Paikka: Päätila

ERIKA ADAMSSON

Nostalgia

Kuvataiteilija Erika Adamssonia (s. 1973) kiehtovat menneisyyden hetket, tunnelmat ja tarinallisuus. Nostalgian muuntuminen lähes pateettisuudeksi ilmenee maalauksissa, joiden lähtökohtina on käytetty kuvamateriaalia kotimuseoiden draamaopastuksilta sekä menneisyyttä kuvaavien elokuvien pysäytyskuvista. Maalauksissaan hän pyrkii luomaan menneen kaihon ja hieman surumielisenkin tunnelman. Yksityiskohtien runsaus niin interiöörien sisustuksessa kuin aikakauden tyylihuonekaluissakin määrittävät mennyttä aikaa. Maalaukset muodostavat näkökulman hiljaisen ja pysähtyneen hetken kuvaamiseen.

Adamssonia kiinnostaa illuusio menneestä arjesta, mistä johtuen kuvamateriaalissa on usein myös ihminen tilassa. Teosten lähtökohtana voi olla museon henkilökuntaa pukeutuneena aikakauden asuihin tai televisiosarjan latautunut kohtaus. Kuten häilyvät muistomme menneestä, eivät Adamssonin maalauksetkaan ole dokumentaarisia historian hetken kuvauksia, vaan värittyneitä, rakennettuja ja lavastettuja hetkiä. Tunnelma on kuitenkin se, jonka koemme aitona, uskottavana ja tunnistettavana. Nostalgia on pakoa arjesta, kuten hetken viivähdys ainoana kävijänä kotimuseon salongissa vaipuen menneisyyteen ja samaistuen talon asukkaan elämään. Huoneeseen astuva museovieras vaaleansinisissä kenkäsuojuksissaan riuhtaisee haaveilijan jälleen nykyhetkeen.

Maalausten tekniikkana on öljyväri alumiinilevylle. Alumiini mahdollistaa maaliaineen liukastelun pinnalla, jossa käsi, sivellin tai lastat eivät kohtaa kitkaa. Nopeaa maalaustapahtumaa edeltää hidas työvaihe, jossa taiteilija rajaa sabloonien avulla maalauspintaa joskus pikkutarkastikin. Taiteilija kokee hitaan työvaiheen valmistavan mieltä ja kättä tekemään tarkoituksenmukaisen liikkeen maalauspinnalle ja valitsemaan oikeat väririnnastukset hetken vangitsemiseksi. Sabloona suojaa pintoja maalausaktin vauhdissa ja valmiissa maalauksessa hopeanhohtoinen alumiinipinta pilkahtelee maaliaineen lomassa.

Turun piirustuskoulussa taidemaalariksi opiskellut ja vuonna 1996 valmistunut turkulainen taiteilija on pitänyt yksityisnäyttelyitä Turussa Auran galleriassa, Å galleriassa ja Joellassa sekä Helsingissä Kluuvin galleriassa, tm.galleriassa, galleria Huudossa ja MUU galleriassa. Viimeisin yksityisnäyttely oli Makasiini Contemporaryssa, Turussa syksyllä 2018. Hän on osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin Suomessa, joista viimeisin on Taidemaalariliiton juhlavuoden näyttely Lappeenrannan taidemuseossa tammikuussa 2019. Adamsson opettaa maalausta Turun ammattikorkeakoulun Kuvataiteen koulutuksessa (ent. Turun piirustuskoulu) ja hänelle myönnettiin joulukuussa 2018 Suomen Taideyhdistyksen William Thuring -nimikkopalkinto.

 

 

---

TIMO WRIGHT

Solace

Itken hyvin harvoin; olen oppinut suomalaisen miehen tavan olla näyttämättä heikkoutta. Kun itken, itken erikoisissa ja itselleni yllättävissä yhteyksissä. Joskus itken Youtube-videon äärellä, toisinaan kyynelehdin television realitysarjan äärellä.

Itku on kiinnostava autonominen reaktio, jonka hallitseminen on hyvin vaikeaa. Jokainen meistä muistaa, kuinka on yrittänyt estää kyynelten kihoamisen silmiin, miten on koettanut pidätellä itkua, kunnes pääsee etäämmäksi muista.

Samalla itkeminen voi olla kuitenkin puhdistava kokemus. Usein se on myös jonkin toiminnon tai tuntemuksen päätepiste. Itkun tarkoituksesta on esitetty lukuisia teorioita, mutta yhtä varmaa selitystä itkun merkityksestä ei ole löytynyt. Itku kulkee läpi elämämme; itku aloittaa elämän ja usein myös päättyy kyyneliin – jos ei omiin, niin muiden.

Solace (suom. lohdutus) on 13 -minuuttinen kokeellinen dokumenttielokuva, jossa seuraamme pariakymmentä eri ihmistä itkemässä studiossa. Syitä heidän itkuunsa ei kerrota. Teosta kannattelee sitä varten sävelletty musiikki.

 

 

Timo Wright on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2014. Hän on osallistunut aktiivisesti näyttelyihin Suomessa ja kansainvälisesti. Keskeisimpiä näyttelyitä ovat olleet mm. Kunsthal Charlottenborg (2017&2018), Samuelis Baumgarte Galerie (2017), Galerie Anhava (2016), Helsingin taidemuseo (2013), Design Museo (2012), Amos Andersonin taidemuseo (2012), Helsingin taidehalli (2012, 2010, 2009) sekä Kluuvin galleria (2012). Hänen elokuviaan on esitetty yli 70:llä eri festivaalilla ja näyttelyssä kansainvälisesti, tärkeimpinä mm. IDFA, Slamdance, Nordisk Panorama, International Film Festival Rottetdam ja Japan Media Arts Festival.

 

 

Esteettömyys: Galleria on katutasossa (ovella pieni kynnys), takatilan näyttelytilaan, jossa on esillä Timo Wrightin teos Solace, portaat joissa ei liuskaa.

 

Maalausilmaisuni kehityskulkua määrittää pohdinta siitä, millä tavoin taiteen eri havainto- ja jäsennysrekistereitä yhteenkokoavalla funktiolla on mahdollista saattaa erilaisia abstrakteja olemassaoloa ja sen kokemista määrittäviä ilmiöitä käsiteltävään muotoon.

Filosofia on työkalu, jonka avulla jäsentää, käsitteellistää sekä ymmärtää tuntematonta, ja taide on keino pohtia näitä asioita visuaalisin termein. Taide on minulle vaihe prosessissa, jossa tietämisen ja tiedostamattoman ulkopuolella olevat asiat ovat tulossa tiedoksi ja tiedostukseksi.

Eräs itsepintaisimmin jäsennystä vastaan taisteleva ilmiö on tietoisuus, joka tekee vaikeaksi oman elämän kokemisen tyydytyksellisenä.

Olemisen merkityksen tietoinen tai tiedostamaton kontemplointi ihmishistorian mittaisena projektina lienee seurausta kognitiivisesta kehityksestä, jonka mahdollistama subjektiivisten kokemusten moninaisuus suhteessa olevaan näyttäytyy meille ontologisena mysteerinä. Tietoisuus on abstraktio, jonka olemassaolo kysyy meiltä yhä uudestaan perusteita kärsimyksen kokemukselle, joka kummittelee psyykkeessämme silloinkin kun elämän perusedellytykset ovat ylimitallisesti turvatut. Ihmisen kulttuuri näyttäytyykin paljolti toimintana, joka pyrkii tuon ymmärryskykymme ylijäämästä aiheutuvan ahdistuksen lieventämiseen, eikä mitään keinoja ole varmaankaan jätetty kokeilematta.

Vaikeaa kysymystä tietoisuuden hyödystä on pyritty avaamaan niin filosofiassa kuin tieteessäkin, mutta ainakaan mitään materialistista vastausta näihin kysymyksiin ei ole toistaiseksi löydetty. Fysiologiaan palautettava syy tietoisuudelle löytyy epäilemättä ennemmin tai myöhemmin, mutta tieto itsessään ei useinkaan ratkaise ongelmiamme, sillä tietoa on usein vaikea soveltaa taitamisena.

Kyvyttömyyttä ymmärtää ja hallita oman kärsimyksen syitä mitattavan tiedon avulla kompensoi kykymme fantasioida: kokemuspohjainen fantasia toimii apparaattina jolla ihminen luo sellaisen version reaalisesta että se mahdollistaa olemisen ja toimimisen.

