Uneksinnan turvapaikka

Minulla oli aikoinani tapana kysyttäessä paljoakaan miettimättä todeta, että Helsingin Taidehalli on Helsingin – jos ei siten koko Suomen – hienoin kuvataiteelle tarkoitettu näyttelytila. Nyt en ole enää lainkaan niin varma. Viimeiset kymmenen vuotta olen joutunut miettimään Forum Boxin sijoittumista suomalaisten näyttelytilojen parhaimmiston joukkoon.

Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard on todennut kirjassaan Tilan poetiikka (Nemo 2003): ”Taloa ei ’eletä’ vain parhaillaan tapahtuvana, sen siunauksellisuutta ei tunnisteta vain käsillä olevana hetkenä. Todellisella hyvällä ololla on menneisyys.” Kymmenen vuotta tuottaa jo menneisyyden, todellisen hyvän olon muistojen lisäksi se tuottaa myös jäljen lihasmuistiin. Tilasta tulee hiljalleen eletty ja koettu, jolloin sitä ei enää koskaan koe pelkästään esteettisesti tai yhtä lailla pelkästään neutraalisti mittasuhteina. Kun nousen Forum Boxin parvelle, käteni tunnistaa kaiteen miltei samoin kuin se tunnistaa lapsuuteni kerrostalokodin kaiteen siellä joskus vieraillessani. Käteni tarttuu aina samaan kohtaan kaidetta, ja nivelrikkoinen polvenikin tunnistaa jo tilanteen. Käteni liukuu varmasti kohti tilaa, jonka kohtaamista olen tottunut odottamaan. Mielessäni on miltei aina samankaltainen odotus, ja harvoin se on tuottanut pettymystä: välähdyksenomaisesti muistan esimerkiksi Radoslaw Grytan Pylväskäytävän (2007) tai Jaakko Niemelän Punaisen huoneen (2005) – sama tila ja kaksi niin erilaista maailmaa!

Bachelard puhuu myös ”uneksinnasta”. Tällä hän tarkoittaa unenkaltaista tilaa, jossa tietoisuus on kuitenkin läsnä: uneksinta on sieluntila, jossa ihminen on levossa mutta jossa hänen tietoisuutensa on valpas. Se poikkeaa siis yöllisestä unesta tai silkasta haaveilusta. Näin toivoisin taidettakin koettavan. Bachelard kirjoittaa: ”Uneksinnan kautta kokonainen menneisyys tulee asumaan uuteen taloon. Onhan vanhasta sanonnastakin, jonka mukaan ’jokainen tuo uuteen taloon omat kotijumalansa’, tuhat toisintoa.” Yli sata taiteilijaa on tuonut Forum Boxiin omat kotijumalansa, ja iso osa niistä on siirtynyt katsojien kotijumalien joukkoon – tavalla tai toisella.

***

Miksi innostun lukemaan Bachelardia miettiessäni Forum Boxin kymmenvuotista historiaa? Siksi, että Bachelard on tilan poetiikkaa tutkinut fenomenologi, jolle tila ei rakennu vain tektoniikasta, rakenneosien sommittelusta ja yhteen liittämisestä. Tällaista ajattelua on arkkitehtonisiin käytäntöihin soveltanut johdonmukaisesti arkkitehti Juhani Pallasmaa, jonka suunnitelmien mukaan Helsingin kaupungin maapohjainen kylmävarasto muuttui vuosina 1998-99 taiteen tilaksi. Syntyi Forum Box.

