linja-autot, talorakennelmat ja tiet, kokonainen pienoiskylä, jonka äärellä saatoimme veljeni kanssa uppoutua täysin leikin lumoihin.
Tarkoitukseni oli liittää veistokset toisiinsa hermoverkoston kaltaisella kudelmalla. Työskentelyprosessin aikana kudelma on kutistunut lyhyiksi spiraaleiksi, vähän kuin napanuoran pätkiksi, viitteeksi yhteydestä. Mietin muistojen hajoamista, kuolemaa, hiiliatomien kiertokulkua. Ympäristö sieluttuu ja kuvittelen kuolleiden läsnäolon kasveissa, puissa ja kivissä. Meren rannan muoviroskissa mennyt fossiilistunut elämä on tiivistynyt öljyn kautta muoviseksi tavaraksi joka heitetään tarpeettomana mereen. Painan muovipalan korvaani vasten ja kuulen dinosaurusten askelten töminän.
Näyttelyä on tukenut Svenska Kulturfonden.
Veikko Björk (s. 1960); veistän puuhun muistikuvia eletystä elämästä. Puu on spiraalille kiertynyttä auringon valoa, joka kannattelee elämää maapallolla. Veikko Björk asuu ja työskentelee Helsingissä ja välillä myös syntymäseudullaan Kiteellä. Hän on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta tila-aika laitokselta 1998.
Salla Myllylä
Tuhkimontie 10
Tuhkimontie 10 -videoinstallaatio kuvaa 50-luvun kerrostalon peruskorjausta itähelsinkiläisessä lähiössä. 10-kanavainen videoteos seuraa näkymiä sisätilasta ulkotilaan neljässä saman portaikon huoneistossa kahden vuoden ajan. Vuodenaikojen muutos ulkona vertautuu remontin etenemiseen sisätilassa. Näkymät samasta huoneesta eri kerroksissa havainnollistavat rakennuksen suhdetta omaan ympäristöönsä. Korjaustyön kuluessa osa huoneiden sisäpinnoista kuoriutuu rakentamisajankohdan asuun, tilassa on läsnä monta aikaa.
Roihuvuori edustaa lähiörakentamisen ensimmäistä aaltoa Helsingissä ja on siksi arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun historian kannalta merkittävä lähiö. Tarja Salmio-Toiviaisen ja Esko Toiviaisen suunnittelema 1955 valmistunut Tuhkimontie 10 on Roihuvuoren ”käärmetalo”, jossa on yhdeksän porraskäytävää. Olen asunut pitkään tätä taloa vastapäätä, joten kyseessä on myös oma lähiympäristöni.
Kuvausprojektissa minua kiehtoi kerrostalon ikkunoiden muodostama matriisi, rakenteinen näkymä ympäristöön. Olin katsonut rakennusta vuosia ulkoapäin, nyt näissä erityisissä olosuhteissa asuntojen ovet aukenivat ja pääsin kuvaamaan lähiympäristöäni muista ja muiden näkökulmista. Ajastetussa, liikkumattomasta kamera-asemasta toteutetussa kuvauksessa rajaus on spekulatiivinen: asetan kuvan rajat ja odotan jotain tapahtuvaksi.
Esitin osan videoista pop up -näyttelyssä Tuhkimontie 10:n kerhohuoneessa toukokuussa 2024. Forum Boxin installaatiossa videot irtoavat synnyinsijoiltaan, kontekstistaan. Ne projisoidaan 1930-luvun alussa rakennetun ja 1990-luvun lopulla galleriaksi remontoidun Lönnrotinkadun sillanalustilan karheille seinille.
Näyttely on Kuvataideakatemian tohtoriopintojeni taiteellinen osa.