Prosessissa, jossa ihminen luo mielikuvien avulla käyttöliittymiä reaaliseen, kokija havaitsee kuitenkin kerta toisensa jälkeen, kuinka mielikuvien maailmat romahtavat, halun kohteet vaihtuvat, tyhjenevät merkityksestään tai kokevat metamorfoosin ihanasta joksikin inhottavaksi. Patologisesti itsensä ympärillä kiertyvän emootiokonsumerismin efekteinä oma keho, toiset olevaiset ja ympäristö muuttuvat objekteiksi, joiden tehtävänä on ainoastaan vitalisoida yksilön elämisaika ja toimia instrumenttina hänen mielekkäälle todellistumiselleen. Kun reaalinen tunkeutuu lopulta sisäiseen todellisuuteen erilaisten luotujen matriisien takaa, yksilö päätyy silmätysten fantasiaansa liittyvän epistemologisen kriisin kanssa jossa kärsimys paljastuu pysyväksi tilaksi. Tämä on kohta, joka esittää kysymykseen siitä mistä lähteestä halut ja toimintaa kumpuaakaan ja joka pakottaa rakentamaan suhteen reaaliseen uudestaan.

 

-Teemu Korpela, 2018

Näyttelyä ovat tukeneet Taike sekä Suomen Kulttuurirahasto.

 

 

Kohti parempaa ymmärrystä

Hyvin vähän ihmisissä on synnynnäistä ja siten täysin yksilöllistä. Syntyessämme olemme pelkkiä aihioita.

Psykologia ehkä tunnustaa taipumukset, temperamentin, yksilön karkean peruslaadun. Mutta ei enempää. Muu on elinolojen seurausta. Uskonto tunnustaa kuolemattoman sielun, yksilön arvon, mutta ei enempää. Kaiken muun me saamme myöhemmin. Kaikki muu tulee ulkopuolelta.

Kaikki, mikä meissä on niin sanotusti sisällä, tulee ulkopuolelta. Varmaan juuri siksi kaikki ”sisäinen” tuntuu meistä niin mystiseltä ja panee epäilemään, että meissä piilee arvaamattomia voimia. Koko ”sisäinen elämämme” on meille alkuperältään vierasta. Sisikuntamme on valloitettua aluetta, ja psyyke on eläintarha tai kummitustalo, tahtojen vankila, halujen temmellyskenttä.

Sisältä olemme kaikki melko samanlaisia. Jokaisessa sisäisessä eläintarhassa on samat eläimet.

Lihallinen ulkomuotomme kuitenkin on aidosti annettu ja siksi myös yksilöllinen. Olemme kaikki eri näköisiä. Mutta outoa on se, että vain mielipuolet näyttävät omalta itseltään. Kaikki muut pyrkivät näyttämään joltakulta muulta. He pyrkivät täyttämään ihanteen, jota eivät tietenkään ole itse luoneet. Me haluamme olla kuvien kaltaisia, puhtaita, ja usein me kutsumme tätä pyrkimystä sivistykseksi. Sivistyksen symboleista ja työkaluista perustavin lienee saippua. Sivistynyt ihminen pitää itsensä siistinä. Vain hullu antaa lian, persoonansa, näkyä ja tekee mitä huvittaa. Kaikki muut noudattavat käsikirjoituksia.

Kun ulkoiset ja sisäiset riivaajat pitävät kaikkea otteessaan, tulee elämästä kauheaa soutamista selin päämäärään.

Hullut jo mainitsin. Heitä ei sovi romantisoida. Heitä ei pidä väittää onnellisiksi. Ehkä hulluus on jonkinlainen signaali kulttuurimme yhdenmukaistavasta luonteesta, mutta edes mielipuoli ei saa vapautusta esikuvien ja ihanteiden, pukukoodien ja etikettien rajusta otteesta. Ne murskaavat hänet.

Toisaalta puhutaan pyhistä ihmisistä. Hulluus ja pyhyys on länsimaisessa perinteessä ollut tärkeää erottaa toisistaan. Juuri siksi kirkko niin tarkasti tutkii jokaisen pyhyysepäilyn. Idän kirkossa toki puhutaan myös Kristuksen houkista, joissa nämä kaksi asiaa yhtyvät, mutta vain näennäisesti: pyhyys voi näyttää hulluudelta, mutta ennemmin se on viattomuutta. Pyhät eivät tiedä, miten maailma makaa. He eivät tunne sen ”lakeja”. Ehkä voi sanoa, että maailma on heille vain maailma. Eikö pyhistä usein sanota, että he näkevät todellisuuden paljaana, ilman verhoa? Harvoin he välittävät myöskään omasta ulkonäöstään. He eivät piittaa saippuasta eivätkä huulipunasta. He ovat kauniita kuin eläimet.

Mutta meille normaaleille, normien palvelijoille, jotka emme ole pyhiä emmekä hulluja, elämä on pettymysten sarja. Meille tyytymättömyys on olemisen perustila.

Tyhjä kohta ei koskaan täyty. Emme edes tiedä missä se on!

Voidaksemme valmistaa jotain meillä pitää olla kaava tai ohje. Mutta kun on kysymys kaikkein tärkeimmästä, itse olemassaolosta, ei tällaista mahdollisuutta olekaan. Miten tulisi elää? Siihen ei ole pätevää vastausta, ei kirjoissa eikä varsinkaan ”sydämessä”. Tämä on sietämätöntä. Haluamme kaavan, vaikka sitä ei ole olemassa. Ja me saamme sen kyllä, mutta sen jälkeen jokin kankea aina peittää orgaanisen, malli kahlitsee elämän ja unelma todellisuuden, ja tulkinta estää aina näkemästä itse elettä.

Vanhan kaskun mukaan Immanuel Kant eli niin säännöllisesti, että nähdessään hänet kävelyllä Königsbergissä saattoi laittaa kellonsa aikaan. Kauhistuttaa kuvitella, millaisia hirviöitä hänen sisäisessä eläintarhassaan asui. Filosofi oli alistanut elämänsä jäykälle rakenteelle, mutta on vaikea tietää, oliko hän hullu vai pyhä vai ainoastaan onneton ihminen.

Mutta mikä pahinta, lopulta meidän kaavamme aina pettävät. Ne eivät kestä loppuun asti. Yhtenä päivänä Kant ei enää päässytkään iltakävelylleen, vaikka kellot yhä tikittivät.

Jos ongelmat ovat tällaisia, mitä taidekaan voisi niille tehdä?

Tai toisaalta. Ehkäpä juuri se voi!

Kenties taide olisi vaihtoehto hulluudelle ja pyhyydelle: uhmakas yritys torjua sisäistetyt ihanteet ja pakottavat muotit, joilla tuotetaan vain pettymyksiä?

Klassinen taide kuvasi aina ihannetta. Myöhemmin, kun värivalokuvaus otti öljymaalaukselta monia tehtäviä, ihanteen esittäminen siirtyi valokuvaajien ja mainosgraafikoiden vastuulle. Nykyään naistenlehden kansi, ei enää taidemaalarin kangas, on tila, jossa meitä kahlitseva ihanne esiintyy täydellisimmillään.

Modernismi tympääntyi ihanteen ja ”arvojen” esittämiseen ja keksi abstraktin taiteen, formalistisen estetiikan, dadan ja käsitetaiteen, jotka nostivat jalustalle itse taideaktin.

Jo kauan sitten myös modernismi on mennyt vanhaksi.

Teemu Korpela on aiemmassa työssään perehtynyt juuri klassiseen, ihannoivaan maalaustapaan ja muotoillut sille kritiikkiä, joka osuisi myös nykyajan elämänihanteisiin. Tämän hän on usein tehnyt konkreettisesti rypistämällä kankaansa. Ele on väkivaltainen, mutta oudon harras samaan aikaan.

Nyt taiteilija ottaa saippuaa ja tekee siitä ikonin, joka ei Malevitšin neliön tavoin sakralisoi taidetta vaan kommentoi suoraan todellisuutta, paljastaa yhden dogmeistamme. Hän ottaa kynsilakkaa ja maalaa sillä, ei kynsiä, vaan valtavan taivas- tai meripanoraaman. Hän ottaa ruutupaperia ja kuulakärkikynän ja tekee niillä, ei ostoslistaa, vaan Gaspar David Friedrichin Jäämeren. Nämä ovat eleitä, jotka eivät peity tulkintansa alle kuin vitsit. Ne eivät käy turhiksi, kun ne on luettu. Ne vaativat paljon enemmän. Ghostly Inhabitations etsii määrätietoisesti uusia teitä kuvien ja kaavojen tuolle puolen, kohti parempaa ymmärrystä.

