Work in progress

Veikko Björk (s. 1960) veistää puuhun muistikuvia eletystä elämästä. Puu on spiraalille kiertynyttä auringon valoa, joka kannattelee elämää maapallolla. Veikko Björk asuu ja työskentelee Helsingissä ja välillä myös syntymäseudullaan Kiteellä. Hän on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta tila- ja aikataiteen osastolta vuonna 1998.

 


 

Tuhkimontie 10 (koeinstallointi, maaliskuu 2023)

Salla Myllylä on helsinkiläinen kuvataiteilija ja Taideyliopiston tohtoriopiskelija. Hän työskentelee paikkasidonnaisesti liikkuvan kuvan keinoin. Myllylä on valmistunut Vapaasta taidekoulusta 2009 ja Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2014. Hänen tutkimuksensa käsittelee paikan ja rajaamisen välistä suhdetta.

Myllylän teoksia on esitetty näyttelyissä mm. Mäntän Kuvataideviikoilla (2024), Galleria G:ssä (2021), Hietsun paviljongissa (2021), Galleria Huudossa (2016, 2013), Frankfurter Kunstvereinissa (2014) ja Kunsthal Charlottenborgissa (2017, 2012) sekä festivaaleilla kuten Tampereen elokuvajuhlilla (2016) ja Japan Media Arts  –festivaalilla (2016).

Forum Boxin Parvella esitettävä Tuhkimontie 10 -videoinstallaatio kuvaa 50-luvun kerrostalon peruskorjausta itähelsinkiläisessä lähiössä. 10-kanavainen videoteos seuraa näkymiä sisätilasta ulkotilaan neljässä huoneistossa kahden vuoden ajan. Vuodenaikojen muutos ulkona vertautuu remontin etenemiseen sisätilassa. Korjaustyön kuluessa osa huoneiden sisäpinnoista kuoriutuu rakentamisajankohdan asuun, tilassa on läsnä monta aikaa.

Roihuvuori edustaa lähiörakentamisen ensimmäistä aaltoa Helsingissä ja on siksi arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun historian kannalta merkittävä lähiö. Tarja Salmio-Toiviaisen ja Esko Toiviaisen suunnittelema 1956 valmistunut Tuhkimontie 10 on Roihuvuoren ”käärmetalo”, jossa on yhdeksän rappukäytävää. Myllylä on asunut pitkään tätä taloa vastapäätä, joten kyseessä on myös hänen oma lähiympäristönsä.


Aleksi Tolonen (s. 1974) on Kuvataideakatemiasta vuonna 2005 valmistunut helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän on ollut mukana useissa näyttelyissä sekä kotimaassa että ulkomailla, viimeksi New Yorkissa. Taiteessaan Tolonen lähtee materiaali edellä, hän on tehnyt kaksi- ja kolmiulotteisia töitä, kaikkea serigrafia isoihin installaatioihin. Hänen töidensä keskiössä on uteliaisuus ja leikkisyys, vaikka teosten lähtökohdat ovatkin monesti vakavia.


Einari Hyvösen (s. 1989, Salo) värikkäät maalaukset käyvät vuoropuhelua digitaalisen kuvaston kanssa, ammentaen arkkityyppejä populaarikulttuurista ja sekoittaen teemoja taidehistoriasta nykyaikaisiin viittauksiin. Kuvaston risteäminen mahdollistaa katsojalle uusia tapoja tulkita populaarikulttuurista tuttua kuvastoa ja löytää niille syvempiä merkityksiä. Hänen taiteelliset tavoitteensa pyrkivät käsittelemään ajankohtaisia globaaleja ja henkilökohtaisia kriisejä ja kysymyksiä, kuitenkaan astumatta dystopian ja epätoivon maailmaan.

Hyvönen asuu Helsingissä ja valmistui kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2021. Hyvösen teoksia on hankittu Kiasman, Valtion, Päivi ja Paavo Lipposen rahaston sekä Oulun ja Tampereen taidemuseoiden kokoelmiin. Kuluneen vuoden aikana hänen teoksiaan on nähty yksityisnäyttelyssä Makasiini Contemporaryssa Turussa sekä ryhmänäyttelyissä Saatchi Galleriassa Lontoossa, Cova Galleriassa Eindhovenissa, Gärna Galleriassa Madridissa ja Tuesday to Friday Galleriassa Valenciassa.


 

JP Köykkä: Finnishwintersports (2023)

 

J.P Köykän maalauksissa sävyt ja muodot muodostavat rytmikkäitä melodioita, jotka taipuvat mekaanisiksi sommitelmiksi, jotka liikkuvat abstraktin ja figuratiivisen välillä. Maalausten installaatiolla on olennainen rooli teosten esittelyssä.

J.P Köykkä (s. 1987 Seinäjoki) on Kyrönlahdessa asuva ja työskentelevä taidemaalari. Hän valmistui Tampereen ammattikorkeakoulun Kuvataideohjelmasta vuonna 2015. Köykällä on teoksia muun muassa Valtion taidetoimikunnan kokoelmissa, Kansallisgalleriassa ja Tampereen taidemuseon kokoelmissa.


 

Juha Vanonen (s. 1980) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi Tampereen AMK:sta vuonna 2006. Vanosen minimalistisissa abstrakteissa maalauksissa sekoittuu spontaani ja harkittu maalausjälki. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä. Hänen teoksiaan on lukuisissa yksityiskokoelmissa ja mm. valtion teostoimikunnan kokoelmissa.

Lähteellä – ”At The Spring”

Sermon II (2024), videoprojisointi ja ääni

Juhana Moisander: Sermon

Sermon (englanti/ranska) tarkoittaa suomeksi saarnaa. Yleisesti saarnan tavoite on herättää ajatuksia ja tunteita Raamatun teksteistä sekä kommentoida yhteisössä vallitsevaa tilaa. Lähestymisessä on paljon samaa kuin taideteoksissa: kummatkin kommentoivat vallitsevaa aikaa ja sen ilmiöitä. Sermon-sarjassa lähtökohtanani on ollut kriittinen tarkastelu ihmiseen ja hänen toimintaansa suhteessa ympäröivään maailmaan ja sen olioihin. Nyt Forum Boxissa on nähtävillä sarjan kaksi viimeisintä osaa Sermon II ja Sermon III.

Sermon II on videoinstallaation muotoon puettu faabeli. Faabeli on usein eläinsatu, jossa eläimille tai kasveille on annettu inhimillisiä piirteitä. Teoksessani kertojana on nahaton sika, joka suuntaa laulunsa katsojalle. Nähtävissä on vain lihat ja luut. Hahmo on muistutus ja summa, jossa on myös viitteitä esoteerisen perinteen vartijahahmoon. Vartijassa etsijä kohtaa omat pelkonsa. Teoksessani se ottaa muodon kollektiivisen karman hahmona, sikana, joka on riisuttu ihostaan. Sika kehoittaa kuulijoita toteuttamaan ihmislajille ominaista piirrettä: mahdollisuutta harjoittaa moraalista harkintaa. Tämä on ihmisen ainutlaatuinen ominaisuus ja mahdollisuus edistää elämän edellytyksiä ympäristössään.

Sika on ollut lähellä ihmistä domestikaation ja siitä kehittyneen lihateollisuuden myötä. Fyysiset kohtaamisemme kyseisen lajin kanssa elävässä muodossa ovat nykyään harvassa. Sikatalouden ulkopuolella kohtaamme eläimen pääasiallisesti maatilamatkailussa ja ruokakauppojen hyllyillä. Erilaisissa kulttuurillisissa representaatioissa ja mielikuvissa sika on kuitenkin runsaasti edustettuna. Kansanperinne, kielikuvat ja erilaiset audiovisuaaliset ilmaisukeinot ovat synnyttäneet aiheesta merkityksiä kulttuuri- ja paikkasidonnaisesti. Teokseni pyrkimykset nojaavat posthumanistiseen ajatukseen, jossa kaikkien lajien elämällä ja olemisella on itseisarvo ja meidän ihmisinä tulisi tunnistaa sekä tunnustaa se.

Sermon III -teoksessa marssilippu seisoo itsestään tukematta paikallaan, nouseva ja laskeva tuuli heiluttavat lippua sekä tankoa. Lippuun on kirjoitettu lause: LIHANNE ON IRRONNUT SANASTA. Teos sai alkunsa istuessani poikani kanssa partion joulukirkossa. Alttarin päälle oli kirjoitettu sanat SANA TULI LIHAKSI. Lippuun kirjasin alttaritekstistä heränneiden pohdintojeni loppupäätelmän. Ajatus liittyy Sermon-sarjaan nuhtelevalla, moraalisaarnan sävyllä: kehonne ja toimenne on irtautunut yhteydestä. Itsestään vailla tukea seisova tanko ja tuuli viittavaat taas materiaalittomaan voimaan, henkeen.

Teosten tuotantoa, työtäni ja näyttelyn järkestämistä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus, AVEK ja Olga ja Vilho Lehtosen säätiö.

Juhana Moisander (s. 1977) asuu ja työskentelee Karkkilassa. Moisander on opiskellut kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulussa sekä taiteen maisteriksi Taideteollisessa korkeakoulussa. Hänen teoksensa ovat usein teemoiltaan ja värimaailmoiltaan tummasävyisiä mediateoksia. Keskiössä on video- äänielementtien ja fyysisten elementtien sovittaminen ehjäksi kokonaisuudeksi näyttelytilan arkkitehtuuriin. Teosten teemat ja sisällöt kumpuavat taidehistoriasta ja kirjallisuudesta sekä ihmisen pyrkimyksistä ja toimintamalleista. Hänen teoksiaan on sekä kotimaisissa ja ulkomaisissa taidekokoelmissa, minkä lisäksi Moisander on tehnyt useita julkisia taideteoksia.


Lähteellä (still)

Jan Ijäs: LÄHTEELLÄ – ”At the Spring”

Mediataiteilija ja elokuvaohjaaja Jan Ijäs (s. 1975) on opiskellut Taidekasvatusta ja luovaa kirjoittamista Jyväskylän Yliopistossa ja Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella dokumentaarisen elokuvan ohjausta.

Hänen tuotantonsa sijoittuu avantgarde-elokuvan, kokeellisen mediataiteen ja dokumenttielokuvan rajamaastoon. Ijäksen elokuvia on esitetty yli kahdella ja puolella sadalla kotimaisella ja kansainvälisellä elokuvafestivaalilla sekä installoituina kokonaisuuksina museoissa ja gallerioissa. Hänen elokuvansa ovat saaneet useita kansainvälisiä palkintoja. Kotimaassa Ijäksen elokuvista muun muassa SWEET MOV(I)E on palkittu Risto Jarva -palkinnolla vuonna 2011 ja siirtolaisuutta käsittelevä teos Médusan lautta voitti Lissabonissa 2018 IndieLisboa-elokuvafestivaaleilla Amnesty International-palkinnon.


Panu Rytkönen: Assorted Love and Hate Songs – Sculptures

Kolmen tien risteyksessä
                 hämmästelin
                                  Zeun pojan pronssipatsasta:
                 ennen sitä rukoiltiin, nyt se
                 makasi maassa
                                   Tuhahdin:
                                                    »Sinä
voittamaton, pahan torjuja
makaat maahan kaadettuna!»
Yöllä hän seisoi sänkyni vieressä hymyillen, sanoi:
            Että on sopeuduttava aikaan,
            sen verran opin kun olin jumala

PALLADAS
(suom. Pentti Saarikoski)

 

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Panu Rytkönen (s. 1983) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvanveistäjä. Hän on valmistunut Kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2007 ja pitänyt useita yksityisnäyttelyitä pääasiassa Helsingissä sekä osallistunut ryhmänäyttelyihin ympäri Suomea. Kyseessä on hänen toinen näyttelynsä galleria Forum Boxissa.

 

Rest

Maalaamon ilmanvaihtolaite meni viime kesänä epäkuntoon. Laite piti avata, purkaa, ja puhdistaa tukoksista. Tukos oli kiinteäksi pakkautunutta maalipölymassaa, jota irtosi laitteen osista harmahtavina paloina. Halkaisin paloista yhden. Yllätyksekseni läpileikkaus paljasti palan sisältä monivärisen, tiheän kerrostuman, jossa vuosien aikana käyttämäni värisävyt erottuivat puhtaina ja kirkkaina. Keräsin talteen kaiken laitteesta irronneen lian, sillä halusin tutkia siihen tallentuneita valintojani.

Elina Autio työskentelee veistoksellisen maalauksen keinoin. Forum Boxin näyttely on hänen 12. yksityisnäyttelynsä. Näyttelyssä esillä oleva Rest-teossarja koostuu aaltopahvista ja metallitangoista kootuista kerroksellisista veistoksista, jotka käsittelevät mm. moniselitteisyyden, kasautumisen ja kannattelun teemoja.

 

Näyttelyä ja taiteilijan työtä ovat tukeneet: Greta ja William Lehtisen Säätiö, Niilo Helanderin säätiö, Oskar Öflunds Stiftelse ja Taiteen edistämiskeskus. Kiitos Koskin teräsmyynti Oy:lle yhteistyöstä.

Arpi

Veistokseni syntyvät hitaasti. Sisältöihin vaikuttavat vahvasti maailman tapahtumat, mutta myös henkilökohtaisilla kokemuksilla on merkittävä osuus. Elämän yllättävän hauraassa langassa riippuminen jättää yksilölle usein sivustakatsojan roolin. Maailmamme mullistuu ja muuttuu äkisti ilman, että pystymme siihen kovinkaan paljon vaikuttamaan. Muistomme tapahtumista ovat vajavaisia, vaikka muistijälkemme on väkevä.

Viimeaikaiset teokseni kuvaavat haurautta ihmisen traagisesta ja samanaikaisesti koomisesta rimpuilusta taipaleellaan. Osa teoksista on tehty edesmenneen sukulaisen muistolle, kun taas osa kommentoi pandemiaa tai Ukrainan sotaa. Teoksen sisältö määrittää käyttämäni materiaalin. Teoksissa hyödynnän keramiikkaa, lasia, pronssia ja puuta. Materiaalivalinnan tarkoituksena on avata teosta katsojalle hyödyntäen niin jaettua kulttuuria kuin sen määrittämiä mielleyhtymiä. Abstrakti veistos havainnollistaa yksilöllisen kokemuksen muuttumista jaetuksi. 

Osaksi veistossarjaani Mihin kaikki katosivat tilasin ääniteoksen säveltäjä Aino Tenkaselta. Ainon pyynnöstä ja johdolla soitin hänen tarvitsemansa äänet preparoidulla viulullani. Aino Tenkasen ääniteos Mihin kaikki katosivat on kuultavissa koko näyttelyn ajan.

Maija Helasvuo (s. 1968) työskentelee puun, pronssin, keramiikan ja lasin parissa Hyvinkäällä sekä Riihimäellä. Helasvuo käsittelee teoksissaan elämän rajallisuuden kokemusta sekä sosiaalisia suhteita. Helasvuon mukaan kuvataiteessa juuri veistokset konkretisoivat abstraktit kokemuksemme käsillä kosketeltavaksi todellisuudeksi. Hänellä on ollut näyttelyitä vuodesta 1990 sekä Suomessa että ulkomailla. Helasvuo opiskeli kuvanveistoa Lahden Taideinstituutissa 1990-1994 ja suoritti myöhemmin kuvataiteen maisterin tutkinnon Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.

