”Muutaman kerran vuodessa, minulla oli tapana ajaa Skogbyn vanhan rintaman ohi. Paikan havaitsee helposti ohittaessaan Lohikäärmeen hampaiksi kutsuttuja graniittilohkareita, jotka seisovat metsässä pitkissä jonoissa. Siellä, tarkalleen 80 vuotta sitten, isoisäni, Victor, palveli kenttäkirurgina. Psykoanalyyttisen prosessini aikana, terapeuttini rohkaisemana, aloin tuntea tarvetta kävellä alueella. Kävin paikalla säännöllisesti, välillä hiekkaharjuja pitkin kävellen, ja toisinaan metsän läpi rannalle samoillen, tai etsien Victorin bunkkeria metsästä kaupungin pohjoispuolelta.
Työskennellessäni tämän terapian loppuvaiheeksi muodostuneen projektin parissa, olen pohtinut Skogbyn erikoista maisemaa ja sen hiekka-aaltoja. Viimeisimmän jääkauden aikana vetäytyvä jäätikkö seisoi siellä paikallaan hetken. Paksun, jäisen ‘kannen’ alla virtaava vesi liikkui niin voimakkaana, että se veti mukanaan suuria kivenlohkareita, jotka hieroutuivat toisiaan vastaan jauhautuen hiekaksi, joka muovautui harjanteiksi jään alta ilmestyessään.
Koen vaikeaksi käsittää, että elämä näyttää syntyneen näistä maan mineraaleista ja että kykyni reflektoida, kaikki sisäiset kokemukseni, muodostuivat niistä ensimmäisistä orgaanisista yhdisteistä. Vaativien olosuhteiden alla, samoista yhdisteistä ilmestyi kehoni mieleni rakenteineen, samat rakenteet, joista kulttuureja järjestävät ideat ilmaantuivat.
Olen paininut ilmeisen paradoksin kanssa: Tieto siitä, että väkivalta voi jättää haavoja tarpeeksi syvälle ihmismieleen matkustaakseen sukupolvien yli, näyttää osoittavan, että emme sovellu väkivaltaiseen käyttäytymiseen, se on meille jotenkin luonnotonta. Mutta katsaus meidän kulttuuriseen historiaan, aina Gilgameshiin asti, avaa meille toisenlaisen tarinan. Tarinan siitä, että väkivalta on juurtunut meihin syvälle.
Kulttuuriset kaudet kaatuivat jatkuvasti ideoiden heiluriin; Euroopassa viimeisten vuosisatojen aikana uskonpuhdistus synnytti barokin, barokki valaistumisen, valaistuminen romantiikan, jättäen sotkuisen verijanan ajanjaksojen muuttuessa, sekä tunteiden ja ajatusten rippeitä, joita nyt kannan mielessä mukanani.
Jossain vaiheessa tämä ajatusvirta, johon romantiikka vaikutti näennäisen voimakkaasti, huipentui sodista pahimpiin, joista pieni osa taisteltiin näissä metsissä. Ei tarvitse kaivaa kovin syvälle maahan löytääkseen sodan jäänteitä, vanhoja aseita ja varusteita.
Olen usein miettinyt jos ja miten isoisäni kokemukset ovat osa sisäistä elämääni. Terapiassa surin läheisyyden puutetta, sukupolvien, sekä miesten välisiä kylmiä suhteita. Viimeisin näkemykseni tuntui olevan, että sodan vuoksi asiat eivät voineet olla toisin. Tietyllä tavalla ajatus antaa minulle lohtua.
Tätä projektia varten olen tehnyt yhteistyötä Sveitsin Bernin historiallisen museon, Hangon rintamamuseon sekä Helsingin yliopiston arkeologien kanssa.”
Näyttelyä ovat tukeneet Konstsamfundet, Oskar Öflundin säätiö, Svenska kulturfonden ja Taiteen edistämiskeskus.
Christian Langenskiöldin tärkeimmät ilmaisumuodot ovat viime aikoina olleet valokuvaus ja kuvanveisto. Hän on teoksissaan usein palannut samaan paradoksiin: elävinä olentoina tavoitteemme on pysyä hengissä, mutta ihmisinä, joilla on järjen ja mielikuvituksen lahja ymmärrämme, että elämä on epävakaa ja rajallinen prosessi. Lähestyessään työteemojaan Christian tekee usein yhteistyötä eri alojen, kuten lääketieteen, taidehistorian, psykologian ja arkeologian kanssa.
Mediabox