 

Antti Nylén

 

Ajatuksia Mikael Pohjolan teosten äärellä

 

Jokainen taideteos on kuvaus omasta tekemisestään. Mikael Pohjolan teokset ovat hieman enemmän: ne ovat kokonaisia matkoja.
Tarkoitan matkoja puuhun (ja muuhun), muotoihin ja tarinoihin. Tarinoihin, jotka tuntuvat tutuilta, mutta palaavat mieleen vain osittain.

Otetaan vaikka Suunta kohti aamua (2016). Se on Pohjolan upea avaus veistoksen ja tarinan rakenteisiin. Teoksen keskeisenä muotona on barokkinen valtamerialus, galleoni. Näkökulmasta riippuen laiva on puolivalmis tai jo puoliksi purettu. Voin lukea teosta ja täydentää sen aukkoja. Kunpa vain tietäisin mikä on sen merkitys – kunpa tietäisin mikä niistä!

Pohjola veistää mielen matkoja: tutkimusretkiä, harharetkiä, klassisia haaksirikkoja. Teoksiin syntyy haavelaivoja, ehkä myös aavelaivoja. Laivat ovat puuta, miehet mitä milloinkin. Myyttien miehet, hölmöine päähänpinttymineen, jopa valheineen. Galleonin keulakuvana ei ole Yksisarvinen vaan puupää Pinokkio. Varsinainen tuulenhalkoja! Tarina käy perin oudoksi.

Eurooppalaisen kulttuurin vanhin figurehead on Odysseus. Mies, joka matkalla töistä kotiin eksyilee milloin minnekin. Ei siksi, että jumalat niin määräsivät, vaan koska kertoja niin päätti.
Pohjolan maailmassa Odysseuksen päähän on pälkähtänyt levottoman kaipuun kuvajainen, taas sama puinen laiva. Vieläkö ehtisi yhteen seikkailuun? Vieläkö yksi uni meren äärettömyydestä, ennen kuin aika pysähtyy? Penelope kutoo omiaan jossain toisaalla.

Kaikista matkanteon välineistä laiva on runollisin ja veistosta lähinnä. Yhteyden vahvistaa jo kaunis sana ”laivaveistämö”. Mikael Pohjolan työhuone lienee sellainen pienoiskoossa. Mutta muoto ja materiaali – niin väitän edelleen – ovat vain osa monimutkaisempaa vyyhteä. Harha retkistä kantaa mukanaan muistoja oudoille rannoille päätyneistä: Gulliver, Crusoe, Odysseus. On maailmoja, jotka löytyvät vasta kun laiva joutuu myrskyyn. Tarina kertokoon miten seuraavaksi käy.

 

Jyrki Siukonen

 

Näyttelyä ovat tukeneet:

Suomen Kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin Säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Svenska kulturfonden, Föreningen Konstsamfundet

Painettu kuva liikkuu yksityiselle alueelle

Forum Box esittää Jussi Juurisen, Ari Pelkosen ja Tatu Tuomisen yhteisnäyttelyn 31.8.–23.9.2018.

Yksityiset arkistot -näyttelyn kolme taiteilijaa ovat kehittäneet suomalaista taidegrafiikkaa omilla tahoillaan yli kymmenen vuoden ajan. He ovat vaihtaneet ajatuksia taiteesta jo opiskeluajoistaan lähtien, mutta tämä on kolmikon ensimmäinen yhteisnäyttely.

Yksityiset arkistot käsittelee painettuun taiteeseen liittyviä kysymyksiä mutta ei väline-erityisellä tavalla: teokset asettuvat välineiden väliselle alueelle painetun taiteen, maalauksen, prosessitaiteen, installaation, liikkuvan kuvan ja äänen keinoin. Teokset ottavat etäisyyttä kuvallisuuteen, ja näyttelyn keskiöön nousevat painolaatan ja arkiston käsitteet. Kysymys kuuluu: mitä uusia merkityksiä painettu taide saa juuri tästä hetkestä katsottuna?

Tatu Tuomisen teoksien lähtökohtana on modernia arkkitehtuuria käsittelevä kirja The Future of Architecture Since 1889 (Cohen, 2012). Tuominen on käyttänyt kirjan sivuja teostensa lähdemateriaalina. Esillä on muun muassa sarja arkkitehtonisia kollaaseja, joiden taiteilijakehysten rakenteet rikkovat kuva-alan ja kehyksen välisen rajan. Tuomisen videoteoksessa kollaasien sivutuotteena syntynyt silppu – modernismin kuvat – leijuvat ja lipuvat katsojan ohi. Kaupunkisilpun ja musiikin kollaasi voisi olla jonkin kaukaisen tulevaisuuden arkisto elämänmuotomme jäänteistä. Entä mitä viestittää sykkivä piirtoheitin?

Ari Pelkosen ootrauksen ja puupiirroksen keinoin toteutetussa teossarjassa käydään inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä maalatun ja matriisiin kaiverretun rajaa. Ihmisen kuva purkautuu painolaatan pintaan. Videoprojektiosta ja kaiverretusta painolaatasta koostuvassa installaatiossa tekijä maalaa näyttämöllisen tilansa välillä auki ja välillä kiinni. Painamisen keinot ovat aiemmin olleet tapoja välittää ja luokitella informaatiota. Pelkosella ne ovat tapoja välittää toisenlaista tietoa, sellaista, joka on arkistoitu kohtaan ”Henkilökohtaista”.

Jussi Juurisen teoskokonaisuudessa käsitellään originaaligrafiikan arkistoa: rajatut editiot korvaa laattasarjojen työstö ja mahdollinen ”ääretön” määrä vedosvariaatiota. Juurisen animaatioteokseen koodattu algoritmi arpoo sattumanvaraisesti kuvavariaatioita viereisessä arkistokaapissa olevien painolaattojen kuvioista. Jos katsoja haluaisi nähdä jokaisen eri variaation, teoksen ääressä kuluisi yli 8 000 vuotta. Tuo aika ei ole ääretön, mutta vie ihmisyksilön kuvittelukyvyn tuolle puolen.

Näyttelyn teoksia määrittelevät niiden tekeminen itsessään, materiaaliset ominaisuudet ja sattuma. Digitalisoituneen maailman hetkellisten sähköisten kuvien sijaan Yksityiset arkistot tarjoaa aineellisuutta, analogisuutta ja mahdollisuuden kohdata teos kasvokkain. Arkisto on muistin jatke. Ajassa, jossa painettu sana ja kuva ovat tiedonvälityksellisessä mielessä korvattavissa, ne siirtyvät yksityisen alueelle.

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö ja AVEK.

Tulevat arkistot -julkaisu on saatavilla näyttelyssä. Lue Inkamaija Itiän teksti näyttelystä tästä.