Syntysanat Forum Boxille oli lausuttu jo vuonna 1996, jolloin kuvanveistäjä ja akateemikko Kain Tapper (1930-2004) suivaantui Helsingin silloiseen galleriaelämään ja pani alulle taiteilijaosuuskunnan, joka lähti etsimään tilaa uudelle gallerialle. Osuuskunta hyväksyttiin kaupparekisteriin seuraavana vuonna. Huhtikuussa 1997 järjestettiin Lallukan Taiteilijakodissa taidehuutokauppa, jolla hankkeelle kerättiin rahaa. Kukin kymmenestä perustajajäsenestä lahjoitti huutokaupattavaksi kaksi työtä. Tapperin lisäksi mukana olivat Radoslaw Gryta, Tapio Junno, Pekka Kauhanen, Markus Konttinen, Pirkko Nukari, Pekka Pitkänen, Ulla Rantanen, Seppo Saves ja Maija Vainonen-Gryta. Taiteilijoiden lisäksi perustajajäseniin kuului sittemmin Forum Boxin toiminnanjohtajanakin toiminut kirjoittaja ja taidekentän aktiivinen toimija Riika Vepsä-Tapper.

Tila löytyi Lönnrotinkadun päässä, puretun sillan kannen alla olevasta varastosta vuonna 1998. Osuuskunta painatti myös ensimmäisen esitteensä, jossa hahmoteltiin tulevaisuuden toimintamuotoja. Mukaan osuuskuntaan oli liittynyt vielä viisi uutta taiteilijaa: Susanne Gottberg, Outi Heiskanen, Jukka Mäkelä, Teemu Saukkonen ja Hannu Väisänen.

Jokainen tätä nimilistaa tutkaillut taidekentän toimija tajusi epäilemättä jo varhain, että nyt oltiin tosissaan ja että odotettavissa oli jotain uutta ja taidekentän käytäntöjä mullistavaa. Jotain osuuskunnan luonteesta kertoo varmaan sekin, että kaikki alkuperäiset jäsenet ovat edelleenkin toiminnassa mukana; Kain Tapperin lisäksi Tapio Junno (1940-2002) on siirtynyt tuonpuoleiseen. Kuluneen kymmenen vuoden aikana mukaan on liittynyt myös runsaasti uusia jäseniä – nykyään heitä on jo 45.

***

Tilan kunnostus aloitettiin helmikuussa 1998 – osin ammattilaisten avulla ja osin talkoovoimin, sillä alkuun varsin kuvanveistäjävoittoisessa jäsenkunnassa riitti luonnollisesti runsaasti erilaisia kädentaitoja ja materiaalien tuntemusta sekä raakaa voimaa.

Talkoisiin osallistui myös arkkitehtina Juhani Pallasmaa. Hänen suunnitelmiensa mukaan noin 360 m2 robustia, parhaimmillaan 6 metriä korkeaa varastotilaa – jota ”bunkkeriksikin” aikoinaan nimitettiin – muuttui gallerian ja museon välimaastoon sijoittuvaksi tilaksi, jossa pystyttiin taiteen esittelemisen lisäksi järjestämään erilaisia tapahtumia, kuten suunnitelmissa alun perin oli esitetty ja kuten sittemmin on nähty menestyksellä toteutuneenkin.

Kuten aiemmin totesin, juuri Pallasmaa on ollut tuomassa fenomenologista ajattelua suomalaiseen arkkitehtuuriin ja ollut rikkomassa modernistista, silkan muotoilun ja arkkitehtonisten objektien tuottamaa estetiikkaa. Pallasmaa on itse vuonna 1992 pitämässään esitelmässä kirjoittanut:

”Nähdäkseni rakennetusta muodosta ja tilasta syntyvät tunteet ovat peräisin ihmisen ja tilan välisestä kohtaamisesta. Tunnevaikutus liittyy toimintaan, ei objektiin eikä visuaaliseen tai muodolliseen tekijään. Arkkitehtuurin fenomenologia on verbien eikä substantiivien kieltä. Voimakkaimmat tunteet herättää talon lähestyminen (ei talon julkisivu), astuminen (ei ovi), ikkunasta katsominen (ei ikkuna) tai takan tai pöydän ympärille kerääntyminen.”

Tässä tapauksessa tietysti ”taiteen ympärille kerääntyminen”. Hienovaraisessa suunnitelmassaan Pallasmaa on päässyt toteuttamaan ajatuksia taiteen kodista. Tämän muistan myös silloin, kun jokaisen käyntikerran jälkeen pudistelen mustan pusakkani selästä ja hihasta Forum Boxin seinien hentoa valkoista kalkkimaalia – kotoisaa jo sekin kaikessa ärsyttävyydessään.

