Verna Joki
ice cream, a hundred years, and an aeroplane
Verna Joki maalaa musteella havainnosta. Havainto on suoraa, se vaatii välitöntä läsnäoloa kohteelle, minkä ansiosta kuvat rakentuvat suoraan tekijän käsialasta. Niistä välittyvät keveys ja nopeus sekä värin käsittelyssä että maalauspohjan, läpikuultavan valkoisen silkin, käytössä.
Kallisarvoisena pidetyn silkin vaikutelma on samankaltainen kuin silkkipaperissa, mutta kankaan muisti on paperia lyhyempi ja hetkellisempi. Toisin kuin paperi kangas oikenee ja siliää, rypyt saa halutessaan häviämään. Hohtavalta silkkikankaalta puuttuu myös paperin kuiva tuntu: sen tilalla on kyky läpäistä väriä. Ohuesti pohjustetun silkin valinta maalausten pohjaksi vaikuttaa myös teosten muotoon, sillä kiilapuut riittävät pitämään työn koossa, eikä kehyksiä tai teoksia kiertävää passepartout’ta tarvita. Suoruuden vaikutelma ulottuu näin myös Joen teosten rakenteeseen.
Kangasta ja silkkipaperia yhdistää kuitenkin niiden hetkellisyys. Jos taiteilijalle sattuu hänen maalatessaan virhe, se jää peruuttamattomaksi, ja kun vedon on kerran tehnyt, on enää vaikea tai mahdotonkin korjata mitään. Herkän läpikuultava, pehmeästi laskeutuva silkkipohja osoittautuu taiteilijalle armottomaksi, sillä jokainen ainutkertainen jälki jää pysyväksi. Sitä ei ole hinkkaaminen pois ilman, että tulokseksi jää lisää jälkiä, lisää poistettavaa, uutta väriä.
Viivan veto on väistämätön asia, lähes kohtalon kysymys, sillä se määrää koko teoksen sisällön. Työskennellessään taiteilija työskentelee kuin tyhjän päällä, sillä väri tulee kankaalle vielä muotoutumattomalta ei-minkään alueelta ja viiva etenee kohti taustan valkoisuutta. Siksi siveltimen kalligrafiaa muistuttavaa jälkeä on mahdotonta nähdä ennen kuin viiva on vedetty. Piirtäminen ja maalaaminen on siten kuin sokeaa toimintaa ennennäkemätöntä kohti.
Joen mustemaalausten viivat ovat tiheitä mutta ilmavia. Niitä yhdistää voimakas vaivattoman liikkeen tuntu, ja katsoessa tulee tunne siitä, että teokset olisivat kehittyneet kuin itsestään ja viivat asettuneet paikoilleen paineettomasti. Tätä ajatusta vahvistaa se, että Joki on jättänyt teoksiinsa tilaa, tyhjää kangasta kuva-alan ulkopuolelle. Kaikkea ei ole pakko täyttää, ja samalla valkoinen aluekin on teoksissa täyden pinnan lailla merkityksellinen. Päävärejä on kaksi, musta ja vaalea harmaa: harmaasta syntyy kuin varjoja mustalle, mikä saa katsojan aistimaan tilaa ja päällekkäisiä kerroksia. Teoksissa Palta Kyrönlahdessa, Kevätlaulu, Iltapäivä Kyrönlahdessa, esseet ja Studio view without Hammershøissä maisemat yhdistyvät esineisiin asetelman tapaan, kun taas Vaarin asetelma, Matkamuisto Lempäälästä ja Kliivia tuntuvat ensin näyttävän esineen ja sitten avaavat sen maisemaa kohti. Ympyrän sulkee Venetsia: lomakuva rantakadulta, jossa lähenevät ja etääntyvät viivat täydentävät toisiaan kuin hetkeen istutetut diagonaalit. Viivojen tiheys hälvenee, seuraavassa hetkessä se kasvaa jälleen. Joen viivan rytmi on samalla katseen rytmi, sen liike silkkikankaalla.
Martta Heikkilä, FT, estetiikka
Taiteilija kiittää Koneen säätiötä ja Suomen taideyhdistystä työskentelynsä tukemisesta.
Verna Joki valmistui kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2021 ja Vapaasta Taidekoulusta taidemaalariksi 2017. Joki on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa, viimeisimpänä Taidekeskus Mältinrannassa Tampereella 2023, Poriginalissa Porissa 2023 ja Oksasenkatu 11 -galleriassa Helsingissä 2023. Vuonna 2023 Joki sai Suomen Taideyhdistyksen Nuorten taiteilijoiden apurahan. Joen teoksia on valtion taidekokoelmissa.
MINÄ, ONNI JA ORVOKKI (2023-2025), akryyli kankaalle, 520 × 690 × 25 cm (yksityiskohta).