Pressikuvat

Taiteilijoista

Jussi Juurinen (s. 1976) on vantaalainen kuvataiteilija. Juurisen työskentelyn lähtökohtana on puupiirrostekniikka ja hänen teoksensa ovat tilallisia kokonaisuuksia. Juurinen on valmistunut Aalto-yliopistosta vuonna 2011 ja toimii lehtorina Pekka Halosen akatemiassa. Hänen töitään on ollut esillä Lahden, Riihimäen, Hyvinkään ja Lapuan taidemuseoissa, Helsingin taidehallissa, Seinäjoen taidehallissa ja Mäntän Kuvataideviikoilla. Yksityisnäyttelyitä Juurisella on ollut muun muassa Porvoon taidehallissa, Galleria G:ssä ja Galleria Koneessa. Juurisen teoksia on muun muassa Suomen valtion, Vantaan ja Jyväskylän taidemuseoiden, Kuvataideakatemian ja Kätilöopiston sairaalan kokoelmissa. Juurinen on ollut ehdokkaana Queen Sonja Print Award -palkinnon saajaksi vuonna 2016.
www.jussijuurinen.com

Ari Pelkonen (s. Porissa 1978) on tunnettu teoksistaan, joissa yhdistyvät maalaus ja taidegrafiikan puupiirros. Pelkonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2007 ja hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2012. Pelkonen on pitänyt yksityisnäyttelyitä muuan muassa Galleria AMAssa ja Tampereen taidemuseossa. Hänen teoksiaan on ollut esillä muun muassa Aboa Vetus & Ars Novassa, Galleria Kunstverketissä Oslossa, Western Exhibition -galleriassa Chicagossa sekä Jyväskylän, Vantaan ja Salon taidemuseoissa. Pelkosen teoksia on mm. nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valtion, Saastamoisen säätiön, Jenny ja Antti Wihurin säätiön, Paulon säätiön ja useiden suomalaisten taidemuseoiden kokoelmissa.
www.aripelkonen.com

Tatu Tuominen (s. 1975) on helsinkiläinen kuvataiteilija, jonka teokset käsittelevät arkkitehtuuria, asumisen ideaaleja ja muistia. Työskentelyssään hän käyttää grafiikkaa, videota, installaatioita, maalauksia ja piirustuksia. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 ja opettaa siellä nykyään taidegrafiikan lehtorina. Hän on esiintynyt useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä: nykytaiteen museo Kiasmassa, Lahden, Rovaniemen ja Lapuan taidemuseoissa, TR1 Taidehallissa Tampereella, MOCA Shanghaissa, Constellation Studiossa Lincolnissa Yhdysvalloissa ja HilbertRaumissa Berliinissä. Tuomisen teoksia on muun muassa nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valtion, HAM Helsingin taidemuseon ja Ranskan kansalliskirjaston kokoelmissa.
www.tatutuominen.com

TIEDOTE

RAKENNUSTYÖT
Rakentaja: Pia Sirén
Aika: 5.1.2018 – 28.1.2018
Sijainti: Forum Box, Ruoholahdenranta 3 a, 00180 Helsinki

Galleria Forum Boxissa toteutetaan n. 300 m2:n laajuinen muutostyö. Rakentaja on kuvataiteilija Pia Sirén (MFA). Tilaan rakennetaan kokonaisvaltainen luontokokemus. Tila on yleisölle avoinna 5.1.2018 alkaen.

Lisätiedot:
Tilaan rakennetaan keinotekoista luontoa ja maisemaa. Luonto on jylhää kansallispuistomaisemaa: metsää, kallioita, maastoa ja vesistöä. Tilaan rakentuu myös reittejä ja siltoja, jotka ohjaavat yleisöä.

Rakennustyöt toteutetaan väliaikaisin menetelmin. Tilaan ei tehdä pysyviä muutoksia. Luonto rakennetaan alumiinitelineistä, kevytpeitteistä, muoveista sekä väliaikaisista lattiarakenteista. Muutostyöt kohdistuvat tilan kokemiseen.

Rakennustyöhön liittyy erityispiirteitä. Rakennuskohteelle ei ole olemassa tyypillistä tarkkaa suunnitelmaa. Rakentaja on kuvataiteilija, ei arkkitehti tai insinööri. Lähtökohtana rakennustyölle toimii tila itsessään. Rakentaminen on luova prosessi ja se toteutetaan pitkälti mielikuvien pohjalta. Myös rakennusmateriaalien käyttötarkoitus muuttuu. Pressut eivät suojaa säältä vaan toimivat esimerkiksi kuusimetsänä. Rakennustyössä käytetään turvallisuusrakenteita, kuten kaiteita, opasteita ja siltoja. Nämä rakenteet ohjaavat liikkumaan turvallisesti ja myös näkemään maiseman parhaalla tavalla.

Tavoite:
Rakennustyön tavoite on luoda kokemus luonnon laajuudesta rajattuun kaupunkitilaan. Tilassa liikkuminen mahdollistaa maisemakokemuksien muistamisen. Luonto ja metsä merkitsevät ihmisille eri asioita. Keinotekoinen maisema on koettavissa 28.1.2018 asti, jonka jälkeen se puretaan.

Rakentajasta:
Pia Sirén on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2012 ja Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2008. Sirénin rakentamia töitä on ollut esillä lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla: mm. yksityisnäyttelyissä Muu Kaapeli galleriassa (2016) ja VESS galleriassa Kööpenhaminassa (2015), ryhmänäyttelyissä Varbergin taidehallissa Ruotsissa (2017), Uppsalan taidemuseossa (2017) ja Aarhusin Garden Triennaallissa Tanskassa (2017).

Yhteystiedot: www.piasiren.com

Kiitos: Taiteen edistämiskeskus, Paulon Säätiö, Konstsamfundet, Svenska kulturfonden, HRK

Helmikuussa Forum Boxissa nähdään kolme yksityisnäyttelyä:

Jukka Hautamäki (Permanto)
Conditio

Galleria Forum Boxin permannolla nähdään Jukka Hautamäen installaatioita. Hautamäki tutkii havaintokokemusta, jossa materiaali muuttuu toiseksi veistoksellisten elementtien ja liikkuvan kuvan kautta. Teoksissa arkipäiväiset materiaalit löytävät uusia merkityksiä ja muotoja. Installaatioissa pohditaan kuvan rakentumista ja toisintoa. Mistä elementeistä nähtävä kuva koostuu? Esillä olevissa teoksissa näemme kaksi maailmaa: fyysisen, silmillä nähtävän ja digitaalisen välineen kautta havaittavan näkökulman. Mikä on fyysisen materiaalin suhde teknologian ja median materiaaliseen olemukseen?

Teokset nähdään tilassa kaksi- ja kolmiulotteisten esitystasojen kautta. Elottoman ja arvottoman materiaalin merkityksellisyyden suhteuttaminen katsojaan mediateknologian välityksellä, teoksen luonteen muuntuessa suhteessa aikaan ja asiayhteyteen. Kuvat ovat läsnä itseään toistavina elementteinä, joissa myös se, mitä rajataan ulkopuolelle, on näkyvää.

Hautamäki kutsuu installaatioitaan live-tilanteiksi. Näyttelyssä nähtävä ja koettava tilanne on katoava, sen hetkellinen dokumentointi mahdollistaa arkistoinnin, mutta tilanteen identtinen toistaminen on lähes mahdotonta. Siksi tilaan rakennetut teokset ovat aina uniikkeja kokemuksia.

Materiaalivalinnat ja teosnimet tarjoavat viittauksia ja vihjeitä tulkinnan pohjaksi. Näyttelyn teoksia yhdistävät toistuvat mediaelementit, ja yhdessä niistä muodostuu rytmillinen visuaalinen kudelma, jossa voi nähdä rinnastuksia meitä arjessamme ympäröivään kuvavirtojen kulttuuriin.

Jukka Hautamäki (s. 1971 Oulu) on helsinkiläinen mediataiteilija, joka työskentelee äänen, valon, liikkuvan kuvan ja elektroniikan parissa. Hän tutkii teoksissaan teknologian ja median välittämän materiaalisuuden uusia tasoja ja tulkintoja. Hautamäen viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet esillä Galleria Sculptorissa 2016, Titanik-galleriassa 2015, Skaftfell Center for Arts Project Spacessa Islannissa 2014 sekä Galleria Huudossa 2014.

Hautamäen teoksia on nähty yhteisnäyttelyissä mm. Open Fields RIXC -festivaaleilla Riikassa ja Galleria Augustassa Helsingissä 2016, Horseandpony Fine Arts -galleriassa Berliinissä 2014 sekä Borey-galleriassa Pietarissa 2012. Hän on tehnyt lukuisia äänitaiteen live-esityksiä ja työpajoja Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Lisätietoja: jukkahautamaki.com.

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelin säätiö, Taiteen edistämiskeskus ja VISEK.

Pauliina Kaasalainen (Monttu)
On the hollow ground

Näyttely On the hollow ground koostuu yhdestä tilaan rakentuvasta paikkasidonnaisesta teoksesta. Installaatio sisältää ihmishahmoja tilassa. Tila on tavanomainen näyttelytila ja tilaa käyttävät figuurit ovat tavallisia.

Mielellä on taipumus tulkita etäisestikin ihmistä muistuttava hahmo toiseksi ihmiseksi. Pienet poikkeamat saavat kuitenkin usein aikaan epäilyksen, säikähdyksen tai huvittuneisuuden tunteen, jos tulkinta osoittautuukin vääräksi. Tavallinen muuttuu epätavalliseksi yhtä nopeasti kuin se alun perin tulkittiin tavalliseksi.