Helasvuon taideteoksia on lukuisissa taidekokoelmissa, kuten Suomen Kansallisgallerian, Jenny ja Antti Wihurin Rahaston kokoelman, Suomen Taideyhdistyksen ja yksityisissä kokoelmissa. Hänelle on myönnetty Dukaattipalkinto, Thuring pääpalkinto sekä Hyvinkään taidepalkinto.  Helasvuo on valittu Suomen Kuvanveistäjäliiton kunniajäseneksi v. 2022. Hänelle on myös myönnetty Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitali 2023. Hän on toteuttanut useita julkisen taiteen teoksia Hyvinkäälle sekä Joensuuhun.

Voitto luonnosta ja ihmisestä

Anna Fröman
THE WORLD HAS ENDED

Näyttelyssä nähdään kolme muiston ja menetyksen prosesseja käsittelevää teosta. Everything has changed here, Sortavala filmit ja THE WORLD HAS ENDED perustuvat omiin, perheeni ja sukuni tarinoihin, jotka kertovat lapsuudenkodista, Karjalan kotiseudusta ja isästä.

Sortavala filmit tarkastelee paikkaa, muistia, menetystä, pakoa, kotia, kotimaata ja raja-aluetta. Teos yhdistää videomateriaalia, valokuvaa ja animaatiota. Laatikollisesta kuvia avautuu tarina isovanhemmistani, jotka pakenivat Sortavalan kaupungista ja Ihalan kylästä talvi- ja jatkosodan aikana. Sukulaiseni ovat kohdanneet talonsa toisten asuttamina tai tuhoutuneina vieraillessaan alueella sodan jälkeen. Se, mikä on ollut tuttua onkin muuttunut vieraaksi. 

Osa teoksesta on kuvattu matkalla Karjalassa Ruotsin kulttuurineuvoston myöntämän projektituen avulla kesäkuussa 2016.

Everything has changed here käsittelee paikkaa ja muistia maalauksen sekä videon keinoin, esineisiin ja huoneisiin pohjautuen. Maalaukset esittävät muistoja sisältäviä sisä- ja ulkotiloja, taloja sekä kodin jättämisen myötä jälkeen jääneitä esineitä. Teokset käsittelevät menneisyyteen katsomista kurottaen lähelle ja kauas. Kodin, esineiden ja paikan muistelu nostaa pinnalle niihin yhdistyviä tarinoita. 

Videoteos elävöittää isäni näyttämät ja piirtämät muistojen kartat. Esineiden sijaan teoksessa piirtyvät esiin muistot menetetystä kodista. Teos käsittelee sitä, miten muistamme ja miten erilaiselta asiat voivat näyttäytyä suhteessa todellisuuteen. Kun me jätimme kotimme, näin unta sinne paluusta. Kerroin isälleni siitä:

  – Näin unta, jossa palasimme asumaan vanhaan taloomme.
Isäni vastasi:

  – Minä myös.

Meillä on kaipuu ja halu luoda muisto uudelleen: yrittää palata sisäiseen ja ulkoiseen maisemaan, paikkaan, jota ei ole enää olemassa. Etsiä, mitä oli siellä, minne emme voi enää löytää. 

Minua kiinnostavat menetyksen ja muistojen ilmaisu ja kokemuksellisuus niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. THE WORLD HAS ENDED käsittelee menetystä ja haurautta. Se tarttuu nykyhetkeen, isäni menettämiseen ja maailmanloppuun. Teoksen nimi on saanut inspiraationsa Eeva Kilven Karjala-aiheisesta novellista Elämä evakkona, jonka lopussa isä katoaa.

 “[…]onko sillä väliä nyt kun maailma on loppunut?” (Kilpi 1985:341)

Teoksen alkusysäksenä toimi yksi isäni paidoista; syvästi yksityinen voi laajentua yleismaailmalliseksi ilmaisuksi. Videot ja öljymaalaukset esittävät merkittäviä elämän ja kuoleman suurien tapahtumien mukana kulkeneita esineitä.


Mari Mäkiö
Kaksi kamerasilmää katsoo

Teoskokonaisuus Kaksi kamerasilmää katsoo keskittyy kahden eri eläinlajin, ihmisen ja mustekalan, väliseen katseeseen ja sitä kautta tapahtuvaan kohtaamiseen. Näyttelyn nimi viittaa näiden kaukaisten sukulaisten hyvin samankaltaisiin silmiin, jotka ovat tulosta kahdesta täysin erillisestä evolutiivisesta kehityskulusta. Teoskokonaisuus kutsuu asettumaan toisen eläimen katseen kohteeksi ja pohtii millaisia ajatuksia tämän kautta voi avautua: kohtaammeko toisen eläimen yksilönä vai vain lajinsa edustajana? Millaista vallankäyttöä liittyy katsomiseen tai kieleen, jota käytämme muista eläimistä? Miten kasvot ja katse ovat kietoutuneet kykyymme tuntea empatiaa?

Näyttely koostuu mustekalan katseeseen keskittyvistä videoprojisoinneista, tilassa kuultavasta äänimaisemasta sekä esseestä Me eläjät, joka löytyy galleriasta kuulokkeilla kuunneltavana versiona sekä mukaan otettavana tekstivihkona.

Teoksen videomateriaali on kuvattu mustekalojen elinympäristössä Australiassa ja sen on taltioinut vedenalaiseen kuvaukseen erikoistunut Dean Spraakman. Videot on editoinut Niklas Kullström ja äänimaiseman on suunnitellut äänisuunnittelija Jyri Pirinen yhteistyössä taiteilijan kanssa. Esseen on kääntänyt Kasper Salonen, ääneen luetun tekstin lukijana toimii Freja Bäckman ja äänisuunnittelusta vastaa Saku Kämäräinen.

 

Mari Mäkiö (s. 1982) on Helsingissä asuva ja työskentelevä taiteilija. Mäkiön teokset ovat yleensä installaatioita, joiden tekemisessä hän yhdistää erilaisia tekemisen tapoja ja materiaaleja, videosta ja äänestä perinteisempään käsillä tekemiseen, kuten keramiikkaan ja grafiikan menetelmiin. Hän työskentelee usein yhteistyössä eri alojen ammattilaisten ja muiden taiteilijoiden kanssa. Mäkiö on viime aikoina tarkastellut erityisesti ihmisen ja muiden eläinlajien kohtaamisia sekä niihin liittyviä erillisyyden, yhteyden ja empatian kokemuksia. Lisäksi häntä kiinnostaa käsitellä teostensa kautta ihmistä eläinlajina muiden joukossa evoluutiobiologian ja -historian kautta. Mäkiön teoksia on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa, Euroopassa ja Japanissa. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2015 ja toiminut aktiivisesti taiteilijana siitä lähtien.


Jussi Pyky
Voitto luonnosta ja ihmisestä

Jussi Pyky: Karsina (2024)

Se antoi hänelle tulen.
Hän kypsensi lihan ja söi.
Hän kuumensi malmin erottaakseen raudan.
Hän takoi miekan, kirveen, auran ja viikatteen.
Hän rakensi karjalle suojan ja valjasti hevosensa vetämään auraa.
Hän valtasi maata, raivasi metsät, kylvi pellon ja niitti sadon.
Se antoi hänelle yksinkertaiset koneet.
Hän kaivoi tiensä maanpoveen.
Hän rakensi mahtavia koneita, jotka sylkivät maan sisuksen taivaalle.
Se antoi hänelle sähkön.
Hän rakensi moottoreita ja robotteja tekemään työt, joita ihmiset olisivat tarvinneet.
Se antoi hänelle radioaallot.
Hän kehitteli radion ja käytti sitä propagandansa levittämiseen.
Se antoi hänelle keinoälyn.
Hän keräsi valtavan aineiston valvoakseen, hallitakseen ja maksimoidakseen voittonsa.
Se antoi hänelle vallan.
Hän uskoi sokeasti visioonsa ja erehtymättömyyteensä.
Hän piti kaikkea aiheuttamaansa kurjuutta ja kärsimystä välttämättömänä.
Se on edistyksen hinta.

Näyttelyä on tukenut Alfred Kordelinin säätiö ja Taiteen edistämiskeskus.

 

Jussi Pyky (s. 1985 Tyrnävä) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on valmistunut Lahden Taideinstituutista vuonna 2009 ja Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2016. Pyky on osallistunut aktiivisesti ryhmänäyttelyihin ja pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2009 lähtien. Hänen teoksiaan on muun muassa Seppo Fräntin taidekokoelmassa Kiasmassa sekä lukuisissa yksityisissä kokoelmissa.

Forum Box esittelee norjalaista nykytaidetta

Moderne Ruiner
HOMELESS OBJECTS

Näyttely käsittelee Norjan teollisuuden kokemaa laskua 3D-mallinnusten kautta. Teosten ympäristöt ovat peräisin kolmesta eri tehtaalta, joiden toiminta on lakannut. Mallinnuksessa korostetaan valikoidusti tilojen yksityiskohtia tulkiten niitä abstraktisti. Hyötykäyttöön valmistetut esineet viedään pois kontekstistaan keskittyen muotoon. Hylätyt ympäristöt muuttuvat joksikin ainutlaatuiseksi: moderneiksi raunioiksi. 

Lue lisää englanniksi


Bianca Hisse
LANDMARKS

Teoksissaan Hisse käsittelee kieltä, rajoja ja alueellisia kamppailuja. Näyttelyn tekstiiliteos punoo yhteen julkisen tilan mainosbanderolleja. Videoteoksen performanssissa on nähtävissä viisi eri näyttelijää, jotka toteuttavat sotilasharjoituksista, vastarintaliikkeestä ja poliisin valvonnasta inspiroitunutta kokonaisuutta.

Lue lisää englanniksi


Magnhild Opdøl
WALKING BEYOND THE TREES

Taiteilija vangitsee piirtäen eri hetkiä, paikkoja ja aikaa vastalääkkeenä unohtamisen pelolle. Taiteilija kokoaa uudenlaista maisemaa erilaisista osasista, jotka kumpuavat luonnosta ja hänen löytämistä esineistään sekä ottamista valokuvista. Ne toimivat myös piirrosten lähtökohtana. Vaikka valokuvaan pohjautuva ote on realistinen, piirros ei jäljitä objektin kuvausta todenmukaisesti.

Lue lisää englanniksi


Tonje Bøe Birkeland
THE CHARACTERS

The Characters -teossarjassa seurataan viiden eri hahmon matkaa. Jokainen henkilöhahmo kuvastaa taiteilijan tekemiä matkoja, joille kuvitellut hahmot vievät hänet. Kuvitellut sankarittaret ovat matkanneet ympäri maailmaa murtaen jättäen jälkeensä historiaa. Matkansa kautta hahmot täyttävät aukot historiassamme samalla paljastaen nyky-yhteiskunnan haasteita, kuten maailmanlaajuista kolonisaatiota.

Lue lisää englanniksi


 

Lisäksi Mediaboxissa taiteilija Qi Tanin videoteos Silver Dragon: Lue lisää

mulliks mulliks

Vappu Johansson
Ympäripyöreää

Sain pyöreitä kuparilaattoja. Päätin, että näillä mennään.

Taidegrafiikan vedostaminen on ankara laji. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Värikerros vaatii toista peittämään itsensä. Silmä on harjaantunut etsimään virheitä. Olen tavoitellut täydellistä vedosta mutta joutunut peittämään tahroja.

Työhuone oli välillä ahdas mutta mielessäni oli avaruutta ja etäisyyksiä.

Kuparilevyt olivat painavia käsitellä mutta kun siirsin niillä väriä kellumaan paperin tyhjyydessä olin hetken aikaa kevyt ja onnellinen.

Muistelin elämän alkua ja tein olioita, joista ei tullut kenenkään esi-isiä.

Näyttelyssä on syväpainovedoksia vuosilta 2022–2024. Teokset ovat valmistuneet mietiskellen ja kerros kerrokselta.

 

Vappu Johansson on opiskellut Vapaassa Taidekoulussa ja Aalto yliopistossa. Hän valmistui taiteen maisteriksi vuonna 1990. Erikoistuminen taidegrafiikkaan alkoi työskentelyllä Grafiris-työhuoneella Helsingissä. Hän on perustajajäsen Arabian Taidegraafikot ry.ssä, joka ylläpitää grafiikan työpajaa. Erityisalana metalligrafiikan vesiliukoiset pohjusteet sekä fotopolymeeri. Vappu Johansson on osallistunut useisiin kansainvälisiin näyttelyihin. Vuonna 2014 hän oli ehdolla Queen Sonja Print Award palkinnonsaajaksi. Hän on järjestänyt yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla vuodesta 1993 lähtien.


Marjo Levlin
Underdog

UNDERDOG (2024)
(2-kanavainen videoinstallatio, B&W, HD video, 30:00 min)

Mitä on olla rotuyhdistyksen standardien mukainen puhdasverinen rotukoira – ihmisten himoama statussymboli ja kapean geenipoolin sisällä sairaaksi jalostettu? Mitä on olla sekarotuinen rakki, piski, bastardi – satunnaisen halun seurauksena syntynyt olento vailla älyllistä ideaa? Mitä on olla koiranäyttelyssä häntäänsä heilutteleva rotukoira, joka tiedostamattaan kilpailee tuomareiden (maku)pisteistä? Mitä on olla taiteen maailmassa kilpailua vieroksuva taiteilija, joka tiedostaa kilpailevansa tuomareiden (maku)pisteistä? Mitä on olla suomenruotsalainen, suomalainen tai sekoitus näistä ja liittyvätkö identiteetti- tai ihmisarvokysymykset mitenkään koiriin?

Kokeellisessa dokumenttielokuvassa Underdog Marjo Levlin jatkaa teossarjaa joissa arkiset, tässä tapauksessa vuosikymmen sitten tehdyt havainnot koirien ja ihmisten rinnakkaiselosta muodostavat aiheen, jonka ympärille kaksikielinen essee-elokuva rakentuu, yhdistyen hänen aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin kuten siirtolaisuus, rotubiologia sekä eläimen ja ihmisen suhde.

Underdog nuuhkii ja tutkii koirien sekä ihmisten maailmaa; musta-valkoisessa elokuvassa tekijän lapsuusajan kokemukset kahden yhteiskuntaluokan ja kieliryhmän törmäyksistä, eri maissa asuvista vanhemmista ja niukkuudessa elämisestä (joka hävetti olematta ankeaa tai vailla luovia ratkaisuja) ovat innoittaneet tarkastelemaan rotukoirien elämää, joka jalostuksen myötä saa yhä hullunkurisempia ja sairaampia piirteitä. Ne rinnastuvat tekijän havaintoihin ihmisten maailmasta ja elämästä ristiriitaisella alueella, jossa yhä useampi elää monikulttuurisessa maailmassa.

