Aaro Murphy
As light as catching air
Näyttely koostuu uusista teoksista, jotka tutkivat muistin, maiseman ja tuoksuteknologian välisiä suhteita videon, veistoksen ja tuoksun keinoin.
Näyttelyn keskiössä on Prototype for Listening, uusi veistos, joka puhaltaa hienovaraista orkidean tuoksua galleriaan. Katosta ripustettu teos lainaa muotokielensä kasvihuoneiden rakenteista ja orkideoiden herkästä muodosta. Kirkas lasi ja toisiinsa liitetyt putket viittaavat tuoksuteollisuudessa käytettyyn headspace-prosessiin, jolla aromeja dokumentoidaan, kerätään ja jäljitellään.
Veistoksen ohella esillä on Phantom Bloom -niminen videoteos, joka spekuloi tuoksujen katoamista fiktiivisen “elektronisen nenän” näkökulmasta. Äänen rekisteri vaihtelee tieteellisestä kielestä lyyriseen runouteen ja muodostaa abstraktin audiovisuaalisen kertomuksen, joka liikkuu poetiikan ja analyysin rajapinnalla. Teosten kautta pohdin, miten tuoksuja voidaan ihmisen ja koneen kohtaamisen kautta tallentaa ja muistaa.
Teoskokonaisuus on syntynyt vuosina 2023–2025 Japanissa toteutetun työskentelyn ja tutkimuksen pohjalta, jolloin perehdyin sekä nykypäivän tuoksuteknologiaan että Kōdō-perinteen traditioihin. Yhteistyössä Takasago-aromilaboratorion kanssa keräsimme headspace-teknologialla hajumolekyylejä ja kehitimme kokoelman uhanalaisten orkidealajien tuoksuista. Prosessi herätti kysymyksiä siitä, miten katoavia tuoksuja voidaan arkistoida ja tallettaa.
Samanaikaisesti perehdyin japanilaiseen kōdō-perinteeseen, jossa keskitytään tarkkaavaisesti “kuuntelemaan” tuoksuvia agarpuun paloja. Agarpuun tuoksu toimii välittäjänä jaetuille tarinoille ja muistoille ehdottaen, että tuoksuja voidaan ymmärtää myös kielen ja kertomuksen kautta, molekyylien ohella. Teoskokonaisuutta työstäessäni toistuva ajatus onkin ollut hajujen aistiminen eräänlaisena kuuntelemisen muotona: voisiko tuoksua ymmärtää myös kielellisenä aineena tai koodina.
Näyttelyä ovat tukeneet Koneen Säätiö, Vilho & Olga Linnamon Säätiö ja Taike.
Aaro Murphy (1991, Jyväskylä) on kuvataiteilija joka työskentelee Amsterdamin ja Helsingin välillä. Murphy työskentelee monialaisesti videon, äänen ja veistoksen parissa luoden aikasidonnaisia installaatioita, jotka kyseenalaistavat rajoja orgaanisen ja synteettisen välillä – usein tutkien laajempia kehon ja teknologian teemoja. Murphyn töitä on aiemmin ollut esillä Art Rotterdamissa, Osage Gallery Hong Kongissa, Bologna.cc:ssä, Turun Taidehallissa, Dalston Gallery Tokiossa, SOLUssa ja Oude Kerk Amsterdamissa.
Ida Palojärvi
Veitset
Veitset ovat ensimmäisiä ihmisen valmistamia työkaluja. Ne kiinnostavat minua sekä työkaluina että aseina. Molemmissa käytöissään veitset leikkaavat, halkaisevat ja veistävät. Ne erottavat aineen useampaan osaan ja muuttavat sitä. Veitsenterä toimii sitä paremmin mitä ohuempi se on. Kun terä lähestyy kaksiulotteisuutta, se muuttuu kuitenkin myös hauraammaksi. Kappaleiden hajottamiseen tarkoitettu väline voi itse rikkoutua.