***

Forum Boxin tilan soveltuvuus erilaisiin käyttötarkoituksiin testattiin varsin tehokkaasti jo heti ensimmäisenä toimintavuotena. Tämä tapahtui ihan käytännön asioita myöten, sillä heti avajaisnäyttelyssä jouduttiin kokeilemaan uuden lattian kestävyyttä. Avajaisnäyttely oli nimittäin Nykytaiteen museo Kiasman kanssa yhteistyössä järjestetty Kiasma-kokoelman (sittemmin taas virallisesti Kouri-kokoelma) esittely, jossa Forum Boxin kontolle koitui kolmen Richard Serran ja kahden Anthony Caron raskaan teräsveistoksen esillepano.

Avajaiset pidettiin 17.6.1999, ja aivan kuten Helsingin Sanomien (18.6.1999) Anu Uimonen kirjoitti, ”ruosteiset teräsveistokset ovat karkean tilan komea avaus”. Ja jotta alun monitaiteelliset suunnitelmat olisivat kunnolla toteutuneet, seurasi raskaita veistoksia välittömästi täysin ei-materiaalinen avaus: tilan täytti elokuun lopulla MUU ry:n performanssifestivaali Amorph!.
Ensimmäisessä esitteessä hahmoteltuja toiminnan eri alueita onkin vähintäänkin kokeiltu, kuten teosten vitriinimyyntiä, josta sittemmin kuitenkin luovuttiin.

Varsinaisen kuvataiteen esittämisen lisäksi on liikuttu monilla visuaalisen kulttuurin osa-alueilla. Heti ensimmäisenä vuotena järjestettiin muun muassa Cannesin mainosfestivaalien palkintonäyttely, mikä oli myös avaus kansainväliselle toiminnalle, jota Forum Box on edelleenkin menestyksekkäästi jatkanut.

Tiloissa on silloin tällöin nähty myös valokuvan puolelta kuvajournalismia sekä taideteollisuutta ja muotoilua, joiden ”puhtaampaa” taidetta lähenevällä osa-alueella on tunnetusti ollut vaikea hakea paikkaansa taide-elämässämme.

Musiikki, tanssi ja performanssi ovat myös saaneet jalansijaa, ja pienessä studiotilassa on nähty runsaasti maamme eturivin videotaidetta sekä myös ennakkoluulotonta kokeilumieltä. Musiikkia on esitetty aina keskiaikaisesta laulusta elektroniseen nykymusiikkiin asti, ja pienimuotoiset teatteriesityksetkin käynnistyivät heti ensimmäisenä vuotena kahdella Nälkäteatterin monologilla.

Eikä taiteen tarvitse aina olla silkkaa filosofiaa tai taiteilijaryhmien olla jonkin aatteellisen lipun alle ryhmittyneitä samoinajattelijoita. Yksi Forum Boxin vahvuuksista, johon kannattaa kiinnittää aivan erityistä huomiota, on tällaisen gallerian ja museon välimaastoon asettuvan tilan tarjoama mahdollisuus uudenlaisille yhteisesiintymisille. Tämä koskee varsinkin nuoria taiteilijoita, joiden resurssit eivät välttämättä aina riitä yksin esiintymiseen. Tila tarjoaa samanhenkisille mutta ilmaisukieleltään mahdollisesti varsin erilaisillekin taiteilijoille mahdollisuuden esiintyä samalla yhdessä ja erikseen – valinnan mukaan. Jos palaamme esimerkiksi ensimmäiseen toimintavuoteen, muistan nuorten naistaiteilijoiden – Heta Kuchka, Aurora Reinhard, Outi Sunila, Minna Suoniemi ja Salla Tykkä – yhteisesiintymisen Forum Boxin tiloissa. Ja heti perään, vailla mitään ristiriitaa, seurasi arkkityyppinen miehinen kuvanveistäjä Pekka Pitkänen komeassa yksinäisyydessään – ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään viiteen vuoteen.