Valosuunnittelu: Nanni Vapaavuori
Kiitos: Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus Taike, Taideyliopiston Kuvataideakatemia, Renevo, Tuhkimontie 10:n asukkaat
Salla Myllylä on helsinkiläinen kuvataiteilija ja Taideyliopiston tohtoriopiskelija. Hän työskentelee paikkasidonnaisesti liikkuvan kuvan keinoin. Myllylä on valmistunut Vapaasta taidekoulusta 2009 ja Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2014. Hänen tutkimuksensa käsittelee paikan ja rajaamisen välistä suhdetta. Myllylän teoksia on esitetty näyttelyissä mm. Mäntän Kuvataideviikoilla (2024), Galleria G:ssä (2021), Hietsun paviljongissa (2021), Taidelaitos Haihatuksessa (2017), Galleria Huudossa (2015, 2013), Frankfurter Kunstvereinissa (2014) ja Kunsthal Charlottenborgissa (2017, 2012).
Aleksi Tolonen
In a Time of Chimpanzees I Was a Monkey
Työhuoneella työskentely on loputon palapeli, jossa työn alla on samanaikaisesti useita kymmeniä kaksi- ja kolmiulotteisia töitä ja ympärilläni niitä varten lukematon määrä toisiinsa mahdollisesti sopivia paloja ja leikkeitä. Se on jatkuvaa leikkaamista, liimaamista, hakemista, sovittelua. Se on arkistointia ja muistia, systeemin luomista, jotta joskus jokin, mitä etsii, voisi löytyä helposti. Ja lopulta se on jos ei nyt ihan täydellisen, niin hyvin sopivan yhdistelmän löytämistä. Sellaisen missä kaikki vihdoin loksahtaa paikalleen – aihe, väri, koko ja kaikki muut mahdolliset muuttujat ovat juuri kuin pitää. Se on myös uuden löytämistä, sitä kun materiaalin paljous antaakin sinulle vaihtoehdon, jota et aluksi ole edes älynnyt harkita ja silti siinä se on edessäsi parempana kuin mitä alunperin lähdit hakemaan. Se on sitä, kun kaksi paperinpalaa, joita et ole ajatellut yhteen, päätyvät sattumalta toistensa viereen ja muodostavat täydellisen parin. Se on tavaran määrää ja niiden sotkuista levittämistä, jotta näitä onnellisia sattumia voisi välillä tapahtua. Se on nöyryyttä tajuta, että taiteilijana ei aina tarvitse tehdä ja luoda, voi vain hyväksyä sen minkä edestään löytää. Valintahan sekin on.
Olen pari viime vuotta saapunut työhuoneelle, istunut alas ja ruvennut käymään läpi kaikkea sitä materiaalia, jota työhuoneellani on: loputonta määrää leikattuja paperinpalasia ja lehtiä sekä kirjoja, mistä niitä saa lisää ja lisäksi kaikkea kolmiulotteista, mitä olen työhuoneelle kirpputoreilta, roskalavoilta, kaduilta ja metsistä kerännyt. Näyttelyssä on kollaasien ja maalausten lisäksi savitöitä. Pidän saven konkreettisuudesta ja siitä, että olen sen muovaajana aina uutta löytämässä. Savesta minulta tulee teoksia laidasta laitaan, tarkasta kömpelöön, kauniista groteskiin, siinäkin sitä mitä prosessi minulle antaa.
In a Time of Chimpanzees I Was a Monkey -näyttelyä varten olen lähestynyt kokonaisuuden tekoa eri tavalla. Halusin nauttia taiteen tekemisestä ja työhuoneella olosta, joten en lähtenyt tekemään ennalta suunniteltua näyttelykokonaisuutta, vaan tein sitä, mitä tuli eteen ja mikä tuntui luontevalta. Ajatus oli, että sattuma saisi johdattaa enemmän ja uskonkin, että prosessin aikana tekemäni päätökset lopulta veivät töitä tiettyyn suuntaan. Jonkinlainen punainen lanka syntyi teoskokonaisuuden sisälle kuin varkain, sitä ei tarvinnut hakea tai pakottaa. Töistä löydän outoa huumoria, huolta maailman tilasta ja neuvottomuutta sen edessä.
Tämän näyttelyn tekoa on tukenut VISEK ja Taike.