Näyttelyn molempien teosten veitset on valmistettu vahasta. Vaha on edullista ja uudelleenmuovailtavaa. Sitä on usein käytetty veistosten apumateriaalina, mutta siitä on valmistettu myös varsinaisia teoksia, kuten kuolinnaamioita. Se sietää kosteutta hyvin ja on tietyssä olosuhteissa kestävää. Se on materiaalina haastava ja sen kiinnittäminen liimojen avulla on hankalaa. Se on myös haurasta ja murtuu helposti.
Ensimmäisessä teoksessa minua on kiinnostanut kappaleiden ääriviivojen liudentuminen ja samentuminen. Veitset on aseteltu rykelmiin ja ne näyttävät leikkaavan toisiaan. Niitä on vaikea nähdä kunnolla, sillä propellit muodostavat sumean aidan veitsien ja katsojan välille. Propelleja pyörittävät moottorit reagoivat katsojan liikkeeseen ja ne pyörivät sitä nopeammin, mitä lähempänä teosta hän on. Kauempana propellien vauhti hidastuu, mutta silloin etäisyys estää katsojaa näkemästä kohdetta kunnolla.
Portaikon alla sijaitseva toinen teos koostuu läpikuultavaa varjoa muistuttavista veitsistä, jotka roikkuvat niiden sisään valetusta punaisesta luotilangasta. Luotilankaa käytetään pystysuoran linjan määrittämiseen rakennustöissä. Kuvittelin lapsena, että luotilanka piirtäisi ampuma-aseella laukaistun luodin lentoradan ilmaan. Veitsien läpi pystysuorana kulkeva lanka muistuttaa minua verisuonesta tai luodin verisestä lentoradasta, jonka yksi ase on jättänyt toiseen.
Näyttelyä on tukenut Koneen Säätiö ja Taiteen edistämiskeskus.
Ida Palojärvi on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta, Hän tarkastelee teoksissaan havaitsemisen reunamia ja katvealueita. Hän käyttää tilallisia elementtejä kuten sekä peittämään että paljastamaan veistosmaisia katseen kohteita. Hän koettelee sellaista taiteen katsomisen tapaa joka perustuu katsojan kyvylle havainnoida teosta rajoituksetta. Hänen teoksensa ovat tilaan rakennettuja installaatioita jotka käsittelevät usein näkemistä ja havainnointia sekä niiden häiriintymistä. Ne osallistavat katsojan ja vaativat aikaa, läsnäoloa ja viipymistä. Hän on käyttänyt teoksissaan elementteinä mm. hedelmiä, vuorimaisemia, kultaa, suolaa tai kukkia jotka kätkeytyvät sumun, etäisyyden, pimeyden tai fyysisen esteen taakse. Hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Turun Taidehallissa, HAM-galleriassa, Galerie Anhavassa sekä Huuto-galleriassa ja osallistunut ryhmänäyttelyihin mm. Mäntän Kuvataideviikoilla. Hän on jäsentaiteilija sekä kuraattori Galleria Oksasenkatu 11:ssa.
Marloes van Son
Mekaaninen melodia, inhimillinen hyräily
Miksi meidän on vaikeaa arvostaa koneidemme lauluääniä?
Ihmisen hyräily on rauhoittava ääni, joka yhdistetään turvallisuuteen ja rentoutumiseen. Hyräilemme, kun olemme tyytyväisiä, rauhoittaaksemme lemmikkejämme ja lapsiamme tai yksinkertaisesti siksi, että pidämme äänestä. Hyräily syntyy resonanssina kun ilma värähtelee kallojemme onteloissa. Kun koneet hyrisevät, sen aiheuttavat usein mekaaniset värähtelyt ja harmonisilla taajuuksilla moduloiva sähkövirta. Toisin kuin ihmisen hyräily, se koetaan yleensä häiriöksi: Hyräilyä voidaan pitää positiivisena terminä kun se liittyy ihmisiin, mutta se on lähes päinvastainen, kun äänen tuottaa kone.