Melkein tavallinen voi myös toisinaan jäädä häiritsevästi rajalle, jolloin sen suhde tavallisuuteen on yhtä suuri kuin sen suhde epätavallisuuteen. Mitä kauemmin sen määritteleminen jompaankumpaan kuuluvaksi kestää, sitä pelottavammaksi tai naurettavammaksi se muodostuu.

On the hollow ground jatkaa paikkasidonnaisten teosten sarjaa, jossa ihmishahmot suhteuttavat toimintaansa toisiinsa ja erilaisiin ympäristöihin.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus / Pohjois-Karjalan taidetoimikunta.

Katri Kuparinen (Parvi)
Time-variaatiot

Näyttely koostuu pääosin suurikokoisista paperileikkauksista. Teosten keskeinen lähtökohta on ilmastonmuutos. Lähdekuvina puolestaan ovat Gustave Dorén Raamatun kuvitukset sekä kokoelma Time-lehden paperiversioiden uutis- ja kuvituskuvia. Paperileikkauksen ja kollaasin keinoin limitän faktaa ja fiktiota. Hyödynnän Dorén kuvien kielioppia kertomaan uusia tarinoita. Tavoite on visuaalinen viivasaarna, jossa kuvien Suuret kertomukset päivittyvät nykyhetkeen.

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Kuljen kellarissa otsalampun kajossa. Pimeät huoneet ovat kuin kulmikkaan muotoisia luolia. Kalsea kosteus tuntuu iholla, homeen tuoksu on vahva. Betonin hiljaisuus; jostain kuuluu verkkaan tippuvien vesipisaroiden ääni. Seinälle liimatut maisemankuvat ja hilseilevä maali sulautuvat kiehtovaksi grottonäkymäksi. Pistorasia törröttää seinästä kuin outo pahka. Eräänlaista urbaania luontoretkeilyä tämäkin.

(Työpäiväkirja, kevät 2017)

Maisema riisinjyvässä -näyttely käsittelee ihmisen halua ihmetellä maisemia, luonnonilmiöitä ja tehdä niistä kuvia. Näyttely koostuu valokuvista, veistoksista ja videoinstallaatiosta. Laajan kokonaisuuden teoksia yhdistävät hyvinkin erilaisissa konteksteissa toistuvat kuva-aiheet: metsä, kasvillisuus, pilvet, laiva.

Työmenetelmäni on kollaasimainen yhdistely. Törmäytän ja liitän toisiinsa materiaaleja, aiheita ja tekotapoja.

Temaattinen valokuvaaminen on oleellinen osa kaikkien teosteni muotoutumisprosessia. Kuvaamalla tutkin historian, muistin ja menneisyyden jälkiä nykyhetkessä. Ne näyttäytyvät väistyvinä ja usein ristiriitaisina jäänteinä maailman muutoksessa.

Valokuvaan paikoissa, joiden parhaat päivät olivat aikoja sitten: tehtaiden sosiaalitiloissa ja hylättyjen sotilastukikohtien bunkkereissa eri puolilla itäistä Eurooppaa. Kuvauspaikkojen ja -maisemien poliittiset ulottuvuudet muistuttavat lähimenneisyyden kipupisteistä.

Luonnonilmiöt ja luonnon vääjäämättömästi etenevät prosessit ovat vahvasti läsnä valokuvissani, esimerkiksi rapistuvien seinämaalausten ja jäätikkömaisemien kautta. Luonnon elinvoima vaikuttaa minuun syvästi. Yhtä lailla teknologioiden jatkuva läsnäolo värittää työskentelyäni ja näkyy teoksissani.

Terra firma -videoinstallaatioon liittyy Jan Eeralan ääniteos Talvisatama.

–Kaisu Koivisto

Näyttelyä on tukenut AVEK (videoinstallaation tuotantokulut).

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto (s. 1962) on opiskellut Kankaanpään taidekoulussa, Taideteollisessa korkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Hän on osallistunut lukuisiin näyttelyihin sekä Suomessa että ulkomailla, mm. seuraavissa paikoissa: Museo Hendrik Christian Andersen (Rooma), Aboa Vetus & Ars Nova, Porin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma, museo Reina Sofia (Madrid), PS 1 (New York), Taidemuseo Kumu (Tallinna) ja Tokyo Metropolitan Museum.

Huhtikuussa Forum Boxin Permannolla ja Montussa on esillä Viljami Heinosen yksityisnäyttely Beneath the Remains. Parvella on samaan aikaan Rintaro Haran näyttely Ascending Descending.

Viljami Heinonen: Beneath the Remains

Toivon täyttämän utopian vastakohta on dystopia, maailma, jollaista emme toivo. Epäonnistuneet tulevaisuudenkuvat ovat kiinnostaneet taiteilijoita ja kirjailijoita aina. Monesti taustalla on ollut halu vaikuttaa nykyhetkeen, varoittaa ihmistä menemästä liian pitkälle.

Viljami Heinonen on dystopian maalari. Hänen dramaattiset teoksensa ovat täynnä näkyvää väkivaltaa ja väkivallan uhkaa, hätää ja konfliktitilanteita. Hän onnistuu tiivistämään teoksiinsa monia pelon ja turvattomuuden tuntoja, jotka esimerkiksi uutisten kautta tunkeutuvat meidän arkeemme, vaikka emme niiden aiheuttajia itse kohtaisikaan.

Heinosen työskentelytapa on levoton, intensiivinen ja tarkka. Hänen teoksensa ovat eräänlaisia maalattuja kollaaseja, pysäytyskuvia, joiden mehevästi repaleinen ulkoasu saa ne paikoin näyttämään siltä kuin kiivaimmat kamppailut olisi käyty niiden pinnalla.

Heinosen maalaukset eivät kuitenkaan ole pelkkää epävarmuuden synnyttämää ahdistusta. Hän tuntee taiteen lähihistorian ja osaa myös käyttää sen antimia hyväkseen. Hänen kuvakielessään ja aiheen käsittelyssään on monia yhteyksiä niin punk-estetiikkaan kuin sodanjälkeisen informalismin ja uusrealismin perinteeseen.

Näyttelyä on tukenut Suomen Taideyhdistys (Nuorten apuraha).

Rintaro Hara: Ascending and Descending -white and polar night-

Päivänvalon määrä vaihtelee Suomessa vuodenaikojen mukaan yöttömistä öistä kaamoksen täydelliseen pimeyteen. Suomessa koetaan ainutlaatuisia arktisia sääilmiöitä, jotka ovat Japanissa tuntemattomia.

Ascending and Descending -installaatiossaan taiteilija Rintaro Hara kuvaa näiden kahden ilmiön rinnakkaisuutta luomalla fyysisen tilan, jonka kävijä voi kokea. Hara työskentelee usein paikkasidonnaisten installaatioiden kanssa, jotka sekä hyödyntävät että kommentoivat näyttelytilaa. Hän on viime aikoina työskennellyt muun muassa astronomia-aiheiden parissa hyödyntäen valoja, puurakenteita ja mekaniikkaa.

Forum Boxin Parvi-tilaan rakennettu installaatio kuvaa sekä yötöntä yötä että kaamosta. Näiden kahden rakennetun tilan väliä liikkuvan pallon voidaan nähdä kuvaavan esimerkiksi tuttuja luonnon- ja tähtitieteen ilmiöitä: kuuta, lumipalloa ja niin edelleen. Astuessaan mustaan tilaan kävijä voi kokea päivänvalon vähenemisen, kun arktinen kesä kääntyy talveen, sekä kuvitella myös revontulia. Joillekin Haran rakentama pimeä tila ehkä mahdollistaa myös mielikuvituksen laukkaamisen päiväunelmointiin ja universumimme pohtimiseen.

Haran installaation nimi Ascending and Descending viittaa osittain M.C. Escherin kuuluisaan samannimiseen litografiaan talosta, jossa näkyy samanaikaisesti sekä nousevia että laskevia portaikkoja, jotka muodostavat visuaalisen illuusion. Myös Haran installaatio luo omalla tavallaan visuaalisen illuusion samaan aikaan nousevista, laskevista ja jopa leijuvista planeetoista tai kuista.