 

Marjo Levlin (s. 1966 Graz, Itävalta) on ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin oleva, Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija/elokuvantekijä. Teoksissaan hän käsittelee sekä henkilökohtaisia että universaaleja aiheita yhdistäen historiaa ja ajankohtaisia ilmiöitä. Taidemaalarina uransa aloittanut Levlin työskentelee pääosin lyhytelokuvien ja installaatioiden kautta ja rakentaa usein teoskokonaisuudet kerättyjä ja löydettyjä esineitä sekä sattumaa hyödyntäen. Hänen viimeisimmissä teoksissa arkistot, tiede ja tutkimus on saanut yhä vahvemman roolin ja niitä on esitetty yksityis- ja ryhmänäyttelyissä sekä festivaaleilla 1990-luvun lopulta lähtien sekä Suomessa että ulkomailla. Vuonna 2021 Levlin palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla Suomen Elokuvasäätiön myöntämällä Risto Jarva palkinnolla kokeellisesta dokumentista  Ellipsis (2020).


Tuomas Linna
mulliks mulliks

Tanssin ilosta uuden elämän alkua Aisha Khalidin valmistumassa olevassa puutarhassa Richard Longin jalanjäljissä. Rakennan sängystämme kehdon. Myöhemmin, katsellessani lapseni kanssa sähkölinjoja ja niillä istuvia lintuja, aloitan säveltämään kehtolaulua Benjamin Pattersonin Ants-teoksen inspiroimana. Lähetän lapsuuteni pikkuautoja rakentamaltani radalta ja lasken jokaisen kuulemani kysymyksen kuin Stanley Brouwn askeleet.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

 

Tuomas Linna (s. 1985) on Espoossa asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hän on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston kuvataideakatemiasta 2019.

 

Parsimus Maximus

Tarmo Paunun näyttelyssä Forum Boxissa 2024 on pitkästä aikaa mahdollista nähdä hänen suurikokoisia, monimetrisiä maalauksiaan, joita oli edellisen kerran Suomessa esillä Helsingin Taidehallin Vuoden taiteilija 2013 -näyttelyssä. Näyttelyn nimi Parsimus Maximus on yhdistelmä suomea ja latinaa. Se viittaa ihmisen elämään suurena parsintana, yrityksenä saada kokoon se, mikä jossain vaiheessa rikkoutui. Suuret maalaukset Infantia, Mirabundus ja Mortalis esittävät yhdessä ne teemat, jotka toistuvat läpi näyttelyn: lapsuus, ihmetys ja katoaminen.

”Parin vuosikymmenen työllä Tarmo Paunu on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa niiden suomalaisten maalarien joukossa, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen. Tähän on varmasti syynä persoonallinen, vaikkakin mielipiteitä jakava tyyli ja teosten nopea mieleenpainuvuus, jopa näennäisesti huijarimainen helppous. Vaikka voisi ajatella, että Paunun niin sanottu genre on yksi yleisimmistä Suomen maalaustaiteessa, häntä on vaikea jäljitellä, koska hänen teostensa nyansseilla on sielullinen luonne. Ilmaisukieli ja ilmiasu ei olekaan ironiaa – sen pahempi, voisi joku lisätä. Useimmat hänen työnsä voisi allekirjoittaa: ”Rakkaudella, Tarmo.” Tuo muille jaettava energia ei kunnioita muotoseikkoja, raja-aitoja, tyylisääntöjä välttämättä edes hyvää makua. Tekijä ei pelkää epäonnistumista katsojan edessä, koska on selvä, että hän palaa uudelleen aiheeseen, jota yhdessä todistetaan.

Tarmo Paunun psykologinen havainnointi perustuu passiiviseen rehellisyyteen, joka ei päätä kohteidensa puolesta. Erilaatuisia persoonia ja elämää suurempia hahmoja Paunu tarkkaili jo lapsuudenkodissaan, jossa vieraili kaikenlaista kulttuuriväkeä nousuissaan ja laskuissaan iltaa istumassa. Irvistävät, ärsyttävät, pakkomielteitäkin aiheuttavat asiat, jotka ihmisissä tapahtuvat, piirretään esiin maalauksissa, jotta niistä pääsee ymmärrykseen ja eroon. Henkilöiden välisten suhteiden raadollinen kuvaus ja yhteisöjä riivaavien sosiaalisten solmujen avaaminen taiteilijan vapaudella eivät synnytä lisää eripuraa vaan huumorin lämpöä ja katumuksen sävyttämää kaihoa, kiitollisuutta siitä, että elämä armahtaa nekin, jotka näkevät itsensä toisin kuin ovat.

Itseään ”transsymbolistiksi” tituleeraava Tarmo Paunu on realisti ja sielutieteilijä enemmän kuin symbolisti ja karnevalisti. Paunun maailma ei ole niin posketon eikä hulvaton kuin päällisin puolin näyttää. Kun Tarmo Paunu valloittaa huumorilla, johtuu se enemmän hänen teostensa aiheista kuin hänen taiteilijan asenteestaan. Myhäilevä energia teosten äärellä johtuu hämmennyksestä arvottamisen pakon ääressä, nauru niiden edessä taas kiusaantuneesta riemusta sen johdosta, mitä on kehdattu näyttää. Huumori on myös sanomatonta tietoisuutta siitä, että kaikki pohjimmiltaan ymmärtävät, mistä tässä on kysymys.” Koko teksti on luettavissa osoitteessa: www.la-bas.fi/tarmopaunu

Kuvallinen teosluettelo (PDF)

 

Tarmo Paunu (s. 1971) on Helsingissä syntynyt taidemaalari, joka kasvoi taiteilijaperheessä Suomenlinnassa. Myöskin hänen äitinsä ja veljensä ovat taidemaalareita. Nykyisin Paunu asuu ja työskentelee Pispalassa Tampereella. Hän opiskeli Kuvataideakatemian maalauksen laitoksella vuosina 1998–2003 Henry Wuorila-Stenbergin professuurin aikana ja valmistui 2008. Paunulla on ollut yksityisnäyttelyitä Suomessa, Saksassa ja Ruotsissa sekä yhteisnäyttelyitä Suomessa, Baltian maissa, Norjassa, Kyproksella ja Slovakian Bratislavassa. Merkittävimpiä niistä ovat olleet mm. Vuoden taiteilija -näyttely Rakkaudesta (Taidehalli, Helsinki, 2013), yksityisnäyttely Jumala on nainen (Kunstihoone, Tallinna 2014), yksityisnäyttely Ruotsissa (Galleri21, Malmö, 2007) sekä Oh My God! -yhteisnäyttely Norjassa (Konstlaboratorium, Vestfossen, 2007). Paunun teoksia on useissa suomalaisissa julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa sekä julkisissa tiloissa. Tärkeitä yksityisiä keräilijöitä ja mesenaatteja on ollut erityisesti Seppo Fränti sekä Raimo ja Maarit Huttunen. Erkki Pirtolan vaikutus Paunun tuotantoon on ollut monin tavoin rakentava. Paunu ja Pirtola tutustuivat Kuvataideopintojen aikana ja ystävyys jatkui aktiivisena aina Pirtolan poismenoon asti. Paunu muistetaan useista Pirtolan kuvaamistaan videoista, joissa elävöityy Paunun mielikuvituksen runsaus ja Pirtolan kyky uida sen virrassa.

 

The Revolt

ADEL ABIDIN – THE REVOLT
Kuratointi: Nat Muller

Taiteellisessa työskentelyssäni olen kiinnostunut löytämään yhteyksiä nykyaikaisten ja historiallisten tapahtumien välillä. The Revolt -näyttelyssä keskityn yhteen varhaisimmista tunnetuista orjuutettujen kaakkoisafrikkalaisten kapinoista, joka tunnetaan nimellä Zanj-kapina (869–883 jaa.) ja joka alkoi Etelä-Irakin Basrasta. Zanjit ovat bantuja, jotka alun perin vangittiin Kaakkois-Afrikan rannikolta ja kuljetettiin Irakiin. Heidät orjuutettiin kuivattamaan alueen marskimaita maatalouskäyttöä varten, sekä louhimaan niiden suolaa.

Forum Boxin yksityisnäyttelyni esittää visuaalisen vastakertomuksen historiankirjoitukselle, joka on usein voittajien kirjoittamaa. Se korostaa arabikulttuurin suullisen tarinankerronnan tärkeää roolia historiallisten kertomusten muovaamisessa ja esittelee zanjien vaiennettuja ääniä kolmessa osassa.

 

TAUSTAA

Zanj-kapina liittyy olennaisesti nykyisiin keskusteluihin ja käytäntöihin dekolonialismin ja historiallisten epäoikeudenmukaisuuksien ympärillä. Neljätoista myrskyisää vuotta kestänyt orjakapina puhkesi Irakissa, vilkkaassa Basran kaupungissa. Kansannousu syntyi orjuutetun kansan vaatimuksista perusoikeuksiin ja ihmisarvoon sanoinkuvaamattoman sorron ja hyväksikäytön edessä.

Zanj-kapina ja sen johtaja

Tämän historiallisen kapinan ruorissa seisoi arvoituksellinen Ali Ibn Muhammad, jonka todellinen alkuperä on jatkuvan spekulaation ja kiistelyn aiheena. Alin elämä ja hänen johtajuustaitonsa kiehtoivat minua, ja halusin näyttelyssäni selvittää hänen masinoimansa orjien vapautusvallankumouksen vaiheita. Zanj-kapina on yksi historian pisimmistä ja verisimmistä.

Ali oli karismaattinen ja kunnianhimoinen johtaja, ja kapinassa hyödynnettiin monia erilaisia strategioita kannattajien kokoamiseen ja Abbasidi-kalifaatin (750–1258 jaa.) haastamiseen. Alin älykkyys ja oveluus näkyivät hänen kyvyssään vedota mystiikkaan ja manipuloida olosuhteita omaksi edukseen. Väittämällä ymmärtävänsä lintujen kieltä, lausumalla tuntemattomia säkeitä Koraanista ja kommunikoimalla enkelien kanssa, Ali valloitti sorrettujen sydämet ja mielet. Hän tarjosi heille toivoa epätoivon keskellä. Ali hyödynsi yhteiskunnallisia epäkohtia strategisesti ja hänen runollinen retoriikkaansa resonoi syvästi niiden keskuudessa, jotka olivat vuosikausia kestäneet alistamista ja hyväksikäyttöä.

Lupaamalla syrjäytetyille massoille vapautta, maata ja oikeudenmukaisuutta, Ali esiintyi toivon tuojana ja inspiraation symbolina. Hän onnistui innoittamaan armeijallisen miehiä, joilta oli riistetty vapaus ja muut perusoikeudet.

Ylitsepääsemättömiltä tuntuvista esteistä ja lujasta vastustuksesta huolimatta Ali Ibn Muhammadin horjumaton päättäväisyys ja näkemyksellinen johtajuus jättivät lähtemättömän jäljen historian kirjoihin. Hänen perintönsä edustaa vastarinnan henkeä parhaimmillaan sekä periksiantamatonta vapauden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelua.

OSA 1
Ensimmäisessä galleriatilassa oleva Unmatched Narratives koostuu piirroksista, joissa muste vuotaa paperin läpi. Kokonaisuudessaan piirustukset muistuttavat mustavalkoista luonnoskirjaa, jonka sivuille tämä historiallinen tapahtuma asettuu. Katsojan huomio kiinnittyy ensin piirustuksien siluetteihin, mutta lähempää tarkasteltaessa historiankirjoista poispyyhityt yksityiskohdat heijastuvat esiin peilien kautta.

Teostiedot: Metalliset kehykset: 400mm x 300mm x 200mm / Peilit: 2950mm x 180mm x 6mm / Akryyliarkit: 2950mm x 180mm x 3mm / Muste Canson-paperille: 2950mm x 180mm x 120g.

OSA 2
Ympäri galleriaa levittäytyvä veistossarja Documents On Salt on valmistettu luonnollisista suolalevyistä. Materiaalivalinta korostaa zanjien rajallisia resursseja oman kärsimyksensä dokumentoimiseen – suola toimi heidän ensisijaisena ilmaisuvälineenään. Suolaveistosten avulla zanjit pystyivät kertomaan ahdingostaan.

Teostiedot: Installaatio koostuu luonnollisista suolalaatoista valmistetuista patsaista. Tukirakenteet ovat metallia. Paino ja koko vaihtelevat.

OSA 3
Saline Lands on yksikanavainen videoinstallaatio unohtumattomasta matkasta suolamaiden halki. Teos kunnioittaa Zanj-kapinan viimeisen taistelun muistoa.

Teostiedot Yksikanavainen videoinstallaatio / Kesto: 00’04’52’13 min / 4k Digital / stereo / 16:9.
Crew: Dop: Anton Demerjian / Tuotantoassistentti: Hassan Abu-Jarar / Motion Control -teknikko: Ra’ad Abdallah Alswaeer / Dolly grip -assistentti: Ali Masoud Alsufi / Offline editing: Adel Abidin / Online editing ja värimäärittely: Martin Jäger / Sound design: Timo Anttila & Jaakko Heikura – Humina Oy.

 

Näyttelyä on tukenut SKR / Finnish Cultural Foundation, Helsinki.

Kiitokset: Mahmoud Al-sifayyih, Pekka Niittyvirta, Gregoire Rousseau, Aleksi Tolonen, Hassan Abu Jarar, Delair Shaker, Abeer Seikaly, RFC – The Royal Film Commission in Jordan / Abedalsalam Alhaj, Michael Telford ja Aura Hakuri.


Helsinkiläinen taiteilija Adel Abidin (s. 1973, Bagdad, Irak) tunnetaan parhaiten ennakkoluulottomasta historian, identiteetin, politiikan, konfliktien ja muistin tutkiskelusta. Hänen projektinsa ovat saaneet tunnustusta lukuisissa näyttelyissä ympäri maailmaa.

Abidin suoritti kandidaatin tutkinnon maalaustaiteen osastolta Bagdadin Kuvataideakatemiassa (BFA, 2000) ja maisterintutkinnon tila-aikataiteissa Helsingin Kuvataideakatemiassa (MFA, 2007). Hänelle on myönnetty useita palkintoja, kuten arvostettu Ithra Art Prize -palkinto (Saudi-Arabia, 2023), Taideyliopiston Vuoden Alumni (2022), visuaalisen taiteen Suomi-palkinto (Helsinki, 2015),  Ars Fennica -palkinnon ehdokkuus (Helsinki, 2011), Jawad Saleem -palkinto (Bagdad, 2001) ja kolmas palkinto Ismail Fatah Al Turkille (Bagdad, 1999).

Abidinin teoksia on monissa julkisissa kokoelmissa, mukaan lukien Nykytaiteen museo Kiasma, Kansallisgalleria, Darat El-Fenun Jordaniassa, Mathaf – Arab Art Museum Dohassa, Qatarissa, Kamal Lazzar -säätiö Tunisiassa, King Abdulaziz Center for World Culture – Ithra, Dhahranissa, Saudi-Arabiassa, ja NGV – National Gallery of Victoria Melbournessa, Australiassa, sekä monisssa yksityisissä kokoelmissa.