Monet tämän näyttelyn installaatioista tuottavat jonkinlaista ääntä. Suurin osa niistä on tarkoituksellisia, mutta joskus esiintyy odottamattomia ääniä, kuten pehmeitä napsahduksia signaalien vaihdon aikana, suriseva moottori tai hieman vääristynyt kaiutin. Koska installaatiot sisältävät hylättyjä huonekaluja ja korjattuja tai muokattuja rikkinäisiä laitteita, kaikkia yksityiskohtia ei voi ennustaa. Näiden omituisuuksien myötä esineille kehittyy monimutkaisempia luonteita. Tämä näyttely pyrkii kysymään miten ihmiset kehittävät yhteyksiä arkipäivän teknologisiin esineisiin ja mitä tapahtuu, kun nämä esineet toimivat eri tavalla.
Olen erityisen kiinnostunut suhteista, joita muodostamme teknologisiin huonekaluihin. 50-, 60- ja 70-luvuilla luotiin monimutkaisia huonekaluja, kuten sisäänrakennettuja levysoittimia, radioita, stereoita tai puhelimia. Vaikka teknologia onkin vanhentunutta, huonekalut ovat edelleen käytössä, vaikka niillä saattaa olla nykyään erilainen funktio. Jokin näissä teknologisissa huonekaluissa herättää yhteyden, joka yksinkertaisista laitteista ja ei-teknologisista huonekaluista näyttää puuttuvan. Kun ne rikkoutuvat, ne heitetään pois ja korvataan uusilla, kiiltävämmillä versioilla sen sijaan, että ne korjattaisiin tai käytettäisiin uudelleen. Voisiko olla niin, että välitämme enemmän vanhoista teknologisista huonekaluistamme, koska ne ikäänkuin laulavat paremmin?
Takaisin mekaanisiin melodioihin: Uskotaan, että yhdessä laulaminen vahvistaa ihmisten välisiä suhteita. Voimmeko siis muodostaa syvemmän siteen teknologisiin esineisiin, jos arvostamme niiden äänellisiä omituisuuksia?
Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto sekä Juhani Kirpilän rahasto.
Marloes van Son (s. 1991, Alankomaat) luo ääniesineitä, instrumentteja ja kokeellista musiikkia. Hän taiteellinen työskentelynsä yhdistää elektroniikkaa, puutöitä ja ääntä vaihtelevina yhdistelminä. Näyttelyiden, esitysten ja työpajojen kautta hän tutkii arkipäivän laitteiden ja tilanteiden vuorovaikutusta. Hän on kiinnostunut ihmisten ja teknologian välisistä yhteyksistä, korjauskulttuurista, käyttöliittymäsuunnittelusta sekä elektroniikan ja käsityötaidon yhdistämisestä. Hän tutkii parhaillaan korjaamista hoivamekanismina ja pyrkii kestävämpään suhteeseen elektronisten laitteidemme kanssa. Hän luo installaatioita ja instrumentteja yhdistäen käytöstä poistettuja huonekaluja ja teknologiaa, ja järjestää työpajoja, joissa osallistujat tutkivat henkilökohtaisia yhteyksiään esineisiin niiden korjaamisen kautta.
Van Son suoritti maisterin tutkinnon visuaalisessa kulttuurissa ja nykytaiteessa (Aalto-yliopisto) vuonna 2017 suoritettuaan kandidaatin tutkinnon ArtScience Interfacultyssa (Haagin kuninkaallinen taideakatemia). Hän on Alankomaista kotoisin ja asuu ja työskentelee tällä hetkellä Helsingissä. Hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä Galleria Huudossa ja Galerie AMUssa (Praha) sekä yhteisnäyttelyn Alex van Giersbergenin kanssa Myymälä2:ssa. Hän on osallistunut ryhmänäyttelyihin ja esiintynyt ympäri Eurooppaa.
Mediabox