Rintaro Hara (s. 1973) on valmistunut Tokyo Zokei Universitystä (BA) vuonna 1997. Hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä Japanissa ja Alankomaissa ja on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana osallistunut ryhmänäyttelyihin Japanissa, Alankomaissa, Italiassa ja Yhdysvalloissa.

–Miia Takala

Rintaro Haran (JPN) näyttely Forum Boxissa on osa Port Journeys -verkostoyhteistyötä. Forum Box on jäsenenä kansainvälisessä satamakaupunkien Port Journeys -taideverkostossa (http://www.portjourneys.org/about/). Verkoston piirissä on käynnissä hankkeita, jotka avaavat uusia mahdollisuuksia Forum Boxin jäsentaiteilijoiden kansainvälistymiselle. Näyttely-yhteistyö Japanin kanssa käynnistyi vuonna 2017 Forum Boxin jäsentaiteilija Markus Kåhren näyttelyllä ja residenssillä Yokohamassa, jossa yhteistyökumppanina toimi Zou-no-Hana Terrace (JPN).

Rintaro Haran näyttelyn Forum Boxiin tuottaa Spiral-kulttuurikeskus (Tokio). Haran näyttelyyn liittyy kuukauden mittainen residenssijakso, joka toteutetaan yhteistyönä HIAP:n kanssa.

Forum Box esittää kuvataiteilija Kaisaleena Halisen näyttelyn Pro et contra 4.–27. toukokuuta 2018. Näyttely on Halisen tähän asti mittavin yksityisnäyttely.

Näyttelyssä Pro et contra katsoja kohtaa erinäisiä hahmoja, tai ihmisenoloisia teoksia, joilla jokaisella on jotain kerrottavaa tai salattavaa. Teokset koostuvat kätketyistä tarinoista tai viitteellisistä kannanotoista. Erotamme hahmoissa naisellisia attribuutteja, mutta ne ovat kätkettyjä ja piilotettuja. Erotamme jopa väkivaltaisia yrityksiä häivyttää naiseutta. Kaisaleena Halinen asettaa katsojansa eteen arvoituksia ja moninaisia kysymyksenasetteluja. Monen teoksen keskiössä on identiteetti ja kasvot. Teoksissa kasvot joko tarkoituksenmukaisesti peitetään tai hahmolta riistetään kasvot, kuten teoksessa Kasvonsa menettäneet, jossa kuvataiteilija huuhtelee kasvonpiirteet valamistaan betonipäistä. Mitä jää jäljelle, kun sinulta häivytetään erityispiirteesi ja sitä mukaa myös identiteettisi?

Permannolla sijaitseva teos, joka kantaa samaa nimeä kuin näyttely kokonaisuudessaan, Pro et contra, esittää rivin kommandopipoihin sonnustautuneita hahmoja. Hahmot tukkivat tilan ja vaativat, että katsoja asemoi itsensä. Katsojan on ratkaistava, asettuuko hän joukon puolelle vai heitä vastaan. Katsoja ei voi ohittaa tilanteen vaatimusta eikä vaihtoehtoja ole: pelkkä katsojan olemassaolo asettaa hänet joko puolesta tai vastaan. Mutta minkä puolesta tai mitä vastaan?

Jacques Rancière, aikamme kiinnostavimpia nykyfilosofeja, esittää, että taiteessa kuten politiikassakin on ensisijaisesti kyse erimielisyydestä; erimielisyydestä ja kamppailusta jaetun maailmamme rajoista. Rancièren mukaan taiteella on poliittista kantavuutta siksi, että se tekee näkyväksi ja määrittelee uudelleen äänet ja toimijat, jotka sijaitsevat yhdessä määritellyn ulkopuolella. Taide järkyttää ennalta määrättyjä positioita ja käsityksiä ja piirtää uusiksi havaittavissa olevan maailman rajat. Näin se myös luo mahdollisuuksia uusille äänille ja toimijoille. Se kysyy, kenellä on oikeus toimintaan ja puheeseen ja kenen osa on jäädä passiiviseksi ja mykäksi. Ja missä ikinä asemasi sijaitseekaan, on se aina suhteessa muihin toimijoihin.

Halinen tekee näyttelyssään moniulotteisia ja monitulkintaisia viittauksia nykyajan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, kun hän samalla taidokkaasti kommentoi historiankirjoitusta, taidehistoriaa ja narratiivien rakentamista.

–Nina Toppila, FM, taidehistorioitsija

 

Kaisaleena Halinen (s. 1973 Turku) on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2002. Hän työskentelee kuvanveiston, installaatioiden ja paikkasidonnaisen taiteen parissa. Halinen hyödyntää teoksissaan erilaisia materiaaleja ja tekniikoita. Materiaalit voivat olla marmoria, pölyä, puuta, kipsiä, valokuvaa, metalleja, tekstiilejä, kierrätettyä materiaalia tai arkisia esineitä. Forum Boxin näyttelyssä on esillä ensimmäistä kertaa myös keramiikkaa. Halinen on erityisen taitava tekemään monitulkintaisia viittauksia hyvin erilaisten materiaalien, teemojen ja aiheiden välillä. Halinen esittää mieluummin kysymyksiä kuin valmiita kannanottoja.

Halinen on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Galleria AMAssa ja Galleria Huudossa. Hänen teoksiaan on ollut esillä Tampereen taidemuseossa, Rovaniemen taidemuseossa, Espoon taidemuseo EMMAssa sekä Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Taiteilijan teoksia löytyy mm. seuraavista kokoelmista: Amos Anderssonin taidemuseo, Espoon taidemuseo EMMA, Jenny ja Antti Wihurin säätiö, Wäinö Aaltosen museo, Saastamoisen säätiö sekä Valtion taidekokoelma. Taiteilija asuu ja työskentelee Espoossa, Nallenpolun taiteilijatalossa.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus.

Näyttelyni Irrotetut sisältää keskeytyksen, katoamisen, katoavaisuuden ja surun teemoja. Näihin ajatuksiin yhdistyy myös pohdintaa materiaalisuudesta, sen mahdollisuuksista, materiaalin omasta ajattelusta ja työprosesseista, jotka juuri tietynlaisina sulautuvat ilmaisuuni. Näyttely koostuu neljästä teoskokonaisuudesta: Viipuri 1941, Königsberg 1960 ja Irrotetut pohjautuvat löydettyyn valokuvamateriaaliin sekä Hyvinkää 2013 -sarja, joka muodostuu omasta kuvastostani.

Ajattelu- ja työskentelytavassani on melankolinen pohjavire. Työskentelyni linkittyy painettuun taiteeseen, jossa siirtämisen kautta tapahtuu olomuodon muutos matriisista jäljeksi. Olen huomannut, että katsojalle siirtämisen kohtaaminen synnyttää usein outouden tunteen, esteen välittömälle kokemukselle ja tunteen poissaolosta.

Tilanne muistuttaa tuntemuksiani hetkellä, jolloin ensimmäistä kertaa katsoin Irrotetut-näyttelyn taustalla olevia vanhoja valokuvia. Ne kertoivat selvästikin sukuni jäsenten elämästä, mutta en tuntenut niihin liittyviä tarinoita. Kuvat näyttäytyivät minulle ikään kuin vedoksina ilman alkuperäistä matriisiaan. Mietin, miten nämä minulle tuntemattomat tapahtumat ovat muovanneet läheisesti tuntemieni ihmisten elämää. Tämä outouden kohtaaminen avasi kuviin yleisemmän tulkinnan. Se salli minun käyttää sukuni valokuvia kokeellisesta elokuvasta tutun ”found footage”-tekniikan tapaan – etsiä löydetyille kuville uusia käyttötapoja ja asiayhteyksiä.

Olen viimeisen kolmen vuoden aikana kehitellyt oman versioni digitaalisesta siirtokuvatekniikasta. Siirrän filmille rasteroituna tulostetun kuvan vaikkapa kipsilevystä, uusiokartongista, muotoilupastasta tai kankaasta rakentamilleni alustoille. Pigmentin irrottamiseksi ja siirtämiseksi käytän erilaisia sideaineita, esimerkiksi lakkaa, gessoa tai akryylibindereitä. Kuvan siirtäminen tapahtuu vetämällä pehmeällä lastalla tai hiertämällä kuten vedostettaessa käsin puupiirrosta.

