5.1. — 27.1.2019

Teemu Korpela:
GHOSTLY INHABITATIONS

  • I Like It Here, 2018 Teemu Korpela, kuva Anna Autio

  • Close view – Begotten, 2018-2019 Teemu Korpela, kuva Anna Autio

  • Yleisnäkymä, Teemu Korpela, kuva Anna Autio

Maalausilmaisuni kehityskulkua määrittää pohdinta siitä, millä tavoin taiteen eri havainto- ja jäsennysrekistereitä yhteenkokoavalla funktiolla on mahdollista saattaa erilaisia abstrakteja olemassaoloa ja sen kokemista määrittäviä ilmiöitä käsiteltävään muotoon.

Filosofia on työkalu, jonka avulla jäsentää, käsitteellistää sekä ymmärtää tuntematonta, ja taide on keino pohtia näitä asioita visuaalisin termein. Taide on minulle vaihe prosessissa, jossa tietämisen ja tiedostamattoman ulkopuolella olevat asiat ovat tulossa tiedoksi ja tiedostukseksi.

Eräs itsepintaisimmin jäsennystä vastaan taisteleva ilmiö on tietoisuus, joka tekee vaikeaksi oman elämän kokemisen tyydytyksellisenä.

Olemisen merkityksen tietoinen tai tiedostamaton kontemplointi ihmishistorian mittaisena projektina lienee seurausta kognitiivisesta kehityksestä, jonka mahdollistama subjektiivisten kokemusten moninaisuus suhteessa olevaan näyttäytyy meille ontologisena mysteerinä. Tietoisuus on abstraktio, jonka olemassaolo kysyy meiltä yhä uudestaan perusteita kärsimyksen kokemukselle, joka kummittelee psyykkeessämme silloinkin kun elämän perusedellytykset ovat ylimitallisesti turvatut. Ihmisen kulttuuri näyttäytyykin paljolti toimintana, joka pyrkii tuon ymmärryskykymme ylijäämästä aiheutuvan ahdistuksen lieventämiseen, eikä mitään keinoja ole varmaankaan jätetty kokeilematta.

Vaikeaa kysymystä tietoisuuden hyödystä on pyritty avaamaan niin filosofiassa kuin tieteessäkin, mutta ainakaan mitään materialistista vastausta näihin kysymyksiin ei ole toistaiseksi löydetty. Fysiologiaan palautettava syy tietoisuudelle löytyy epäilemättä ennemmin tai myöhemmin, mutta tieto itsessään ei useinkaan ratkaise ongelmiamme, sillä tietoa on usein vaikea soveltaa taitamisena.

Kyvyttömyyttä ymmärtää ja hallita oman kärsimyksen syitä mitattavan tiedon avulla kompensoi kykymme fantasioida: kokemuspohjainen fantasia toimii apparaattina jolla ihminen luo sellaisen version reaalisesta että se mahdollistaa olemisen ja toimimisen.

Prosessissa, jossa ihminen luo mielikuvien avulla käyttöliittymiä reaaliseen, kokija havaitsee kuitenkin kerta toisensa jälkeen, kuinka mielikuvien maailmat romahtavat, halun kohteet vaihtuvat, tyhjenevät merkityksestään tai kokevat metamorfoosin ihanasta joksikin inhottavaksi. Patologisesti itsensä ympärillä kiertyvän emootiokonsumerismin efekteinä oma keho, toiset olevaiset ja ympäristö muuttuvat objekteiksi, joiden tehtävänä on ainoastaan vitalisoida yksilön elämisaika ja toimia instrumenttina hänen mielekkäälle todellistumiselleen. Kun reaalinen tunkeutuu lopulta sisäiseen todellisuuteen erilaisten luotujen matriisien takaa, yksilö päätyy silmätysten fantasiaansa liittyvän epistemologisen kriisin kanssa jossa kärsimys paljastuu pysyväksi tilaksi. Tämä on kohta, joka esittää kysymykseen siitä mistä lähteestä halut ja toimintaa kumpuaakaan ja joka pakottaa rakentamaan suhteen reaaliseen uudestaan.