Edustettuaan Suomea Pohjoismaiden paviljongissa 52. Venetsian biennaalissa vuonna 2007, Abidinin töitä on ollut esillä lukuisissa biennaaleissa maailmanlaajuisesti, mukaan lukien Göteborgin biennaali (2007), 11. Kairon biennaali (2008), 17. Sydneyn biennaali (2010), Sharjah Biennale (2011), 54. Venetsian biennaali – Irakin paviljonki, Venetsia (2011), 56. Venetsian biennaali – kansainvälinen näyttely, Palazzo Franchetti (2015), 5. Guangzhoun triennaali (2015) ja 7. Moskovan biennaali (2017, Moskova) ) ja NGV Triennaal – National Gallery of Victoria Melbournessa (2017).

www.adelabidin.com

Valolla ei ole aikaa

Riikka Anttonen — Acorn Hunt

Näyttely koostuu puusta ja kivestä veistetyistä kappaleista, maalatuista pinnoista sekä marmorimosaiikeista, jotka yhdessä muodostavat tilallisen kokonaisuuden. Anttosen edellisistä teoskokonaisuuksista tutut maalatut reliefipinnat luovat yhdessä muiden elementtien kanssa maailman, jonka pinnan alta kohoilevat muodot linkittyvät käsitteellisesti peittämisen, piiloutumisen ja muodonmuutoksen ajatuksiin. Tilan harmaa lattia on näyttelyn tapahtumakenttä, jolle suurin osa teoksista asettuu. Kokonaisuudessa nähdään abstrahoitujen muotojen lisäksi muun muassa tammenterho, käärmeitä ja linnunpönttö. Teokset ovat vahvasti toisiinsa suhteisia, ja näin eri elementtien väliset peilautumat ketjuttavat teoksia toinen toisiinsa, kuten ajatus, joka johtaa toiseen tai tarina, jonka seuraava luku paljastaa jotain edellisestä.

Näyttelyä ovat tukeneet  Suomen kulttuurirahasto, VISEK ja Paulon Säätiö.

Näyttelyteksti PDF (kirj. Eeva Turunen)

 

Riikka Anttonen (s. 1982) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hän työskentelee kuvanveiston ja maalaustaiteen laajennetuilla alueilla. Tilan, taideteoksen ja taideobjektin välisten kategorioiden tutkiminen ja hälventäminen on Anttosen työskentelylle keskeistä. Teoskokonaisuudet ovat usein tiiviissä vuoropuhelussa ympäristönsä kanssa, välillä sulautuen tai kiinnittyen siihen. Hän on kiinnostunut tarkastelemaan erilaisia, luonteeltaan muuntuvia asioita ja ilmiöitä, tai fantasioimaan maailmoista, jotka pakenevat yksiselitteisiä määritelmiä. Taustalla on halu tutkia ja ylittää erilaisia rajoja, käsitellä vaihtoehtoisia identiteettejä, suhteellisuuksia ja materiaalisuutta koskevia kysymyksiä. Anttonen työstää erilaisia materiaaleja, kuten puuta ja kiveä, yhdistäen kuvanveiston elementtejä maalaustaiteen laajennettuun kenttään. Edellisissä teoskokonaisuuksissaan hän on tutkinut ilmiöitä kuten muutosta ja metamorfoosia muun muassa maalauksen kokeellisen toimijuuden ja tilainterventioiden kautta.

Anttonen on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2023 ja Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelunkorkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2012. Hänen teoksiaan on ollut esillä Suomessa, Saksassa ja Virossa.

 

www.riikkaanttonen.com


Petri Kaverma — Aiheita

Halusin irtautua aiheen ajatuksesta – oikeastaan kaikista muistakin ajatuksista – ja työskennellä mahdollisimman intuitiivisesti. Käteni tarttui lyijykynään ja alkoi piirtää. Niin syntyivät näyttelyni aiheet: eivät lähtökohtana, vaan taiteellisen työskentelyn tuloksena, itsestään.

Seisahtuminen

Kävely huomiota vaativien teosten ja tilojen läpi Moskovan biennaalissa. Ja äkkiä: pysähtyneitä, tyhjiä kuvia vailla sanoja saati selityksiä. Pimeässä tilassa pyörivät neonvalot. On kangaspakka lattialla, kauniisti valaistu verho. Vanhus astelee valkokankaan oikeasta kulmasta vasempaan.

Piirtäminen

Vanha ja yksinkertainen tekniikka yhdistää luovan työn pitkään perinteeseen. Kun piirrin koskettaa paperia, syntyy yhteys abstraktiin maailmaan. Lyijykynätyöskentely on käsityön tuomista ajatusten valtakuntaan.

Muodonmuutos

Koneen tekemää jälkeä ei olisi ilman lyijykynäni jälkeä, sen järkeä. Siinä missä käden ja piirtimen yhteistyö on arvaamatonta, kone toteuttaa tasaisen varmasti sen, mitä pyydän. Näin myös kone on käteni jatke. Ruumis ja rauta kohtaavat.

Kiitos:

Suomen Kulttuurirahasto

Taiteen edistämiskeskus Taike

Jessica Wynne: Do Not Erase: Mathematicians and Their Chalkboards,

https://jessicawynne.com/book-do-not-erase

Eero Erkamo: Valosuunnittelu

Heikki Pullo, Makerspaceman, Teijo, www.makerspaceman.com

 

Petri Kaverma on työskennellyt kuvataiteilijana yli kolmekymmentä vuotta. Tämän lisäksi hän on toiminut Taideyliopiston Kuvataideakatemian tutkijatohtorina ja yliopistonlehtorina sekä erilaisissa yhteistyöprojekteissa, luottamustehtävissä, puhujana, toimittanut ja kirjoittanut alan julkaisuihin. Taiteen tekeminen on Kavermalle käsitteellistä ja tutkivaa. Vuodesta 2020 lähtien hän on työskennellyt ”Ruumis ja rauta” -näyttelytrilogian parissa. Forum Boxin näyttelyn teokset vievät eteenpäin trilogian tulevia osuuksia ja teemoja.

www.kaverma.fi


Kasper Muttonen — Valolla ei ole aikaa

Näyttely on rakennettu tarina sarjaksi erilaisia tiloja tai tilojen malleja, joiden yhdistävä tekijä on ajatus valosta. Valo itsessään on elementti, joka määrittelee juuri hetken maisemassa tai tilassa ja koen sen kiehtovana välineenä tehdä taidetta.

Valolla ei ole aikaa liittyy siihen fysikaaliseen teoriaan, että aika hidastuu lähetyttäessä valon nopeutta ja pysähtyy kokonaan kun tuo nopeus saavutetaan. Näin ollen myöskään itse valolla ei voi olla aikaa ja sen liike on koettavan todellisuutemme ulkopuolella, vaikka kaikki silmin havaitsemamme asiat liittyvätkin sen olemassaoloon.

Taiteessa ja tiloissani, joita taiteilijana rakennan, on ollut monesti ajatus välitilasta tai epätilasta läsnä. Nyt tässä näyttelyssä valo on elementti, joka pysäyttää nämä rakennelmat tai tilat hetkiin ja tekee rakennuksista hetkien kuvia. Jos valolla ei ole aikaa voi tämä hetki olla ikuinen, tai toimia hetkien välissä olevana silmänräpäyksen pituisena hetkenä. Näyttelyn rakennelmat tai tilat on rakennettu näiden erilaisten valon hetkien ympärille.

Skottilainen scifi-kirjailija Iain M. Banks kuvaa usein kirjoissaan monikerroksisia tarinoita, joihin liittyy usein mielenkiintoiset tilat kuvitteellisen tulevaisuuden ympäristössä. Nämä ja vastaavat kirjalliset tilat vaikuttavat alitajuisina muistoina teoksieni tilalliseen tarinaan.

1930-luvulla kaksi italialaisarkkitehtia suunnittelivat Roomaan historiallisen Via Dei Fori Imperialin alueelle monumentin, joka jäi toteuttamattomaksi suunnitelmaksi ja samalla vahvaksi esimerkiksi käsitteellisestä arkkitehtuurista. Giuseppe Terragnin ja Pietro Lingerin suunnittelema Danteum kuvasi rakennuksena matkaa Danten Jumalaisen näytelmän helvetin ja taivaan läpi arkkitehtuurin keinoin. Vaikka kyseessä oli Italian fasistiajan suunnitelma oli se arkkitehtuurisesta arkaisuudestaan huolimatta hienostunut ja ajaton. Näyttelyyn rakentuu myös malli eräänlaisesta monumentista Danteumin rakennuksen elementtien inspiroimana. Europaeum kuvaa Eurooppa nimisen rakennelman haurautta tällä hetkellä, joka elää myös eräänlaisessa välitilassa sodan, äärioikeiston nousun, ilmastonmuutoksen uhan sekä historiansa välissä.

 

Kiitos Taiteen edistämiskeskus Taike.

 

Kasper Muttonen (s. 1979) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi 2003 maalaustaiteen osastolta. Kuvataiteen ohella hän on opiskellut myös arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa. Taiteen sekä arkkitehtuurin vaikutteiden yhdistäminen on leimannut Muttosen 20-vuotista taiteellista työskentelyä koko ajan opintojen päättymisestä lähtien.

Muttosen taide on kolmiuloitteista eri materiaaleista tehtyä veistoksen, arkkitektonin tai jopa kolmiuloitteisen maalauksen hybridiä. Mittakaavaltaan pienistä teoksista, jopa ihmisen mittakaavaan kasvaviin teoksiin tai julkisen tilan väliaikaisiin monumentteihin. Viime vuosina valo sekä valon ilmiöiden tutkiminen on muuttanut Muttosen taiteen kuvakieltä.

Muttonen on pitänyt säännöllisesti näyttelyitä Suomessa eri gallerioissa sekä ryhmänäyttelyissä, että Euroopassa Ruotsissa, Norjassa, Saksassa ja Sveitsissä kuin myös Yhdysvalloissa. Taiteellisen työskentelyn lisäksi hän on toiminut aktiivisesti Helsingin Lapinlahden yhteisössä että Galleria Huudossa.

Taneli Rautiainen

Taneli Rautiaisen (s. 1983) näyttelyssä nähdään neljä uutta näyttelyä varten valmistettua teosta.

Ensimmäisessä Permanto-näyttelysalissa on teos Nimetön (sadekatto) (2024). Teos on 4,4 m x 4,4 m kokoinen aaltopeltikatto, joka roikkuu vaakatasossa 2,6 metrin korkeudella keskellä näyttelysalia. Kattopellin 16 neliömetrin kokoinen keskiosa on jaettu 16 neliöön, joissa jokaisessa on läsnäolotunnistin ja runkoäänikaiutin. Katsoja käynnistää teokseen äänen, joka seuraa häntä hänen liikkuessaan katon alla. Interaktiivisen äänen toteutus: Matias Harju.

Aulassa on teos Nimetön (päättymätön pylväs) (2024). Teoksessa on asetettu 20 Rellunkulman verkkokaupasta ostettua kahdentoista litran peltiämpäriä päällekkäin siten, että joka toinen ämpäri on pystyssä ja joka toinen ylösalaisin. Ämpäreistä on poistettu sangat ja sankojenpidikkeisiin on laitettu mutterit, joilla ämpärit on liitetty toisiinsa.

Monttu-salissa on teos Nimetön (lasiseinä) (2024). Teos on vapaasti seisova metalliteline, jossa on yhteensä kaksitoista 1 m x 1 m kokoista lasiruutua kahdessa rivissä. Lasit on rikottu ja rikkoutuneet lasinpalat on kiinnitetty toisiinsa lyijyttömällä tinalla.

Perimmäisessä Parvi-salissa on yllätys. Salin oviaukon ympärille on rakennettu eteiskäytävä, josta astutaan pimeään tilaan. Eteiskäytävän suuaukolta on noin 4 metrin matka metallivaijereille, jotka estävät pääsyn pidemmälle. Teoksessa on korkea jännite ja se on helposti särkyvä. Vaijerit suojaavat teosta ja katsojaa.

 

Taneli Rautiainen (s. 1983) on tullut tunnetuksi teoksillaan, joissa arkiset elementit muuttuvat oudoiksi, muokaten kuvaamme todellisuudesta. Rautiainen hyödyntää teoksissaan kaikenlaisia eri tekniikoita, kuvanveistosta valoon ja ääneen. Rautiaisen teoksia kuuluu useisiin taidekokoelmiin ja hän on toteuttanut monia julkisia taideteoksia.

www.tanelirautiainen.fi

Hyacinth Cracks

Riikka Aihinen — Concealed

Mitään kammaria ei kaivata –
haamuja riittää muutenkin,
taloa ei siihen tarvita –
Aivoissa poimuja, poukamia –
reittejä liikkua reippaammin –
materiaalia piisaa –

Paljon turvallisempaa on tavata
aave ulkoinen mustassa messussa kuin
se sisäinen vastapeluri, joka on
tyly isäntä, viileän tunteeton –

Paljon turvallisempaa on laukata
läpi pimeää luostarikirkkoa –
kiveltä toiselle kirmata kuin
käydä aseitta itseään päin,
aivan yksin itsensä kohdata

oma itsemme kun oman itsemme
takana taatusti piilossa on –
Se järkyttää meitä varmemmin kuin
salamurhaaja omassa asunnossamme,
joka kauhujen kilvassa toiseksi jää –

Ruumiilla vuokralla revolveri,
ovensa lukinnut aikaansa jo on –
ylivertainen haamu jää huomaamatta –
tai on se huomaamaton”
—Emily Dickinson

Olen pyrkinyt välttämään liikaa tulkintaa ja järkeilyä löytääkseni piilon, jossa tiedostamaton lymyilee. Näyttelyn maalauksien prosessi on ollut viipyilevä ja verkkainen ja hyvä niin. Aihemaailmaan on tarttunut jotain menneisyydestä, jotain nykyisyydestä ja jotain tulevasta. On kyse antautumisesta, luopumisesta ja toisaalta vastaanottamisesta. Tuoreudessaan teokset ovat osittain arvoitus vielä itsellenikin. Intuitio ohjaa työskentelyäni yhä enemmän, etenkin teosten alkuvaiheessa. Minulle merkityksellistä taiteen syntyprosessissa on läsnäolo, rehellisyys ja rohkeus.

Näyttelyn materiaalikuluissa on auttanut Taiteen edistämiskeskus.

 

Riikka Aihinen (s. 1976) on turkulainen taidemaalari. Hän valmistui kuvataiteilijaksi Lahden Taideinstituutista 2004. Taideopintoja hän on lisäksi suorittanut Lahden Muotoiluinstituutissa (Taiteen perusopettajan opinnot) 2005-2006. Uransa aikana hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä ja osallistunut ryhmä- sekä yhteisnäyttelyihin Suomessa. Viimeisimmät yksityisnäyttelyt olivat Poriginal Galleriassa Porissa 2023 ja tm-galleriassa Helsingissä 2022.

Taiteessaan Aihinen tarkastelee sisäistä kokemusmaailmaansa ja jäsentää siten olemassaoloaan. Hän pyrkii tunnistamaan mielessä ja kehossa olevia tunteita sekä niiden lähtökohtia ja tuomaan niitä maalauksiinsa. Viime vuosien teoksissa käsitellään kaksijakoisuutta eri tavoin. Tämä näkyy kuvapinnan jakautumisena ja kuvapareina. Ajatuksia taustalla ovat kiinnostus mm. mielen ja kehon suhteeseen sekä mielen sisällä olevat ristiriidat.


Ewa Górzna & Katarzyna Miron — Watchful

Watchful on videoinstallaatio, joka tutkii ihmisen ja luonnon suhdetta sekä rinnakkaiseloamme muiden lajien kanssa.