Kun tulostetun kuvan pigmenttiaine hiljalleen irtoaa filmistä sideaineen avulla, kelluu hetken sen pinnalla ja painuu lopuksi uudelle alustalleen, syntyvä siirtokuva pikemminkin lukee alustan sisällön kuin kopioituu siihen. Kyseessä on kerrostuma, jota ei voi palauttaa kuvaksi. Näkemykseni mukaan painettu taide ei olekaan litteää vaan sisältää projektion kaltaisen kuvallisen operaation. Kelluvan pigmentin kohdatessa materiaalipinnan, sen sisältämän informaation merkitys muuttuu. Kuvan irtoaminen alustaltaan, sen muuttuminen materiaaliseksi, katkaisee valokuvan alkuperäisen viittauksen.

Irrotetut-installaatiossa uusi alusta pyyhkii osan pigmentistä pois, alkuaan iloinen kuva saattaa muuttua salaperäiseksi, jopa aggressiiviseksi. Viipuri 1941 -teoksessa puolestaan pigmentti on siirretty teollisille kipsilevyille, joiden pintakerrostumia on irrotettu, osittain niin että valkoinen kipsi on näkyvissä. Menetelmä on muistuma 1500-luvun chiaroscuro-puupiirroksista. Niissä tumman piirtävän laatan lisäksi on käytetty keskisävyjä varten laattaa, johon on kaiverrettu vain huippuvalot.

Teosteni lopputulos syntyy oletuksista ja päätelmien ketjusta, joiden sekoittuminen siirtämisprosessin aineellisiin olosuhteisiin johtaa väistämättä sattumiin ja yllätyksiin, jotka ovat olennainen osa taiteellisen työskentelyni sisältöä.

Kuvanveistäjä Panu Rytkönen valmistaa ihmeellisiä teoskokonaisuuksia, joiden äärellä on kuin olisi novellissa. Hänen taiteessaan kirjaharvinaisuudet yhdistyvät puuveistoksiin sekä anekdootit ja tarinat sekoittuvat tilallisiin kokemuksiin. Rytkösen taideteokset vaihtelevat muodoltaan, sillä välillä näemme huolellisesti valittuja alkuperäisesineitä, kun taas toisaalla näyttelyssä tapaamme perinteisiä veistoksia.

Näyttelyn nimi Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft on nimetty englantilaisteologi John Bunyanin (1628–1688) Taivaaseen juoksija eli selitys ihmisen taivaaseen pyrkimisestä ja pääsemisestä -teoksen mukaan. Kirja on esillä näyttelyssä eri painoksina. Teoksen nimi tuntuu nykykuulijasta hyvin poikkeukselliselta ja herättää mitä erikoisempia mielikuvia.

Rytkönen on suunnitellut jo vuosia näyttelyään Forum Boxiin. Alun perin ajatus syntyi silloin, kun hän työskenteli näyttelyripustajana galleriassa. Korkeaa ja karheaa tilaa katsellessa alkoi myös taiteellisen kokonaisuuden työstäminen, joka ruumiillistui vasta vuosia myöhemmin.

Näyttelyvieraalle paljastuu nopeasti taiteilijan syvämietteinen tilapohdiskelu, sillä esimerkiksi hevoset katkeavat näyttelysalin vaihtuessa, jolloin etupää löytyy toisesta salista kuin takapää. Korkealle kohoavat veistokset puolestaan kurottelevat kohti kattoa ja kertovat, miten kuvanveisto tapahtuu tilassa. Katsojaa kuljetetaan viittauksien tarhassa, mutta kaikkia esikuvia ei tarvitse tunnistaa voidakseen nauttia taiteilijan omaperäisestä ilmaisusta ja monipuolisesta näyttelykokonaisuudesta.

Rytkösen työprosessi on pitkä ja monivaiheinen, sillä hänen näyttelynsä ovat monipuolisia kokonaisuuksia. Työhön kuuluu veistämisen ja installaation rakentamisen ohella myös harvinaisten kirjojen etsintä. 1800-luvun hengellinen kirja saattaa olla lähes mahdoton löydettävä, koska sillä ei ole suurta rahallista arvoa eikä myöskään kaupallista kysyntää.

Taiteilija on luonut Forum Boxiin kokonaistaideteoksen, jossa veistosten barokin muotokielellä leikittelevä tyyli yhdistyy muihin esineisiin ja muuttaa tilan ihmeellisten kohtauksien sarjaksi. Katsoja tapaa Mozartin viimeisen matkan, Bunyanin taivaaseen juoksun ja barokkienkeleitä. Saamme jopa ihailla harvinaisia painotuotteita ensimmäisestä Raamatun suomennoksesta 1800-luvun hartauskirjoihin.

Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft paljastaa Rytkösen kyvyn rakentaa installaatioita, jotka muuttavat tilan erilaisten viittausten ja kokemusten tyyssijoiksi. Katsoja on ehtymättömältä tuntuvien kokemusten ja tarinoiden äärellä eikä hänelle tarjota julistusta tai totuutta, vaan taide tulee lähelle ja tapahtuu.

Panu Rytkönen (s. 1983) on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2008. Hän on Suomen kuvanveistäjäliiton jäsen ja hänen teoksiaan on Paulon Säätiön kokoelmissa. Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft on hänen kuudes yksityisnäyttelynsä. Rytkösen edellinen yksityisnäyttely oli vuonna 2016 Galleria Sculptorissa.

Teksti: FT Juha-Heikki Tihinen

Kiitos: Suomen Kulttuurirahasto

Lilja Birgisdóttir (IS), Katrín Elvarsdóttir (IS), Hertta Kiiski (FI), Mari Krappala (FI)

Sykloni on voimakas matalapaine, jonka ympärillä ilma virtaa pohjoisella pallonpuoliskolla vastapäivään ja eteläisellä pallonpuoliskolla myötäpäivään. Sykloni on matkaava näyttely, joka vie meidät pyörteisen liikkeen kynnykselle seuraten maan kiertoliikkeen suuntaa. Forum Boxissa työryhmä esittää näyttelyn Illallinen syklonin kanssa.

Mitä tapahtuu, jos me emme enää ajattelisi ihmisiä itsestäänselvästi ylivoimaisiksi suhteessa muihin elollisiin olioihin ja kappaleisiin, vaan tavalla, joka kattaa kaikki lajit. Ihmiset, siemenet, kasvit, eläimet ja bakteerit kuuluvat kaikki samojen keskinäisten riippuvuussuhteiden sisälle. Illallinen syklonin kanssa on monitaiteellinen prosessi, jossa tätä olotilaa tutkitaan.

Samalla kun yritämme luoda siltoja ‘luonnon’ ja mielen, eläinten ja mineraalien, olevien ja asioiden välille, voisimme kysyä: mitä jos ‘luontoa’ ei pidettäisi pelkästään lainalaisena entiteettinä, vaan subjektina, joka käsittelee informaatiota? Ranskalaisen filosofin Michael Serresin mukaan tieteellisestä näkökulmasta voi katsoa, että on olemassa jotakin, joka yhdistää ihmisen ‘luonnon’ epäorgaanisiin elementteihin. Kyse on tiedonkäsittelystä. Tämä ajatus uhmaa ihmisen ja muiden ei-ihmisten/epäorgaanisen/ei-elollisen välistä eroa. Serres kysyy, mitä me teemme informaatiolla. Me vastaanotamme informaatiota, lähetämme informaatiota, prosessoimme informaatiota ja tallennamme informaatiota. Filosofi kutsuu meitä kuuntelemaan, mitä elolliset olennot ja maapallon kestävät rakenteet sanovat ja etsimään tapoja, joilla planeetta voisi puhua.

Voisimmeko paikantaa itsemme kaikkien elävien olentojen ja asioiden kumppaneiksi tällä planeetalla…

Avajaisiltana: Lilja Birgisdóttirin (ICE) ja Elin Petersdottirin (ICE/FIN) organisoima performanssi Selur, joka on sarja ihmistodellisuuden, eläinten todellisuuden, fyysisen elämän, virtuaalielämän, henkieläinten, keinoeläinten ja oikeiden eläinten välisiä kohtauksia. Performanssi on live-tilassa Instagramissa @fljotid, torstaina 2.8. klo 18.30 Suomen aikaa (16.30 GMT, 15.30 Islanti). Päästäksesi seuraamaan performanssia Instagramissa kirjaudu sisään Instagramiin ja seuraa @fljotid.