Eikä huumorikaan, tuo taiteessa niin vaikea laji, unohtunut ensimmäisenä vuotena: marraskuinen monen taiteilijan yhteisesiintyminen SLURPS! tarjosi ruoka-aiheista taidetta, sekä yksittäisiä teoksia että performansseja, joihin yleisökin pääsi riemukkaasti mukaan.

Itse asiassa näin kaikki Forum Boxin avajaisvuoden näyttelyt, ja tämäkin kertoo jotain siitä, miten se heti haki paikkansa Helsingin taidemaailmassa, jossa tuolloin pidettiin kuitenkin noin 20 avajaiset joka viikko. Uuden paikan ei ole aivan helppo vakiinnuttaa asemaansa ja saada ihmisiä muuttamaan totuttuja kävelyreittejään – arjen fenomenologiaa tämäkin! – pitkin taidemaailman polkuja. Onneksi Forum Box on siitä harvinainen taidetila, että miltei suoraan sisään voi astua ratikkapysäkiltä.

***

On turhaa ja myös mahdotonta käydä tässä läpi Forum Boxin kymmenvuotisen toiminnan kaikkia näyttelyitä ja tapahtumia. Mutta samalla kun muistin nähneeni kaikki avajaisvuoden näyttelyt, tajusin listaa läpikäydessäni, että olen nähnyt ylipäänsä miltei kaikki Forum Boxin tähänastiset näyttelyt. Luulenpa vielä, että iso osa kollegoistani jakaa tämän kokemuksen. Tämäkin käy varsin hyvin ilmi, kun selaan leikekirjoja.

Leikekirjoista käy ennen kaikkea ilmi tuon kokemuksen tuottama tyydytys: työssäänkin taiteen avulla levossa olleet kriitikot ovat olleet valppaita, ja hyvä taide on saanut arvoisensa kohtelun. Kritiikit ovat miltei kauttaaltaan myönteisiä, mutta eivät tyhjänpäiväisen hymisteleviä, niin kun ne surullisen usein nykyään ovat. Näin Forum Boxin näyttelytarjonta ja siitä kirvonneet ajatukset ovat selvästi lisänneet oman antinsa suomalaiseen taidekeskusteluun.

Historian detaljien luetteloimisen lisäksi en halua myöskään nostaa esiin mitään erityisiä kohokohtia tai huippuelämyksiä. Se olisi jotenkin kohtuutonta ja myös epäreilua niitä asioita kohtaan, johon ymmärrykseni ei mahdollisesti riitä. Totean vain, että kohokohtia ja huippuelämyksiä on vuosien aikana kertynyt runsaasti – joskus ihan liikutukseen asti.

Tähän liikutukseenkin Forum Boxin tilalla on epäilemättä oma vaikutuksensa. Museossa ja tavallisessa galleriassa tuntee olevansa nimenomaan keskellä taidemaailmaa ja sen käytäntöjä, kun taas Forum Boxin karussa tilassa on joku omituinen lumovoima, jonka myötä taiteen on helpompi puhua minulle ja minun sitä puhetta ottaa vastaan.

***

Palaankin siis vielä Bachelardiin: ”Jos minulta kysyttäisiin, mikä on talon kallisarvoisin anti, vastaisin seuraavasti: talo antaa uneksinnalle turvapaikan, talo suojaa uneksijaa, talo antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa. Eivät ainoastaan ajatukset ja kokemukset vahvista inhimillisiä arvoja. Myös uneksintaan liittyy arvoja, jotka leimaavat ihmisen koko syvyyttä. Uneksinnalla on lisäksi se erityisasema, että se antaa arvoa itselleen. Se nauttii suoraan omasta olemisestaan. Siksi paikat, joissa ihminen on elänyt uneksien, rakentuvat itsestään uudelleen uudessa uneksinnassa. Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina.”
Näin ainakin minulle on käynyt, sillä Forum Box on juuri tällainen paikka, juuri tällaista antia se on minulle kymmenen vuotta tarjonnut.

Otso Kantokorpi, vuonna 2009