Teos heijastelee ihmisten halua lähestyä, tarkkailla ja ymmärtää ei-inhimillisiä naapureitaan erämaassa ja samalla se tutkii ihmisen häiritsevää ympäristöön puuttumista.

Se on matka erilaisten maa- ja vesiympäristöjen halki muunlajisten ohjaamana. Villieläinten läsnäolo ja näkökulmat korostuvat taiteellisessa yrityksessä luoda eläinkeskeistä tarinankerrontaa ja tasapainottaa tyypillisesti ihmislähtöistä suhdetta ihmisen ja villieläimen välillä.

Videoinstallaatio yhdistää dokumentaarista materiaalia laajennettuun, kerronnalliseen äänimaisemaan, jossa useat äänitarinat resonoivat ja kietoutuvat toisiinsa. Tosielämän kohtaukset avautuvat samanaikaisesti useilla valkokankailla unenomaisesti, paljastaen odottamattomia lajien välisiä kohtaamisia ja erilaisia ​​näkökulmia.

Watchful on neljäs yhteistyödokumenttiprojektimme, joka tutkii ihmisten ja muunlajisten suhteita. Aikaisemmat aihetta käsittelevät lyhytelokuvat ovat Encounter (2016), From a distance (2020) ja Surround (2022).

 

Konsepti: Ewa Górzna & Katarzyna Miron
Kuvaus: Katarzyna Miron
Kamera-assistentit: Ewa Górzna, Natalia Kozieł–Kalliomäki
Reittikamera-assistentti: Heikki Räisänen
Editointi ja värimäärittely: Ewa Górzna
Äänisuunnittelu: Katarzyna Miron
Valkokankaat: Natalia Kozieł–Kalliomäki
Ripustusassistentit: Daniel Motola, Teo Paaer
Kiitos: Gabriel de la Cruz, Szymon Miron

 

Näyttelyä ovat tukeneet Koneen Säätiö, AVEK ja Taiteen edistämiskeskus Taike.

 

Ewa Górzna ja Katarzyna Miron ovat kuvataiteilijoita, jotka työskentelevät yhdessä liikkuvan kuvan parissa. Taiteellisessa työssään heitä kiinnostaa ihmisen suhde luontoon ja rinnakkaiselomme muiden lajien kanssa. Heidän taiteellinen metodologiansa tasapainoilee dokumentin ja fiktion rajalla tutkien erilaisia ​​visuaalisia ja äänellisiä narratiiveja. Molemmilla taiteilijoilla on kuvataiteen maisterin tutkinto Kuvataideakatemiasta. Heidän elokuviaan ja installaatioitaan on esitetty useissa näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla, sekä lukuisilla kansainvälisillä elokuva- ja videotaidefestivaaleilla. Tällä hetkellä he asuvat ja työskentelevät Helsingissä.


Sara Pathirane Hyacinth Cracks

 

Kuvataiteilija Sara Pathiranen näyttelyssä Hyacinth Cracks on esillä silkkimaalauksista ja videoteoksesta koostuva installaatiokokonaisuus. Näyttelyn teoksissa maalaus kytkeytyy luonnonprosesseihin ja maalauksesta tulee jälki, joka sitoo ihmisen ympäristöönsä, kun ihmisen sisäinen kehossa virtaava liike tulee maalauksissa näkyväksi ja asettuu rinnan luonnon kanssa.

Näyttelyn katosta lattiaan roikkuvissa silkkimaalauksissa hyasintin värinen muna (se, josta yksi Sapfolta säilynyt runonkatkelma kertoo) kuoriutuu tilaan paljastaen sisäänsä kätkemän elämän mysteerin jatkuvan muodonmuutoksen rujon yrityksen syntyä, muotoutua ja tulla joksikin. Perhosen toukka on muuttumassa perhoseksi kotelossaan, mutta laji jakaantuukin, isäntäkasvi vaihtuu ja toukka ottaa toisen suunnan muodonmuutokseen.

Videoteos näyttää kahden viikon ajanjakson, jonka aikana käsinmaalattu silkkimaalaus muuttuu osaksi kahden kuningaspalmun ekosysteemiä Costa Rican kukkuloilla, maassa, joka on koti lähes viidelle prosentille maailman elävistä lajeista. Videodokumentaatiossa luonto ottaa hitaasti haltuunsa silkkimaalauksen, ihmisen jättämän jäljen luontoon, kun tuuli, aurinko, sade, hyönteiset ja liskot reagoivat maalauksen kanssa, ja maalauksesta tulee osa luonnon orgaanista visuaalista kieltä. Lopuksi dokumentointi huipentuu, kun kultainen silkkipallokutojahämähäkki kutoo verkon juuri maalauksen yläpuolelle.

Videoteos jatkaa Sara Pathiranen pitkäaikaista kiinnostusta taltioida ihmisen esteettisten tekojen kanssa vuorovaikuttavia luonnonvoimia. Teoskokonaisuus Hyacinth Cracks kurottaa kohti Pathiranen haaveita maalaustaiteesta.

Näyttelyn teosten valmistumista ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Helsingin Saskiat ry 75-vuotis juhlavuoden stipendillä sekä kuvauspaikka Mauser Ecohouse Costa Ricassa.

 

Sara Pathirane (s. 1985) on helsinkiläinen kuvataiteilija, hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta maisteriksi vuonna 2014 ja työskennellyt pian kaksikymmentä vuotta maalauksen ja videotaiteen keinoin sekä kansainvälisesti että Suomessa. Edellisen kerran hänen töitään oli esillä Forum Boxissa Mediaboxissa vuonna 2016 ja 2015. juhlavuoden ryhmänäyttelyssä CATCH vuonna 2014. Vuonna 2021 hänen ja Henrik Amberlan teosehdotus Ikiaikainen palkittiin toisena Forum Boxin koordinoimassa julkisen taiteen kilpailussa Taidetta Jätkälle.

Hyacinth Cracks -teoskokonaisuuden jatkoa on tänä vuonna esillä ECC:n ryhmänäyttelyssä Venetsiassa ja yhteisnäyttelyssä kuvataiteilija Linda Jasmin Mayerin kanssa NUCLEO:ssa Gentissä. Pathiranen silkkimaalauksia nähdään loppuvuodesta osana koreografi Laura Pietiläisen näyttämöteosta Nykytaidetila Kutomossa Turussa ja ensi keväänä Mad House Helsingissä.

 

www.sarapathirane.com

Yhdessä / Together With

 

Näyttely teoksista, jotka taiteilija James Prevett on tehnyt yhdessä muiden kanssa.

Yhdessä on osa Linnamo-palkintoa, joka myönnettiin Prevettille vuonna 2021 omistautuneesta ja avarakatseisesta taiteellisesta työstä. Näyttely sisältää suoria radiolähetyksiä galleriasta ja sen ulkopuolelta, tapahtumia, työpajoja sekä dokumentaatioita viimeisten kahdeksan vuoden aikana tehdyistä teoksista.

James Prevettin taiteellisessa työssä risteävät studiossa tekeminen ja yhteisöllinen toiminta. Molemmat työtavat ammentavat kuvanveistosta ja sen sosiaalisista suhteista. Prevett työskentelee usein muiden ihmisten kanssa tutkiakseen näitä taiteen sosiaalisia ulottuvuuksia sekä tuodakseen avoimen ja moniäänisen lähestymistavan taiteen tekemiseen. Teokset näyttäytyvät vähemmän valmiina tuotteina – pikemminkin ne toimivat katalysaattoreina, jotka tuovat ihmisiä yhteen ennennäkemättömien mahdollisuuksien äärelle. Kun teemme asioita yhdessä, äänestämme tulee kollektiivinen, ja haastamme totuttuja näkemyksiä taiteesta ja luovuudesta.

Yhdessä nostaa jalustalle kollektiivisesti tehdyt teokset ja siten keskittyy Jamesin taiteen yhteisölliseen puoleen. Näyttelyssä nähdään uusia teoksia, kuten OOO (Out of Office) Radio (yhdessä Samantha Lippettin ja Timo Vaittisen kanssa) ja Organic Sound Society (yhdessä Maarit Mustosen ja Stina Saaren kanssa), sekä aiempia teoksia esim. yhdessä tyttärensä kanssa korona-ajan eristyksessä tekemä Isolation Sculptures. OOO Radio on liikuteltava yhteisöradio. Polkupyörän perävaunuun asennettu radio keskittyy kokeellisiin ääni- ja radiolähetyksiin. Radiolla on keskeinen rooli näyttelyssä, sillä se lähettää suoria lähetyksiä galleriasta, toisten taiteilijoiden teoksia, tallenteita ja lisäksi radion ohjelmistossa on avoimia lähetyksiä, jolloin kuka tahansa voi osallistua radion tekemiseen. Organic Sound Society on ryhmä, joka perustettiin tarpeesta leikitellä äänen mahdollisuuksilla yhdessä, ilman painetta musikaalisesta osaamisesta. Ryhmän itse tekemiä soittimia pääsee soittamaan näyttelyssä, joko yhteisissä jameissa tai muuten näyttelyn aukioloaikoina.

Näyttelyssä pidetään myös työpajoja, joihin voi osallistua. Transitional Modeling on ohjattu työpaja, jossa osallistujat muovailevat toisistaan kaksikasvoisia Janus-savipäitä. Helsinki Monument -työpajassa toteutetaan yhdessä uusi nomadinen eli vaeltava julkinen monumentti, joka näyttelyn jälkeen tulee kiertämään Helsingin yksityiskoteja. Lisäksi näyttelyssä on esillä dokumentaatioita jo toteutetuista teoksista, kuten Patsastellaan: Parties for Public Sculpture -teossarjasta. Siinä Prevett kutsuu toisia taiteilijoita tekemään uuden teoksen, jonkin olemassa olevan julkisen veistoksen pohjalta.

Työpajat:

OOO (Out of Office) Radio radiolähetyksiä näyttelytilasta
Katso aikataulu: www.oooradio.live
Radion ohjelmistossa on viikoittaisia avoimia lähetyksiä, jolloin kuka tahansa voi osallistua radion tekemiseen. Ilmoita meille sähköpostilla, mitä haluaisit soittaa tai tehdä radiossa:

Organic Sound Society -jamit (noin 1,5 tuntia):
Ti 7.11.23 klo 10.00  /  Ti 14.11.23 klo 16.00  /  La 25.11.23 klo 12.30
Vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista

Helsinki Monument työpaja (noin 2 tuntia):
La 11.11.23 klo 10:30
Ilmoittautumiset:

Transitional Modelling -työpaja (1 tunti):
La 4.11.23 klo 14.00  /  La 11.11.23 klo 14.00 / Su 19.11.23 klo 13.00 / La 25.11.23 klo 15.00
Vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista

 

Näyttelyä ovat tukeneet Olga ja Vilho Linnamon säätiö, Koneen Säätiö ja Taiteen edistämiskeskus.


https://jamesprevett.com/

Dreamer

“Yes: I am a dreamer.
For a dreamer is one
who can only find
his way by moonlight,
and his punishment
is that he sees the dawn
before the rest of
the world.”

—Oscar Wilde

Näyttelyssä on esillä unelmoijia, haaveilijoita ja unennäkijöitä.

Kaikki näyttelyn teokset ovat uniikkeja oljyväripuupiirroksia ja ne ovat valmistuneet viimeisten kolmen vuoden aikana. Teokset on kaiverrettu koivuvanerille ja vedostettu käsin hiertämällä paperille.

Forum Boxin tila innoitti ja antoi mahdollisuuden kokeilla puugrafiikan mittakaavan rajoja.

 

Noora Nio-Juss (s. 1976) on helsinkiläinen kuvataiteilija. Noora valmistui Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2017 ja kuvataiteen kandiksi Viron Taideakatemiasta vuonna 2000, pääaineena maalaus.

Nio-Juss on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä ja osallistunut ryhmänäyttelyihin niin Suomessa kuin ulkomailla. Viimeisimmät näyttelyt Turun Taidehallissa, Galleria Sculptorissa Helsingissä, Tallinnan Taidehallin Galleriassa, Riihimäen taidemuseossa ja VS Galleriassa Fiskarsissa. Nio-Jussin teoksia on mm. Suomen Kansallisgallerian, Helsingin kaupungin taidemuseon, Paulon Säätiön, Mäntän kaupungin ja Tampereen taidemuseon kokoelmissa. Noora Nio-Juss oli vuoden 2020 Queen Sonja Print Award -palkintoehdokas ja vuonna 2021 hän sai William Thuring palkinnon.

Viime vuodet Nio-Juss on työskennellyt suurikokoisten puupiirrosten parissa. Hänen puupiirroksensa liikkuvat maalauksen ja puugrafiikan välimaastossa. Nio-Juss etsii puugrafiikalle uusia esittämismuotoja sekä tapoja sen tekemiselle ja kokemiselle.

Näyttelyä ovat tukeneet Greta ja William Lehtisen säätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Stark.

 

Lataa tästä kuvallinen teosluettelo

Now and Now

John Court (s. 1969, Iso-Britannia) on performanssitaiteilija, joka on asunut ja työskennellyt Torniossa vuodesta 1997 lähtien. Courtin taide kumpuaa hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan ja keskittyy kehoon, prosessuaalisuuteen ja ajan kulumiseen. Court on valmistunut Lontoon Camberwell School of Artista (1994) ja suorittanut kuvanveistäjän tutkinnon Norwich School of Art and Designissa (1997). Hänen työskentelynsä on kehittynyt ja muuttunut ajan myötä, mutta hänen taustansa kuvanveistäjänä näkyy edelleen hänen työskentelyssään; Court ei esimerkiksi ole erityisen kiinnostunut väreistä, vaan antaa hyödyntämiensä materiaalien määrätä värityksen.

Court on lukihäiriönsä vuoksi joutunut tutkimaan suhdettaan myös kielelliseen toimintaan. Päästäkseen taidekouluun Court joutui työskentelemään ahkerasti parantaakseen lukutaitoaan. Ponnistelujen seurauksena hän löysi uusia tapoja kommunikoida ja ilmaista itseään. Taidekoulun opiskelijana hän alkoi hyödyntää näitä kokemuksia taiteellisessa työskentelyssään.

Kaikki Courtin teokset ilmentävät kirjoittamisen ja piirtämisen toisistaan ​​riippuvaisia ​​prosesseja niissä yhdistyvät viiva, liike, aika ja tila. Samalla kun Court on jatkanut veistoksellisten esineiden tekemistä ja piirtämistä, hän on mukauttanut näitä prosesseja erilaisiin konteksteihin ja/tai liittänyt niitä osaksi aikapohjaisia teoksia. Courtin kiinnostus prosessia kohtaan on niin laajaa, että hän ei tee eroa studiossa tuotetun tai yleisön edessä suoritetun työn välillä: hänelle kaikki on performatiivista.

Courtin performanssit ovat usein pitkäkestoisia, jopa kahdeksantuntisia. Hän saattaa esimerkiksi esiintyä koko tapahtuman ajan tai sen tietyn tapahtumapaikan (museon, laitoksen) aukioloaikoina. Courtin työt reagoivat esityksen kontekstiin ja usein jatkuva, toistuva toiminta luo rytmin, joka kulkee rinnakkain ympäristön kanssa.