Näyttelyä ovat tukeneet: Taiteen edistämiskeskus, Suomen kulttuurirahasto, Islantilais-suomalainen kulttuurirahasto, Koneen säätiö, Turun taideyhdistys.

Lilja Birgisdottir (s. 1983) opiskeli valokuvausta Alankomaiden kuninkaallisessa taideakatemiassa Haagissa ja suoritti BA-tutkinnon Islannin taideakatemiassa Reykjavikissa vuonna 2010. Siitä alkaen hän on ollut reykjavikilaisen taiteilijavetoisen Kling & Bang -gallerian jäsen osallistuen gallerian näyttelyiden kuratointiin. Hänen viimeaikaisia näyttelyitään ovat olleet yksityisnäyttelyt Love me Back Rawson Projects -galleriassa New Yorkissa (2017) ja Moment Gone Ultra Super New -galleriassa Tokiossa (2016). Birgisdottir asuu ja työskentelee Reykjavikissa.

Katrín Elvarsdóttir (s. 1964) valmistui taiteen kandidaatiksi The Art Institute in Bostonista vuonna 1993. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä Islannissa ja sen ulkopuolella, mm. The Search for Truth Berg Contemporary -galleriassa Reykjavikissa (2018), Double Happiness Gerdarsafn -taidemuseossa Kopavogurissa (2016), Vanished Summer Deborah Berke -galleriassa New Yorkissa (2014) ja Nowhereland Reykjavíkin taidemuseossa (2010). Elvarsdóttir on osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin kuten EIKON Award Kunstlerhaus 1050:ssä Wienissä (2018), Human; Nature Martin Asbæk -galleriassa Kööpenhaminassa (2017), Anti-Grand Richmondin yliopiston museossa (2015), Visible Iceland Hillyer Art Space -tilassa Washington D.C.:ssa (2014) ja Nordic Art Station Eskilstunan taidemuseossa (2013). Elvarsdóttir on ollut ehdokkaana useaan palkintoon mukaan lukien Deutsche Börse Photographic Prize (2009). Vuonna 2017 hänelle myönnettiin EIKON Award (+45) -palkinto Wienissä. Hänen kirjansa Double Happiness (Crymogea 2016) julkaistiin Reykjavikissa samannimisen näyttelyn yhteydessä. Kirja on viimeinen osa trilogiasta, jonka aiemmat osat ovat Vanished Summer (2013) ja Equivocal (2011).

Hertta Kiiski (s. 1973) on kuvataiteilija, joka työskentelee valokuvan, liikkuvan kuvan, objektien, tilan ja usein tytärtensä kanssa. Kiiski on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemian valokuvataiteen osastolta vuonna 2012 ja kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian tila-aikataiteen osastolta 2015. Aiemmin hän on opiskellut mm. taidehistoriaa, latinan kieltä ja Rooman kirjallisuutta. Kiiskin kiinnostuksen kohteena on intensiteetin nostaminen paikoissa, joissa hän sekä työskentelee että esittää teoksiaan. Assosiaatiot ja spontaanisuus ovat hänelle keskeisiä. Hän on kiinnostunut mm. ihmisen ja ei-inhimillisen suhteista, materiaalisen ontologiasta ja yksilön suhteesta kuvatuksi tulemiseen. Hän haluaa kehittää materiaalien rinnastamisen kautta syntyvää aistimellisuuden kokemusta ja resonointia – tavoitellen haptista visuaalisuutta, jossa silmät voivat toimia kosketusaistin tapaan. Hänen teoksensa yhdistävät valokuvallista ja veistoksellista ajattelua sulattaen kuvan ja tilan rajoja. Kiiskin teoksia on ollut esillä useissa museoissa ja gallerioissa Suomessa ja ulkomailla. Tänä kesänä hän on osallistunut näyttelyihin SICissä, Titanikissa, Hippolytessä, Paimion parantolassa sekä Kilometre of Sculpture -tapahtumaan Virossa. Saksalainen Kehrer Verlag julkaisee syksyllä Kiiskin toisen kirjan I was an apple and I got peeled – but it was a good thing.

Mari Krappala (s. 1968) on tutkija, kuraattori ja mentori. Hän on taiteen tohtori ja Aalto-yliopiston nykykulttuurintutkimuksen dosentti. Hänen väitöstyönsä käsitteli nykytaiteen tekemisprosesseja sekä esitti fiktiivisen luennan Luce Irigarayn sukupuolieron etiikasta. Krappala työskentelee monitaiteellisten produktioiden parissa. Hän on kuratoinut ja mentoroinut audiovisuaalisia installaatioita ja live-esityksiä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on myös organisoinut yhteisötaiteellista työskentelyä ja näyttelyitä italialaisessa mielenterveyskeskuksessa sekä barcelonalaisessa naisvankilassa. Hän toimii taiteen teorian ja taiteellisen tutkimuksen metodologian luennoitsijana sekä ohjaa MA- ja väitöstutkimuksia. Hänen viimeaikaiset työnsä ovat käsitelleet ekologista taidetta, antroposeenia, rajoja, rihmastoja, luontosuhteita todellisissa ja kuvitelluissa tiloissa. Hän kirjoittaa fiktiota teoriasta.

Näissä näennäisen yksinkertaisissa maalauksissa on mielenkiintoista, että ne eivät anna periksi katsojan halulle kuvailla tai ymmärtää niitä välittömästi. Liike, joka näin syntyy, antaa kokemukselle ylimääräisen ulottuvuuden, jota voisi kuvailla lähinnä ajalliseksi tapahtumaksi.  Liikkeen ääripäät ovat: maalaus kuvana ja maalaus rakennelmana. Maalausta, jossa toisto luo eroja ja tiukka ilmaisu antaa eroille sävyjä.

 

Katse voi vaeltaa vapaasti ja löytää uusia teitä aivojen hermosolujen ja synapsien välille. Maalaus on kieli ja kokemus on merkinantomolekyyli. Poliittisuus piilee maalauksen halussa näyttää meille erilainen tapa nähdä. Vuoropuhelu katsojan synapsien kanssa luo pysyvää muutosta.

A.H.

 

Näyttelyä on tukenut:
Alfred Kordelin, Svenska Kulturfonden, Taiteen edistämiskeskus / Centret för Konstfrämjandet, Konstsamfundet, Elli ja Artturi Hiidenheimon säätiö

Veistoksia / Skulpturer / Sculptures

Kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen (s. 1970) yksityisnäyttely Galleria Forum Boxissa esittelee teoksia vuosilta 2016–2018. Näyttely koostuu veistoksista ja veistosten tekemisestä kertovasta videosta. Näyttelykokonaisuutta leimaa käsityöläisyys, kiinnostus materiaaleihin ja viha-rakkaussuhde omaan kuvanveistäjän ammattiin.

Kimmo Schroderuksen tärkeimmät työvälineet näyttelyssä ovat muotojen runsaus ja muotojen vääristely, kiiltelevyys, pintojen heijastavuus ja läpinäkyvyys. Teostensa tulkinnoissa hän luottaa katsojan omaan assosiaatiokykyyn ja mielikuvitukseen. Teos esittää juuri sitä, mitä se katsojan mielestä esittää.

Näyttelyn veistokset on tehty pääosin ruostumattomasta ja haponkestävästä teräksestä. Mitä enemmän näyttelyssä oleva veistos kiiltää, sitä likaisemmilta näyttävät kuvanveistäjän työvaatteet ja työtilat näyttelyyn kuuluvassa videossa ”Repeat”, joka esittelee kiivastahtisesti Kimmo Schroderuksen työskentelyä vuosina 2016–2018.

Kimmo Schroderus tunnetaan muun muassa vuonna 2004 voittamastaan Ars Fennica -palkinnosta. Hänen viimeisin, laajalti näkyvyyttä saanut julkinen teoksensa on elokuussa 2018 Ylöjärvellä paljastettu Eppu Normaali -aiheinen veistos, ”Alamökki”.

Eppu Normaali -veistoksen paljastustilaisuuden jälkeinen katsojakommentti kiteyttää hienosti Kimmo Schroderuksen tavoitteet kuvanveistossa: ”Aluksi, kun veistosta katselin, ajattelin, että onpa omituinen. Sitten katsoin veistosta toisesta kulmasta ja näin, miten upea se todellisuudessa on. Aivan loistava!”

CV