 

-Teemu Korpela, 2018

Näyttelyä ovat tukeneet Taike sekä Suomen Kulttuurirahasto.

 

 

Kohti parempaa ymmärrystä

Hyvin vähän ihmisissä on synnynnäistä ja siten täysin yksilöllistä. Syntyessämme olemme pelkkiä aihioita.

Psykologia ehkä tunnustaa taipumukset, temperamentin, yksilön karkean peruslaadun. Mutta ei enempää. Muu on elinolojen seurausta. Uskonto tunnustaa kuolemattoman sielun, yksilön arvon, mutta ei enempää. Kaiken muun me saamme myöhemmin. Kaikki muu tulee ulkopuolelta.

Kaikki, mikä meissä on niin sanotusti sisällä, tulee ulkopuolelta. Varmaan juuri siksi kaikki ”sisäinen” tuntuu meistä niin mystiseltä ja panee epäilemään, että meissä piilee arvaamattomia voimia. Koko ”sisäinen elämämme” on meille alkuperältään vierasta. Sisikuntamme on valloitettua aluetta, ja psyyke on eläintarha tai kummitustalo, tahtojen vankila, halujen temmellyskenttä.

Sisältä olemme kaikki melko samanlaisia. Jokaisessa sisäisessä eläintarhassa on samat eläimet.

Lihallinen ulkomuotomme kuitenkin on aidosti annettu ja siksi myös yksilöllinen. Olemme kaikki eri näköisiä. Mutta outoa on se, että vain mielipuolet näyttävät omalta itseltään. Kaikki muut pyrkivät näyttämään joltakulta muulta. He pyrkivät täyttämään ihanteen, jota eivät tietenkään ole itse luoneet. Me haluamme olla kuvien kaltaisia, puhtaita, ja usein me kutsumme tätä pyrkimystä sivistykseksi. Sivistyksen symboleista ja työkaluista perustavin lienee saippua. Sivistynyt ihminen pitää itsensä siistinä. Vain hullu antaa lian, persoonansa, näkyä ja tekee mitä huvittaa. Kaikki muut noudattavat käsikirjoituksia.

Kun ulkoiset ja sisäiset riivaajat pitävät kaikkea otteessaan, tulee elämästä kauheaa soutamista selin päämäärään.

Hullut jo mainitsin. Heitä ei sovi romantisoida. Heitä ei pidä väittää onnellisiksi. Ehkä hulluus on jonkinlainen signaali kulttuurimme yhdenmukaistavasta luonteesta, mutta edes mielipuoli ei saa vapautusta esikuvien ja ihanteiden, pukukoodien ja etikettien rajusta otteesta. Ne murskaavat hänet.

Toisaalta puhutaan pyhistä ihmisistä. Hulluus ja pyhyys on länsimaisessa perinteessä ollut tärkeää erottaa toisistaan. Juuri siksi kirkko niin tarkasti tutkii jokaisen pyhyysepäilyn. Idän kirkossa toki puhutaan myös Kristuksen houkista, joissa nämä kaksi asiaa yhtyvät, mutta vain näennäisesti: pyhyys voi näyttää hulluudelta, mutta ennemmin se on viattomuutta. Pyhät eivät tiedä, miten maailma makaa. He eivät tunne sen ”lakeja”. Ehkä voi sanoa, että maailma on heille vain maailma. Eikö pyhistä usein sanota, että he näkevät todellisuuden paljaana, ilman verhoa? Harvoin he välittävät myöskään omasta ulkonäöstään. He eivät piittaa saippuasta eivätkä huulipunasta. He ovat kauniita kuin eläimet.

Mutta meille normaaleille, normien palvelijoille, jotka emme ole pyhiä emmekä hulluja, elämä on pettymysten sarja. Meille tyytymättömyys on olemisen perustila.