Viime aikoina Court on ollut kiinnostunut ajatuksesta antaa hänen esityksissään käyttämiensä esineiden ja materiaalien määritellä performanssin keston. Hän ei pidä esityksiään sooloteoksina, sillä yhteistyön elementti on niissä läsnä, olipa se sitten kuraattoreiden, järjestäjien, taiteilijoiden, katsojien, esineiden, tilojen tai ajan kanssa.

Performanssit

Lauantai 7.10. klo 12–17

Lauantai 28.10. klo 12–17

 

Courtilla on ollut useita näyttelyitä ja hänet on kutsuttu esiintymään mm. seuraaviin tapahtumiin:  Navigating North KIASMA Museum of Contemporary Art (2023)  Belfast International Festival of Performance Art Belfast, Northern Ireland, UK (2023, Das Dicke Ende in Bern Art Museum Switzerland (2018), MA, Art Museum in Rouyn-Noranda Canada (2018), UP-ON Live Art festival Chengdu China (2017), SIGNAL Festival in Brussels Belgium (2017), Beijing Live in China (2016), Viva! Art Action festival in Montreal, Canada (2015), 7a*11d in Toronto, Canada(2014), DigitaLive in Guangzhou, China (2014), SpaceX Gallery Exeter in UK (2012), Guangzhou Live Art Festival in China (2010), ANTI Contemporary Art Festival in Finland (2010 and 2018), the Venice Biennale (2005) ja the Liverpool Biennial (2004).

 www.johncourtnow.com

Lataa näyttelyn kuvallinen teoslista tästä.

Moments of Life

 

Näyttelyn teema ja alkusysäys on kehittynyt useiden vuosien ajan. Osittain maalausten syntymistä on inspiroinut Teemu Saukkosen yli vuosikymmenen jatkuneet säännölliset matkat Kaakkois-Aasiaan, missä suhtautuminen eläimiin ravintona, kuten esimerkiksi koiriin ja lintuihin, on erilaista kuin meillä.

Maalausten sisältö liikkuu merkitysten ”veitsenterällä”, kun ihmisen käsittelemät eläimet kuvaavat paitsi kärsimystä ja elämän loppumista myös ravintoa. Teosten luontokappaleet symboloivat luopumista ja viattomuutta sekä ihmisen valtaa ja vieraantumista luonnosta.

Maalausten anteeksipyytelemätön realismi ja suorasukaiset siveltimenvedot ilmaisevat salaperäistä uhkaa, mutta myös toivoa. Eläimet on maalattu lähes ”eläviksi” herkullisella värin käsittelyllä, ja niiden liioiteltu koko ehdottaa jokaisen luontokappaleen kunnioittamista. Teosten mustalla huumorilla höystetty (sur)rationaalinen tragedia on myötäelävää, ja ihmisen vallassa on päättää, miten itse täydentää maalausten (moments of life) kertomukset.

Lataa kuvallinen teosluettelo (PDF)

 

Teemu Saukkonen (s. 1954) asuu ja työskentelee Tampereella. Saukkosen uran alku 1978–1982 osui maalaustaiteen nousukauteen. Hänen edustamaansa suuntausta kutsuttiin uusekspressionismiksi, jonka tyylipiirteitä olivat figuratiivisuus ja pyrkimys yksilölliseen tunnevoimaiseen ilmaisuun. Saukkosen aiheena oli aluksi ihminen. Myöhemmin hänen teoksiinsa tuli käsitteellisiä readymade – elementtejä ja ei-esittävyyttä. 2000-luvun alussa Saukkonen hyödynsi maalauksissaan vanhoja ristipistotöitä, joiden kautta hän palasi esittävyyteen. Uusimmissa maalauksissa Saukkosen aiheena on ollut elämän haavoittuvuus ja katoavaisuus sekä ihmisen ja luonnon suhde. Saukkonen on aina hyödyntänyt taiteellisia ja yhteiskunnallisia virikkeitä omassa taiteessaan.


Saukkosen teoksia on seuraavissa kokoelmissa: Aineen taidemuseo; Amos Rex; EMMA – Espoon modernin taiteen museo; Halosen museosäätiö; Helsingin taidemuseo HAM; Kansallisgalleria; Kiasma; Kuopion taidemuseo; Mikkelin taidemuseo; Museo Villa Urpo / Urpo Lahtisen taidesäätiö; OP Ryhmän taidesäätiö; Oulun taidemuseo; Porin taidemuseo; Sara Hildenin säätiö / Sara Hildenin taidemuseo; Suomen Urheilumuseo; Tampereen taidemuseo; Turun museokeskus / Turun kaupungin kokoelma; Valtion taideteostoimikunnan kokoelma; Wihurin rahaston kokoelma / Rovaniemen taidemuseo; Wäinö Aaltosen museo.

 

Teos: Paahdettu koira 2 / Roasted dog 2 (2022–2023), öljy ja akryyli kankaalle, 220 x 200 cm. Kuva: Jouko Järvinen.

HAHMOTELMIA

dylan ray arnoldGrowth of the Night Plants

Growth of the Night Plants koostuu veistoinstallaatiosta sekä paperille painetuista piirroskollaaseista. Näyttely hahmottelee sisäisyyden ja muodonmuutoksen suhteita sekä niissä eläviä pieniä kuolemia. Teoskokonaisuus kasvaa muokatuista sisätilojen materiaaleista; verhoilu-, cut-out- ja assemblaasieleistä sekä piirustus- ja keramiikkatyöskentelystä, joissa vetäytyminen, piiloutuminen, peittyminen, avautuminen ja näyttäytyminen saavat tilallisia muotoja. Yksityisen puutarhan logiikkaa seuraten teokset makaavat ja nousevat maasta ehdottaen yön hämärässä muotoutuvia hahmoja, pintoja ja avaruuksia.

Kuraattori/kirjoittaja Katia Porro kirjoittaa: “Tietoisuuden fyysiset ulottuvuudet on laitettu lepoon, yöksi kasvamaan kukkia vetolaatikon korvatessa pedin. Ja jos yöllisyys vihjailee tiettyä hämäräperäisyyttä, niin yö, joka on tänne kutsuttu, on sellainen, joka herättää hedelmällistä haaveilmointia sekä keimailee mielen ilmaantumisen kanssa. Kaikki hengittää, sykkii, piiloutuu, paljastaa, katsoo ja kompastelee kiusallisesti, kun kertyneet esineet kertovat päivittäisestä yökokemuksesta, oli se kuinka henkeäsalpaava tahansa. Järjestelmien redundanssi, järjettömyys, mutta myös tärkeys – ajattele hermostoa, ruoansulatusta, vuorokausia ja juuristoja – näyttäytyy muodonmuutoksen pysäytyskuvana. Tässä tilakaaviossa, jossa kaikki on luonnostaan suhteellista, viivain-vetäjä (eng. drawer. suom.huom.) — taiteilija — ja vetolaatikko (eng. drawer. suom.huom.) — ilmaisevat meille vetäytymisen tarpeen — vetäytymisen, joka kuitenkin on muutoksen liikettä. Ja vaikka yökukkien pikaisa kukkiminen viittaa niiden omaan tuhoon, ei tule unohtaa, että kuolema on aina leikin mahdollinen lopputulos. Teoskokonaisuudessa Growth of the Night Plants dylan ray arnold tarjoaa näkemyksen siitä, kuinka eremiittihahmon ajatuskierteet tai laatikon syvyydet eivät ole vain hienojakoisen pölyn päätepisteitä, vaan pikemminkin uutta tuottavia ja mielikuvituksellisia pysähdyspaikkoja, jotka ovat välttämättömiä muutostilalle.”

dylan ray arnold on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee veiston, installaation, piirustuksen, assemblaasin, painetun materiaalin ja videon parissa. Hänen praktiikkaan kuuluu myös yhteistyö Océane Bruelin kanssa. Hänen ja heidän teoksia on ollut esillä mm. HAM-galleriassa, Alkovi-galleriassa, P7T -taidetilassa Helsingissä, Turun Taidehallissa ja Titanik-galleriassa, Tallinnan Taidehallissa, GlassBox -galleriassa ja Pauline Perplexessä Pariisissa. Teoksia on Kansallisgallerian, Helsingin Taidemuseon sekä Kuvataideakatemian kokoelmissa.

Taiteilijaa ja näyttelyä ovat tukeneet Koneen säätiö ja Taiteen edistämiskeskus.

www.dylanrayarnold.com
IG: dylanrayarnold


Eeva Hannula & Ville Kumpulainen – Kuva oli avara ja se keinui kohti

Eeva Hannulan ja Ville Kumpulaisen ensimmäinen yhteisnäyttely Kuva oli avara ja se keinui kohti ajattelee, tuntee ja kulkee valokuvien rajojen, purkautumisten, uudelleenrakentumisten, sekä poeettisten eleiden välillä. Esillä olevat teokset ovat eri materiaaleille fyysisesti ja digitaalisesti tehtyjä valokuvapohjaisia kollaaseja, veistoksia sekä tekstiteoksia.

Taiteilijoiden työskentelyä yhdistää erilaisten fragmenttien hyödyntäminen valokuvakollaasien, veistosten ja tekstiteosten rakennusmateriaalina. Teoksissa esiintyvät kuva- ja tekstisirpaleet on kerätty internet-arkistoista, vanhoista kirjoista ja piirrosjäljistä. Sananpalaset toimivat näyttelyssä poeettisena elementtinä ja toisena tekstuaaliseen viittaavana äänenä kuvien rinnalla. Uusia ajatuksellisia tiloja avautuu fyysisten teosten ja sanojen ehdottaman kuvittelun välille. Taiteilijat käyvät näyttelyssä intuitiivista dialogia, joka osaltaan häivyttää ajatuksen yksittäisestä tekijästä. Taiteilijaduon yhteisessä kodissa teosten vuoropuhelu on alkanut jo kauan ennen näyttelyn fyysistä muotoa. Lisäksi näyttelyssä on esillä myös yhteisteoksia.

Valokuvien jatkuva virta, absurdi monistettavuus ja välineen nopeus ohjasi meidät etsimään tapoja hidastaa valokuvallisen materiaalin kanssa olemista kerrostamalla kuvan uudelleenrakentamisen muotoja ja eleitä erilaisten välivaiheiden kautta. Olemme kuunnelleet materiaalien, kuten kipsin ja saven puhetta valokuvakollaasien rinnalla ja antaneet dialogien muodostua kuvien palasten, eksyneiden sanojen ja veistosten välille. Kipsin luonne nopeasti jähmettyvänä ja perinteisesti kopioimiseen liittyvänä materiaalina kiinnosti meitä ja rinnastui prosessissamme valokuvan äkisti painautuneeseen jälkeen ajassa. Saven muovautuva luonne puolestaan peilautui digitaalisen muokkauksen alati uudeksi kehkeytyvään olemukseen. 

Kuvillamme on kädet, ne hamuavat pinnoilleen, vierelleen ja sisäänsä esineiden, materiaalien ja käsittelyiden rippeitä ja vetävät itseensä alati uusia jälkien kerroksia. Pyrimme luomaan näyttelyyn tilan, jossa erilaiset fragmentit muodostavat visuaalisia sekvenssejä. Välillämme kulkeva kuvien puhe ehdottaa teosten välille risteäviä polkuja. Näyttely sisältää muistiinpanoja merkitysten synnyn prosesseista siitä, miten ne muuttuvat, katkeavat tai tiivistyvät erilaisten kuvien, tekstinpalasten, materiaalien ja objektien välillä. Keskeisiä kysymyksiä ovat uudelleenmuotoutumisen ja hajoamisen prosessit.  

Taiteilijoiden työskentelyä ja näyttelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen Edistämiskeskus ja Koneen Säätiö.

 

Eeva Hannula  (s. 1983) on kirjoittava valokuvataiteilija Helsingistä. Hän yhdistää teoksissaan valokuvakollaaseja, veistoksellisia elementtejä ja visuaalista sekä kirjoitettua runoutta. Hän pohtii teoksissaan valokuvan rajoja, tekstin ja kuvan välisiä yhteyksiä sekä digitaalisten ja fyysisten jälkien muodonmuutoksia. Eeva Hannula on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta 2012 ja valokuvataiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta 2017. Hannula on opiskellut myös estetiikkaa ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa (HuK) sekä luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hannulan teoksia on ollut esillä vuodesta 2012 lähtien useissa yksityis -ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Vuonna 2019 hän julkaisi kirjan Amorphous Writings, joka yhdistää visuaalista ja kirjoitettua runoutta kuvien kanssa.

www.eeva-hannula.com

Ville Kumpulainen (s. 1988, Rovaniemi) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka lähestyy tiloja ja asioita kuvien tekemisen kautta kokeellisesti. Hän tarkastelee erilaisia visuaalisia todellisuuksia valokuvien, sanojen, esineiden ja arkistokuvien kautta. Kumpulainen on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta 2016 ja valokuvataiteen maisteriohjelmasta Aalto-yliopistosta vuonna 2019. Saksalainen kustantamo Hatje Cantz julkaisi vuonna 2017 kirjan Out of Sight. Hänen töitään on ollut esillä useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla.

www.villekumpulainen.com


Pilvi Ojala – Hahmotelmia

Näyttely on tekijänsä kuva. Se on pyrkimys järjestää pään sisäistä kaaosta ja yritys keskittyä johonkin olennaiseen arjessa, jossa kaikkea on yllin kyllin ja liikaa.

Taiteen tekeminen on minulle tapa hahmottaa maailmaa ja asettaa itseni osaksi sitä. Olen kiinnostunut kokeilemaan uusia asioita ja vaihdan tekniikasta ja materiaalista toiseen. Tämä saattaa vaikuttaa päättämättömyydeltä tai keskittymiskyvyttömyydeltä, mutta minulle se on työskentelyn keskeinen motiivi. Taiteellinen työskentelyni on eräänlaista tutkielman tekoa: havainnoin, totean, kerään materiaalia, editoin, referoin ja kokoan asiat yhteen.

Minua kiinnostaa asioiden esillepano. Lavastaminen, illuusiot, keinotekoisuus ja aitous ovat teemoja, jotka kiehtovat mieltäni. Taidemuseoiden lisäksi minua innostavat historialliset, luonnontieteelliset ja kuriositeetteja sisältävät museot sekä teatteri- ja elokuvamuseot. Kuvataide on tarjonnut minulle mahdollisuuden yhdistää erilaiset kiinnostuksen kohteeni henkilökohtaiseksi kuriositeettikabinetiksi.

Olen ollut pitkään kiinnostunut kartoista. ”Kartalla oleminen” rauhoittaa mieltä, sijoittaa ja paikallistaa minut. Toisaalta kännykän tai jonkun muun laitteen ruudulta tuijotettava niin sanottu kartta, heikentää kokonaisuuksien hahmottamista sekä tilallista ajattelua ja pirstoo maailman suorakaiteen muotoisiksi paloiksi.

Kartta on myös eräänlainen näyttämö, jossa asiat tapahtuvat. Varsinkin historiallisena aikana karttoja kuvitettiin erilaisin tapahtumin tai asioin. Niissä seikkaili mitä mielikuvituksellisempia otuksia, ja ne kiihottivat ihmisen mielikuvitusta aikana, kun ihan kaikkea ei ollut vielä löydetty. Kartta voi myös olla mikroskooppinen näkymä eliön sisältä tai muistiin palauttamisen väline.