Paavo Paunu
MINÄ, ONNI JA ORVOKKI
Minä, onni ja orvokki on maalaus, jossa on useita sisäkkäisiä tasoja. Siellä on eläimiä ja ihmisiä, nojatuoli, torneja ja taloja. Toiset ilmestyvät varjokuvina, toiset leijuvat väreinä.
Maalaus on myös paikka katsomiselle, ja samalla se on kahden eri tilan rajapinta. Forum Boxin tilassa maalaus on mahdollista nähdä sekä suurena että pienenä. Siellä, maalauksen sisällä, ihminen etsii olemustaan, pyrkii kohti jotain, ehkä tasapainoa, ehkä onnea.
Paavo Paunun (s. 1965) maalaukset ja veistokset kuvaavat ihmistä – haaveita ja pettymyksiä sekä suhdetta luontoon. Paunu on tehnyt suurikokoisia teoksia, jotka ovat saaneet myös tilallista ulottuvuutta. Maalauksista on tullut eteen ja taakse laajenevia näyttämöitä. Paunu on tilan maalari, ja hän sijoittaa maalauksia siten, että niistä syntyy installaatioita. Puu materiaalina on yksi maalauksen konkreettinen alusta: sitä voi veistää ja maalata – puun pintaan on mahdollista istuttaa yhä uusia osia. Veistoksissa näkyy huolellinen, aikaa vievä työ: vasta työstäminen saa puumateriaalin esiin ja antaa sille muodon näyttäen aineksen sellaisena kuin se on.
Paunua eivät rajoita veisto- tai maalaustaiteen tavanmukaiset välineet, eivät ilmiselvät esikuvat, tyylilajit tai viittaukset teoreettisiin lähteisiin. Teosten ääni kaikuu kauempaa, omasta maailmasta, joka on ihmisen todellisuutta. Sitä luonnehtivat psykologinen surrealismi ja ekspressiivinen symbolismi. On kuin Paunu etsisi ihmisen ajatonta ydinkerrosta, tekojen syitä ja seurauksia, tunteita hyvyydestä, luottamuksesta ja voitonriemusta häpeään ja epäuskoon. Paunun kuvat heijastavat kokemusten ainutkertaisuutta ja ihmisen suhdetta maailman tuntemattomiin ulottuvuuksiin: luontoon, mielen syvyyksiin, taiteilijan ja katsojan mielikuviin.
Biografia: Martta Heikkilä, FT, estetiikka
Hiljaista kasvua (2023), öljyväri kankaalle, 110 × 100 cm. Kuva: Ville Välikangas.
Ville Välikangas
Ikuisuus ympärilläni
Luen uutisia avaruudesta. En kuitenkaan ymmärrä niiden tieteellisestä kielestä yleensä paljoakaan. Sen ymmärrän, että avaruus on joka puolella ympärillämme: vasemmalla, oikealla, edessä, takana, pään yläpuolella sekä jalkojen alla ja avaruus jatkuu kai loputtomasti kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Maapallo killuu ja kiitää pimeässä rajattomuudessa mitättömän pienenä. Meille planeettamme on kuitenkin elämämme koti, muistojemme paikka. Tänne me synnymme lapsuuteemme, vanhuuteemme, vuodenaikojen vaihteluihin, ikuisuuden ympäröimiksi.
Olemassaolo aiheena kiinnostaa minua ja ihmisyyden kuvaus on aina ollut minulle tärkeää. Haurauden ja pelon kokemukset toistuvat kuvissani. Ihmisyyden lisäksi esimerkiksi maisema on toistuva kuva-aiheeni. En suunnittele maalauksiani, teos syntyy maalaamisen hetkissä, maalauspinnalla erehtyen ja onnistuen. Maalaan ekspressiivisesti usein runsaasti maalia käyttäen. Ekspressionismin lisäksi kuvissani voi nähdä vaikutteita surrealismista ja joskus esimerkiksi naivismista. Maailman tapahtumat, kuten sodat, vaikuttavat myös joskus teoksiini. Kuvan tekeminen on minulle tapa elää ja olla olemassa.
Näyttelyä ovat tukeneet Koneen säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto.
Ville Välikangas (s. 1983) on Kirkkonummelta kotoisin oleva taidemaalari, joka asuu nykyään Keravalla ja työskentelee Tuusulassa. Välikangas on valmistunut kuvataiteen kandidaatiksi Lahden Taideinstituutista vuonna 2015 ja hän on opiskellut kuvataidetta Pekka Halosen akatemiassa vuosina 2005-2008. Välikangas työskentelee pääasiassa öljyväreillä, mutta hän tekee maalauksia myös vesiväreillä ja guasseilla. Tämä on hänen kymmenes yksityisnäyttelynsä.
Mediabox