1.6. — 24.6.2018

Päivikki Kallio:
Irrotetut

Näyttelyni Irrotetut sisältää keskeytyksen, katoamisen, katoavaisuuden ja surun teemoja. Näihin ajatuksiin yhdistyy myös pohdintaa materiaalisuudesta, sen mahdollisuuksista, materiaalin omasta ajattelusta ja työprosesseista, jotka juuri tietynlaisina sulautuvat ilmaisuuni. Näyttely koostuu neljästä teoskokonaisuudesta: Viipuri 1941, Königsberg 1960 ja Irrotetut pohjautuvat löydettyyn valokuvamateriaaliin sekä Hyvinkää 2013 -sarja, joka muodostuu omasta kuvastostani.

Ajattelu- ja työskentelytavassani on melankolinen pohjavire. Työskentelyni linkittyy painettuun taiteeseen, jossa siirtämisen kautta tapahtuu olomuodon muutos matriisista jäljeksi. Olen huomannut, että katsojalle siirtämisen kohtaaminen synnyttää usein outouden tunteen, esteen välittömälle kokemukselle ja tunteen poissaolosta.

Tilanne muistuttaa tuntemuksiani hetkellä, jolloin ensimmäistä kertaa katsoin Irrotetut-näyttelyn taustalla olevia vanhoja valokuvia. Ne kertoivat selvästikin sukuni jäsenten elämästä, mutta en tuntenut niihin liittyviä tarinoita. Kuvat näyttäytyivät minulle ikään kuin vedoksina ilman alkuperäistä matriisiaan. Mietin, miten nämä minulle tuntemattomat tapahtumat ovat muovanneet läheisesti tuntemieni ihmisten elämää. Tämä outouden kohtaaminen avasi kuviin yleisemmän tulkinnan. Se salli minun käyttää sukuni valokuvia kokeellisesta elokuvasta tutun ”found footage”-tekniikan tapaan – etsiä löydetyille kuville uusia käyttötapoja ja asiayhteyksiä.

Olen viimeisen kolmen vuoden aikana kehitellyt oman versioni digitaalisesta siirtokuvatekniikasta. Siirrän filmille rasteroituna tulostetun kuvan vaikkapa kipsilevystä, uusiokartongista, muotoilupastasta tai kankaasta rakentamilleni alustoille. Pigmentin irrottamiseksi ja siirtämiseksi käytän erilaisia sideaineita, esimerkiksi lakkaa, gessoa tai akryylibindereitä. Kuvan siirtäminen tapahtuu vetämällä pehmeällä lastalla tai hiertämällä kuten vedostettaessa käsin puupiirrosta.

Kun tulostetun kuvan pigmenttiaine hiljalleen irtoaa filmistä sideaineen avulla, kelluu hetken sen pinnalla ja painuu lopuksi uudelle alustalleen, syntyvä siirtokuva pikemminkin lukee alustan sisällön kuin kopioituu siihen. Kyseessä on kerrostuma, jota ei voi palauttaa kuvaksi. Näkemykseni mukaan painettu taide ei olekaan litteää vaan sisältää projektion kaltaisen kuvallisen operaation. Kelluvan pigmentin kohdatessa materiaalipinnan, sen sisältämän informaation merkitys muuttuu. Kuvan irtoaminen alustaltaan, sen muuttuminen materiaaliseksi, katkaisee valokuvan alkuperäisen viittauksen.

Irrotetut-installaatiossa uusi alusta pyyhkii osan pigmentistä pois, alkuaan iloinen kuva saattaa muuttua salaperäiseksi, jopa aggressiiviseksi. Viipuri 1941 -teoksessa puolestaan pigmentti on siirretty teollisille kipsilevyille, joiden pintakerrostumia on irrotettu, osittain niin että valkoinen kipsi on näkyvissä. Menetelmä on muistuma 1500-luvun chiaroscuro-puupiirroksista. Niissä tumman piirtävän laatan lisäksi on käytetty keskisävyjä varten laattaa, johon on kaiverrettu vain huippuvalot.

Teosteni lopputulos syntyy oletuksista ja päätelmien ketjusta, joiden sekoittuminen siirtämisprosessin aineellisiin olosuhteisiin johtaa väistämättä sattumiin ja yllätyksiin, jotka ovat olennainen osa taiteellisen työskentelyni sisältöä.

Mediabox