Näyttelyssä olevat teokset eivät esitä todellisia paikkoja, ihmisiä tai asioita. Ne ovat kuvallista leikkiä ja uppoutumista tekemisen hetkeen.

 

Kiitos Taiteen edistämiskeskukselle ja Suomen Kulttuurirahastolle näyttelyni tukemisesta.

Kiitos myös Kaisaleena Halinen ja Antti Tanttu, Ars- Häme ry.

 

Pilvi Ojala (s. 1973, Helsinki) on valmistunut vuonna 2001 Kuvataideakatemiasta Taidegrafiikan osastolta. Ojala on pitänyt yksityisnäyttelyitä vuodesta 2000 lähtien ja osallistunut ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin vuodesta 1996. Hänen teoksiaan on julkisissa kokoelmissa muun muassa Amos Andersonin taidemuseossa, HAMissa, Hämeenlinnan taidemuseossa, Jyväskylän taidemuseossa, Valtion taidekokoelmassa ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa.

Scope of Modernity

Scope of Modernity

Taide ja arkkitehtuuri lähentyivät toisiaan 1900-luvun alussa keskittymällä jokapäiväiseen elämään. Visuaalisen kulttuurin radikaalit ja kaikenkattavat suuntaukset muuttivat arkipäiväisen elämän uudeksi esteettiseksi maailmaksi. Toisin sanoen taiteen ja arkkitehtuurin interventio elämäämme sai meidät elämään kauneuden tarkasti määritellyissä standardeissa.

Tässä näyttelyssä tarkastellaan modernisaation aikakauden taiteen ja arkkitehtuurin suuntausten mukanaan tuomia modernisoidun elämän esteettisiä arvoja. Teosten mediapohjainen perspektiivi osoittaa, kuinka kuvakieli ja muoto ovat kehittyneet kussakin mediassa: Veistokset ilmentävät modernismin tarkkaan määriteltyä muotoa ja modernismin ideologian epämääräistä legitimiteettiä. Paperiteokset limittävät abstraktin taiteen radikaaliuden sen toimintaympäristön radikaaliin muutokseen. Valoprojisointi heijastaa yhden arkkitehtonisen manifeston rajaamaa ja määrittämää visiota.

Charles Baudelaire, joka kehitti termin ‘modernité’, kirjoitti: ”Modernius on ohimenevää, katoavaa ja satunnaista. Se on taiteen toinen puoli — toinen puoli on ikuista ja muuttumatonta.” Ohimenevän ja ikuisuuden välinen mukavuusalue kannusti modernisteja laajentamaan näkemystään loputtomuuksiin etsiessään uutta maailmaa. Toisaalta nykyajan epävarmuus muistuttaa meitä siitä, että jopa ikuisuus voi loppua. Tekeekö nykyajan dramaattisesti muuttuva sosiaalinen ja poliittinen ilmapiiri modernismin kiinteistä arvoista ja sen estetiikasta irrelevantteja? Onko ikuista kauneutta edelleen olemassa ja jos on, mitä se voisi olla?

 

Aiko Tsukahara (s. 1980) työskentelee ja asuu Helsingissä. Hän valmistui taiteen maisteriksi Kioto City University of Arts -yliopistosta vuonna 2006. Tsukahara tutkii töissään erityisesti arkkitehtuurin muotoa ja rakennetta kun niitä tarkastellaan eri lähtökohdista. Työssään hän pyrkii visualisoimaan eri konteksteja tässä rakennetussa maailmassamme yhdistämällä mittakaavan tunnun, materiaalin käytön perusteet ja viittaukset olemassaoleviin artefakteihin.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Least Concern

Inka Bell: Shift

Tilan tuntu syntyy eri aistein havaittavista kohtaamisista arkkitehtuurin, valon, äänen, materiaalien ja pintojen synnyttämän tekstuurin kanssa. Se on intiimi ja ruumiillinen kokemus, joka on erityinen jokaisessa tilassa. Monet näistä aistikokemuksista saattavat jäädä tiedostamattomalle tasolle, vaikka atmosfäärinen, tunnelmaa aistiva hahmottaminen tapahtuu nopeammin kuin yksityiskohtainen, tietoinen havainnointi. 

Inka Bellin näyttelyn Shift lähtökohtana toimivat taiteilijan Forum Boxissa aistima liike, ajan kerrostumat ja hienovaraiset muutokset. Työskentelyn aikana havainnot siirtyivät teosprosessin synnyttämiin uusiin tuntuisuuksiin. Konkreettisista tilallisista elementeistä liikkeelle lähtenyt kokonaisuus tavoittelee teosten kautta yhä laajempia tiedostamattomia tasoja. 

Näyttelykokonaisuus koostuu paperiveistoksista, joissa muutos ja aika näyttäytyvät materiaalien, värien, valon, muotojen ja painon välisenä liikkeenä ja rytmiikkana: kertaluonteisena ja selkeärajaisena, edestakaisena ja häilyvänä tai lähestulkoon huomaamattomana. Bellin usein suorakulmaiseen muotoon rajattujen teosten kuvapinnoissa toistuvat terävät ja suorat kulmat liudentuvat uudessa näyttelyssä ajoittain kohti pyöreämpiä ja pehmeämpiä muotoja. Paperin näennäisen keveyden vastapainoksi asettuu liikettä rajaavien metallisten kehysten paino. 

Katsojalta näiden tapahtumien havaitseminen vaatii ruumiillista osallistumista ja oman sijainnin vaihtamista. Teosten ympärillä tulee kurkottaa, kyykistyä, nojautua ja kierrellä. Vasta liikeaisti tuo muutokset näkyväksi. 

Inka Bellin teokset pakenevat sanallistamista tai ulkopuolisia merkityksiä. Olennaista ovat sen sijaan niiden luomat aistimelliset tilat katsojan, teoksen, paikan ja ajan välillä. 

Riikka Thitz, kuraattori


 

Inka Bell (s. 1981) on valmistunut taiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataidekatemiasta taidegrafiikan osastolta vuonna 2021. Bellin teoksia on ollut esillä useissa kotimaisissa ja ulkomaisissa näyttelyissä. Viimeaikaisia yksityisnäyttelyitä ovat mm. Bricks Gallery, Kööpenhamina (2022) Porvoon taidehalli (2022), HAM-galleria (2020) ja Galleria Sinne (2017). Hänen teoksiaan on mm. HAM Helsingin taidemuseon, Nykytaiteen museo Kiasman, Jenny ja Antti Wihurin säätiön, Valtion taideteostoimikunnan ja the Tamarind Archive at the University of New Mexico Art Museumin kokelmissa.

 

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Greta ja William Lehtisen säätiö ja Koneen Säätiö.


Marianne Siri: Least Concern

Least concern (LC) on yksi Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN määrittelemistä lajien uhanalaisuusluokista; se kuvaa elinvoimaista lajia, jonka kanta on runsas ja vakaa. Tähän luokkaan kuuluu myös ihminen, jonka populaatio on nisäkkäiden suurimpia. Näyttelyni koostuu pääosin naisia esittävistä keramiikka- ja kipsiveistoksista. Mukana on myös muutama eläinlaji ja nuori poika. Teokset liikkuvat luonnon monimuotoisuuden, pyhyyden ja sosiaalisen median maailmassa. Tarkastelun keskiössä on ihmiskeskeinen asenne, jolle luonto on olemassa vain ihmistä varten. 

Marie-veistos poikkeaa näyttelyn muista teoksista värikkyydellään. Koronapandemian aikana menin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja aloin opetella lasyyrimaalaustekniikkaa kollegani Maria Laineen opastuksella. Aikaisemmin olen keskittynyt pääasiassa muotoon ja maalannut teokseni valkoisen eri sävyillä. Marie käsittelee luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Teos on saanut inspiraationsa IUCN:n punaisesta kirjasta sekä 1700-luvun ranskan hovin hiustyylistä. Marien kampauksessa ja vartalossa on kasveja ja eläimiä, jotka on luokiteltu muutamaa poikkeusta lukuunottamatta uhanalaisiksi. Korkeimmalla kampauksen päällä pesii mandariinisorsa, joka on lintumaailman kaunokki ja ihmisen tavoin elinvoimainen laji. Marien ympärille on kietoutunut ankerias, joka on äärimmäisen uhanalainen (CR). Hiuksista löytyy Suomessa uhanalaisia ja rauhoitettuja kukkia kuten pikkuhanhikki, hämeenkylmänkukka ja miekkavalkku sekä yleisiä luonnosta ja puutarhoista löytyviä kukkia sekä taiteilijan luomia risteytyksiä. 

Viime vuosina keskittymiseni kuvanveistoon on ollut ajoittain kadoksissa ja näyttelyn uusin teos onkin keskeneräinen. Teos esittää Nintendoa pelaavaa poikaa. Poika on buddhalaisen luostarin munkkioppilas, joka on saanut lepotauon luostarin rutiineista. Teos käsittelee työn ja leikin tasapainoa. Teoksen merkitys laajenee kun munkkioppilaan pelikaveri valmistuu  ja teos muuttuu installaatioksi. Mutta nyt poika pelaa yksin. Opetan keramiikkaa ja kuvanveistoa aikuisille ja lapsille ja se väistämättä verottaa omaa taiteellista työskentelyäni. Taiteen opetus on minulle työtä, oppilaille leikkiä. Yritänkin omaksua oppilailtani taiteen tekemiseen keveyttä ja iloa. Se on seuraava tavoitteeni lasyyrimaalaustekniikan opettelun rinnalla.

Kiitokset Taike Hämeelle näyttelyn tukemisesta!

Marianne Siri (s. 1985) on itseoppinut kuvanveistäjä ja taustaltaan keramiikan artesaani. Hän on Suomen kuvanveistäjäliiton jäsen. Entiseltä ammatiltaan hän on ympäristötekniikan insinööri, mistä johtuen teokset käsittelevät usein ympäristöön liittyviä kysymyksiä, kuten ihmisen ylivaltaa luontoon ja muihin eläinlajeihin. Sirin veistokset ovat tyyliltään klassisia ja realistisia ja ne ovat vahvasti aikaan sidottuja.

Varjo

 

Näyttelyni on kooste eräänlaisia tulkintoja hetkistä, jolloin havainto ilman ajattelua voi aiheuttaa epämääräisen tuntemuksen. Poikkeavan tilanteen yllättävyys voi lamaannuttaa ennen varsinaisen tapahtuman ymmärtämistä. Kuin turvallinen tilanne muuttuisi yht’äkkiä uhkaavaksi tai näyttäytyisi erilaisena kuin todellisuudessa.

Havainto on perustana todellisuuteen liittymisessä, mutta vasta muistiin vertaaminen, muistin ja havainnon kyseenalaistaminen ja tietoinen ajattelu muodostavat luotettavan kokemuksen. Se on mielestäni monelta osin tämän näyttelyn kokemista määrittelevä ominaisuus.

Näyttelyn lähtökohtana on ajatukseni olemassaolon ja tapahtumien sattumanvaraisuuksista ja kuinka ne kohtaavat oman ymmärryksen ja muodostavat sitä kautta näkökulman.

Näyttelyä ovat tukeneet Taike/Visuaalisten taiteiden toimikunta, Suomen Kulttuurirahasto/Hämeen rahasto ja Alfred Kordelinin säätiö.

 

Simo Ripatti (s. 1975) on kuvataiteilija, jonka pyrkimyksenä on havainnollistaa vähäeleisesti ja hienovaraisin keinoin vaikeasti sanallistettavia aiheita. Teoksissa tilankäyttö on lähes poikkeuksetta aktiivisena elementtinä.

http://simoripatti.com/

Kaksi miljoonaa sekuntia

Kolmen taiteilijan yhteisnäyttely Forum Boxissa tutkii erilaisten kestojen suhteellisuutta ja ajallista epäsynkroniaa. Eri välineillä työskentelevien tekijöiden teoksissa keskeistä on materiaalisten prosessien vuoropuhelu. Digitaaliset prosessit rakentavat ja purkavat kuvaa ja venyttävät ääntä, kemialliset prosessit muokkaavat valokuvapaperia. Miljoonia vuosia talletettuna ollut vesi haihtuu näkymättömiin näyttelyn aikana noin kahdessa miljoonassa sekunnissa.

Juuso Noronkosken kolmen valokuvan aikasarja toimii johdantona näyttelyyn. Kuvissa esiintyvä rakennus on viittaus näkyvään maailmaan, paikkaan, kaupunkiin jossain etäällä. Sumun tihentyessä ja lipuessa rakennuksen eteen muuttuu näkymä abstraktimmaksi. Tapahtuma jatkuu toisaalla Noronkosken valokuvateoksissa, joissa ikkunan varjo viittaa sumuverho laskeutumiseen, aurinkoon, ja lopulta valokuvaan itseensä. Auringon valo on siirtynyt taiteilijan työhuoneella ikkunaa vastapäätä asetetulle paperille. Ikkunan puite rajaa tapahtuman, jossa valosta itsestään tulee kuva.

Tuomo Rainion teoksissa ajallisuus ja kesto tulevat esiin abstrahoidun ihmishahmon ja valon tallentamista tutkivan teknologian kautta. Viimeisenä näyttelytilan perällä nähdään Rainion ja Janne Pulkkisen yhteistyönä toteuttu teos, jota varten kehitetty teknologia tallentaa valoa volymetrisesti – tilallisena massana. Videoteoksen kohteena on valo ja sen erilaiset ilmentymät rakeisena kohinana, säteinä ja utuisina sumupilvinä. Siinä, missä huomio yleensä kohdistuu asioihin niiden heijastaman valon perusteella, avaa teos näkymiä siihen, miten valo näkymättömästi säteilee ilmassa asioiden, esineiden ja ihmisten välillä.

Joonas Sirenin teoksessa ääni etenee näyttelyn aikana Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan läpi. Mammuttimaisen 148 tuntisen äänikirjan ajallinen rakenne tihenee ja laajenee, ja  samalla se levittäytyy galleriatilaan kulkien sykäyksinä sen läpi, huoneesta toiseen. Tietokoneen kelloon sidotut parametrit muokkaavat teosta ja luovat sille oman aikarakenteen.  Päivittäin tietokone siirtyy kirjasarjan seuraavaan osaan ja hajauttaa sen temporaaliseen ulottuvuuden, useimmiten hidastaen puhutun tekstin aikaa tai nopeutta.

Näyttelyn teoksille ja tekijöiden taiteelliselle ajattelulle on yhteistä huomion kohdistaminen johonkin näennäisesti tyhjään ja välillä olevaan, yksittäisiin äänteisiin sanojen keskelle. Samalla teokset avaavat tulkintoja valon ja ajan väliseen suhteeseen tutkien niiden liikkeen hidastamista. Sumu peittää valokuvan esittämän yksinkertaisen ilmiasun ja siirtää katseen tapahtumaan itseensä. Kulkija ottaa askeleen, aika-avaruus taipuu ja graniitti jalan alla kuluu silmänräpäyksessä 20 vuotta.