Tyhjä kohta ei koskaan täyty. Emme edes tiedä missä se on!

Voidaksemme valmistaa jotain meillä pitää olla kaava tai ohje. Mutta kun on kysymys kaikkein tärkeimmästä, itse olemassaolosta, ei tällaista mahdollisuutta olekaan. Miten tulisi elää? Siihen ei ole pätevää vastausta, ei kirjoissa eikä varsinkaan ”sydämessä”. Tämä on sietämätöntä. Haluamme kaavan, vaikka sitä ei ole olemassa. Ja me saamme sen kyllä, mutta sen jälkeen jokin kankea aina peittää orgaanisen, malli kahlitsee elämän ja unelma todellisuuden, ja tulkinta estää aina näkemästä itse elettä.

Vanhan kaskun mukaan Immanuel Kant eli niin säännöllisesti, että nähdessään hänet kävelyllä Königsbergissä saattoi laittaa kellonsa aikaan. Kauhistuttaa kuvitella, millaisia hirviöitä hänen sisäisessä eläintarhassaan asui. Filosofi oli alistanut elämänsä jäykälle rakenteelle, mutta on vaikea tietää, oliko hän hullu vai pyhä vai ainoastaan onneton ihminen.

Mutta mikä pahinta, lopulta meidän kaavamme aina pettävät. Ne eivät kestä loppuun asti. Yhtenä päivänä Kant ei enää päässytkään iltakävelylleen, vaikka kellot yhä tikittivät.

Jos ongelmat ovat tällaisia, mitä taidekaan voisi niille tehdä?

Tai toisaalta. Ehkäpä juuri se voi!

Kenties taide olisi vaihtoehto hulluudelle ja pyhyydelle: uhmakas yritys torjua sisäistetyt ihanteet ja pakottavat muotit, joilla tuotetaan vain pettymyksiä?

Klassinen taide kuvasi aina ihannetta. Myöhemmin, kun värivalokuvaus otti öljymaalaukselta monia tehtäviä, ihanteen esittäminen siirtyi valokuvaajien ja mainosgraafikoiden vastuulle. Nykyään naistenlehden kansi, ei enää taidemaalarin kangas, on tila, jossa meitä kahlitseva ihanne esiintyy täydellisimmillään.

Modernismi tympääntyi ihanteen ja ”arvojen” esittämiseen ja keksi abstraktin taiteen, formalistisen estetiikan, dadan ja käsitetaiteen, jotka nostivat jalustalle itse taideaktin.

Jo kauan sitten myös modernismi on mennyt vanhaksi.

Teemu Korpela on aiemmassa työssään perehtynyt juuri klassiseen, ihannoivaan maalaustapaan ja muotoillut sille kritiikkiä, joka osuisi myös nykyajan elämänihanteisiin. Tämän hän on usein tehnyt konkreettisesti rypistämällä kankaansa. Ele on väkivaltainen, mutta oudon harras samaan aikaan.

Nyt taiteilija ottaa saippuaa ja tekee siitä ikonin, joka ei Malevitšin neliön tavoin sakralisoi taidetta vaan kommentoi suoraan todellisuutta, paljastaa yhden dogmeistamme. Hän ottaa kynsilakkaa ja maalaa sillä, ei kynsiä, vaan valtavan taivas- tai meripanoraaman. Hän ottaa ruutupaperia ja kuulakärkikynän ja tekee niillä, ei ostoslistaa, vaan Gaspar David Friedrichin Jäämeren. Nämä ovat eleitä, jotka eivät peity tulkintansa alle kuin vitsit. Ne eivät käy turhiksi, kun ne on luettu. Ne vaativat paljon enemmän. Ghostly Inhabitations etsii määrätietoisesti uusia teitä kuvien ja kaavojen tuolle puolen, kohti parempaa ymmärrystä.

 

Antti Nylén