 

Juuso Noronkoski (s. 1983) on Helsingissä asuva ja toimiva kuvataiteilija, joka on valmistunut valokuvataiteen maisteriohjelmasta Aalto-yliopistosta vuonna 2015. Valokuvan, paikan sekä ajallisen keston välisellä suhteella on keskeinen rooli taiteilijan työskentelyssä. Noronkosken teokset ovat installaatioita, joissa hän yhdistelee valokuvaa, videota, ääntä, veistoksia sekä tekstikatkelmia. Noronkoski on pitänyt yksityisnäyttelyitä, Suomessa, Saksassa ja Japanissa. Hänen töitään on ollut esillä muun muassa Künstlerhaus Bethanienissä, Berliinissä, Loko Galleryssä, Tokiossa sekä galleria Sinnessä, Galerie Anhavalla, SIC galleriassa ja Hippolytessä, Helsingissä.

www.juusonoronkoski.com

Tuomo Rainio (s. 1983) on helsinkiläinen kuvataiteilija, jonka työskentelyssä yhdistyy digitaalinen valokuva, video ja ohjelmointi. Hän on valmistunut Taiteen maisteriksi Valokuvataiteen koulutusohjelmasta Aalto-yliopistosta vuonna 2011. Rainio työskentelee taiteen ja teknologian lehtorina Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Hänen teoksiaan on esitetty yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2005 alkaen. Viimeisimpänä hänen teoksiaan on ollut mukana Riga Photography Festivalilla vuonna 2020. Hänen teoksensa Untitled (Gravitational Waves) on koettavissa osana Nykytaiteen museo Kiasman ARS17+ Online Art verkkotaiteen kokoelmaa. Rainion teoksia on mm. Nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valokuvataiteen museon sekä EMMA – Espoon modernin taiteen museon kokoelmissa, sekä Valtion taidekokoelmassa.

www.tuomorainio.fi

Joonas Siren (s. 1983) on helsinkiläinen ääni- ja mediataiteilija. Hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi tila-aikataiteen linjalta vuonna 2013 sekä Nordic Sound Art -maisteriohjelmasta vuonna 2012. Tärkeimpiä Sirenin näyttelyitä ja projekteja ovat mm: yhteisnäyttely “Toinen laji” Milka Luhtaniemen kanssa Forum Boxissa kesällä 2021, Nordic Sound Art -maisterinäyttely Roskilden nykytaidemuseo 2012, Kuvan kevät 2013, ääniteos Jussi Koitelan Skills of Economy –projektissa Kiasmassa 2016, OFF -performanssi-installaatio Tiivistämössä 2018 (yhteistyö Milka Luhtaniemen, Nicolina Stylianoun ja Elena Rekolan kanssa) sekä yksityisnäyttely “Softbed” Kosminen galleriassa 2019. Lisäksi hän tekee kokeellista elektronista tietokonemusiikkia Forces-nimellä, jolla on hän julkaissut lukuisia levyjä sekä remixejä eri kansainvälisillä elektronisen musiikin levy-yhtiöillä.

https://joonassiren.fi/

Voyage Out

Pekka Niskanen & Mohamed Sleiman Labat Nomadic Seeds

Pekka Niskanen ja Mohamed Sleiman Labat nostavat esiin taiteellisen tutkimuksen projektissaan fosfaatin monikerroksisen tarinan Itämeren alueella sekä Saharan pakolaisleireillä Hamadan autiomaassa. Projekti käsittelee fosfaattia ja sen vaikutuksia kahdessa hyvin erilaisessa ympäristössä.

Pienimuotoisia perhepuutarhoja alkoi syntyä saharawi-pakolaisleireillä Hamadan autiomaassa Lounais-Algeriassa vuonna 2002. Prosessin johtavia hahmoja ovat saharawien maatalousinsinöörit ja puutarhurit, jotka ovat tutkineet ja kehittäneet puutarhojen käytäntöjä yhdessä perheiden kanssa. Teorioista ja käytännöistä on tullut sääntöpohjaista tietoa saharawi-yhteisössä.

Puutarhoihin ja maatalouteen liittyvä tieto on alkanut muuttaa saharawien pakolaisyhteisön elintarviketuotantoa, jossa riippuvuus kansainvälisestä ruoka-avusta alkoi saharawien saavuttua pakolaisleireille vuonna 1975. Aikaisemmin saharawit olivat paimentolaisia Länsi-Saharassa. Saharawit ovat menettäneet elämäntapansa paimentolaisina fosfaatin louhinnan seurauksena. Fosfaatti on muokannut Itämeren ekosysteemiä ainakin puoli vuosisataa. Länsi-Saharassa sijaitsevan kaivoksen fosfaattikivestä valmistettu fosforilannoite on päätynyt myös Itämereen.

Maatalouden lannoitteissa käytetty fosfaattikivi on kolminkertaistanut fosforivirtaukset merialueille. Teollisten lannoitteiden liiallinen käyttö aiheuttaa rehevöitymistä. Selvimmin se näkyy sinileväkukinnan muodossa erityisesti kesällä ja joskus myös jälkinä jäätyneessä meressä. Levät saavat ravintonsa fosfaatti- ja typpilannoitteista. Lopulta levät kuolevat mereen. Kuolleet leväkukinnot imevät happea vedestä ja uppoavat pohjaan. Tämä aiheuttaa happikattoa laajoilla Itämeren alueilla. Merkittävä hapen puute johtaa kalojen ja elämän kuolemaan meressä.

Elokuvassaan DESERT PHOSfate Mohamed Sleiman Labat kysyy ”Mikä on saharawilainen tarina?” Miten saharawit kertovat tarinansa? Missä on tarinan alku, keskikohta tai loppu, jos saharawit koskaan käyttävät tätä rakennetta? Epälineaariset tarinan kertomistavat ”kutovat” polkunsa tarinan läpi satunnaisella tavalla. Satunnaisuuteen pohjautuva metodologia ei ole looginen, se on runollinen ja ainutlaatuinen.

Tällaista narratiivia on vaikea tunnistaa, koska meitä ympäröi valtava tarinoiden tulva, jolle altistumme internetin kautta: lyhyitä elokuvia ja videoita, jotka on leikattu nopeatempoisella tavalla. Ne ovat täynnä visuaalisia tehosteita ja ääniefektejä, jotka kaikki pyrkivät kaappaamaan mielesi. Tässä maailmassa on hyvin erilaisia tarinoita, jotka eivät muistuta Hollywood-filosofiaa ja länsimaista elämänrytmiä. Tarinoita ja menetelmiä, jotka rauhoittavat ja parantavat. Tarinoita, jotka opettavat yrittämättä vakuuttaa tai muuttaa katsojaa tai kuulijaa. Nämä tarinat eivät yritä leikkiä mielesi kanssa.

Näyttelyä ovat tukeneet Koneen Säätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Oskar Öflunds Stiftelse.


Leonor Ruiz Dubrovin Bolthole

BOLTHOLE: paikka, johon ihminen voi paeta ja piiloutua.

Bolthole-sarja kuvaa erilaisia muotokuvia ja ruumiillistumia, joissa tutkitaan sisäisiä ristiriitoja ja halua rakentaa itsensä uudelleen. Näyttely kuvastaa pohdintojani minuuden rakentamisesta ja eri tavoista, joilla ihmisten identiteetit muotoutuvat ja niitä rajoitetaan tai vahvistetaan ihmissuhteissa.

Näyttelyssä tutkitaan monia eri teemoja, kuten identiteetin jatkuvaa muodonmuutosta, yksilön epävarmuutta modernissa yhteiskunnassa, sosiaalisen hyväksynnän saavuttamiseen tähtäävää teeskentelyä, hetkellistä ja näennäistä voitonriemua ja arvovallan tunnetta ynnä muuta.

Kokonaisuutena teokset muodostavat eräänlaisen kuvitteellisen sosiaalisen ympäristön, jossa eri roolit ja idealisoidut identiteetit ovat suhteessa toisiinsa ja niistä muodostuu kertomus, joka nousee todellisuuden yläpuolelle ja alkaa kuvata irrationaalista ja unenomaista olemassaoloa.

Hanke on saanut tukea Föreningen Konstsamfundetilta ja Taiteen edistämiskeskukselta.


Jenni Haili Voyage Out

Jenni Hailin valokuvainstallaation Voyage Out lähtökohtana toimivat hänen isoisotätinstä Fannyn ja isotätinsä Signen emigroitumismatkat Amerikkaan.

Fanny (s. 1894) oli kotoisin Suurperolta ja Säiniöstä Viipurin maalaiskunnasta. Hän muutti yksin 16-vuotiaana New Yorkiin, meni naimisiin ja työskenteli taloudenhoitajana, miehensä merillä. 1930-lopulla hän muutti Kaliforniaan, avioitui vielä kahdesti, kunnes kuoli vuonna 1969 Fresnossa.

Signe (s. 1902) lähti täysin vastakkaiselta puolelta Suomea, länsirannikolta Kaskisista New Yorkin kautta Bostoniin 25-vuotiaana. Hän löysi aviomiehekseen ruotsalaisen Alfredin, jonka kanssa avioitui Manhattanilla. Myös Alfred työskenteli merillä. Heidän viimeisin asuinpaikkansa oli Malmössa Ruotsissa.

Installaation muodostamilla aikajanoilla Hailin kuvaamien maisemavalokuvien rinnalle lomittuvat kuvat eri lähteistä: arkistoista, verkosta, kirjoista sekä tekoälyohjelmien luomat kuvat. Teoksen kuvat on vedostettu historiallisella märkälevyambrotypia-menetelmällä.

Teoksen toteutusta ovat tukeneet Koneen säätiö sekä Suomen Kulttuurirahasto.

Pohjoisen valossa syntyneet

Rakas Maalaus

Tilassa on tuoli ja likainen seinä, ulkona kimmeltäviä auringon säteitä.

Katsot minua, tässä olemme, sinä ja minä.

Teet minut näkyväksi hiljaisuudellasi.

Katseet puhuvat.

 

Näyttelyssäni näkyvät valon synnyttämät ja värin energian muovaamat elävät muodot, maalauksen kielen kautta. Teokset ovat öljyvärimaalauksia kankaalle sekä värikynäpiirustuksia ja vesivärimaalauksia paperille.

 

Markus Konttisella (s. 1957) on ollut yli sata yksityis- ja yhteisnäyttelyä Suomessa ja ulkomailla. Konttisen teoksia on keskeisissä julkisissa kokoelmissa Suomessa sekä monissa suomalaisissa ja ulkomaisissa julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa. Hän on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta ja toiminut siellä myös lehtorina, professorina, vararehtorina, rehtorina ja dekaanina. Tunnustuksia: Vuoden Nuori Taitelija (Tampereen Taidemuseo), Pro Finlandia -mitali (Suomen valtio), Taideyliopiston Kunniatohtori (honoris causa).

www.markuskonttinen.net

Jumala pesukoneesta

Jumala pesukoneesta on helsinkiläisen taiteilijan Ilya Orlovin ensimmäinen laaja soolonäyttely. Suomessa Orlov tunnetaan parhaiten Leninin kotimuseon rekonstruoinnista Hakaniemessä 2017 ja dadaistisesta interventiosta Seurasaaren museonäyttelyssä 2016, ja kansainvälisesti osallistumisestaan Manifesta-10-biennaaliin 2014. Aivan viime aikoina Orlov on perustanut ja toimittanut sodanvastaisen taidelehden Shy Plumber, Anti-War Journal of Art and Anti-Art.

Uudessa näyttelyssään Orlov vie tavaramerkikseen muodostuneen strategian – perinteisten näyttelymuotojen hakkeroinnin, nykytaiteiden kliseillä leikittelyn, taidejargonin runollistamisen – entistäkin pidemmälle. Soolonäyttely muistuttaa enemmän keskenään yhteensopimattomien taiteilijoiden yhteisnäyttelyä, teoksia normaalisti selittävät näyttelytekstit muuttuvat itse teoksiksi, ja näyttelyn kuvaus on niin mutkikas esimerkki ”international art Englishiä”, että lukija muistelee kaiholla e-flux-ilmoitusten selkokieltä:

“Naittamalla Duchampin eroottista mekanistiikkaa unohdettujen barokkimaisemien kanssa;  jäljentämällä pikkutarkasti Malevitsin krakelyyrejä (vain voidakseen kääntää painovoiman päälle hänen painottomassa utopiassaan); laittamalla taiteilijan omia sukkeluuksia Timothy Mortonin ja Donna Harawayn kaltaisten nykyfilosofien suuhun; istuttamalla bysanttilaisen käänteisperspektiivin konstruktivistiseen aksonometriikkaan; ja lopulta, muuntamalla Sol Lewittin kuution ’metafyyiseksi pesukoneeksi’, näyttely kutsuu katsojan tarkastelemaan kulttuuria ja taidetta itseään psykedeelis-käsitteellisen kaleidoskoopin läpi.”

Näyttelyyn sisältyy maalauksia, litografioita, akvarelleja, mekaaninen veistos, tekstipohjaisia ja readymade-teoksia, valokuvia ja installaatio. Teokset ovat ostettavissa Forum Boxin kautta. Puolet taiteilijan näyttelystä saamista nettotuloista osoitetaan Ukrainan pakolaisia avustaville hyväntekeväisyysjärjestöille.

Näyttelyn tekemisessä on avustanut Eero Karjalainen, Mark Maher ja Anna Rawlings.

Kiitos konsultoinnista Juha-Heikki Tihinen, Leonor Ruiz Dubrovin, Matthew Cowan, Andrey Ustinov, Semyon Motolyanets, Sezgin Boynik ja Jyrki Siukonen.

Kiitokset myös Irina Ptakhova, Jan Kaila, Mika Elo, Kaisu Koivisto, Pasha and Sasha Rotts, Frank Brümmel, Elisa Vuori, Lars Federley ja Seppo Sinkkonen.

Ilya Orlovin työskentelyä vuonna 2022 ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Alfred Kordelinin säätiö. Näyttelyyn on saatu Suomen Kulttuurirahaston kuluapuraha.

Ilya Orlov (s. 1973) on Suomessa pysyvästi vuodesta 2015 asunut taiteilija, teoreetikko, toimittaja ja Kuvataideakatemian väitöskirjatutkija. Orlov on osallistunut Manifesta 10 -biennaaliin (2014). Vuonna 2018 Orlov oli ehdolla Suomen paviljonkiin Venetsian biennaaliin 2019 (yhteistyössä Joanna Warszan, Minna Henrikssonin, Britta Marakatt-Labban, Ahmed Al-Nawasin ja Gianni Talaminin kanssa). Orlov toimittaa Suomessa julkaistavaa, sitoutumatonta kansainvälistä sodanvastaista taidejulkaisua Shy Plumber (ISSN 2736-8203), joka esittelee sodanvastaisia ja Putinin-vastaisia taiteilijoita Suomesta ja maailmalta.

 

Synnyin

Yassine Khaled – The Spiral of Exile

The Spiral of Exile etsii yhteyksiä nykypäivän ja menneisyyden välillä yhdistelemällä kunnianhimoisesti erilaisia objekteja. Näyttely sisältää teoksia, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään: veistoksia, maalauksia, installaatio ja kirjoittajien rintakuvia.

Tarkoituksenani tässä näyttelyssä on jakaa ajatuksia yhteiskunnastamme ja yhteiselon hankaluudesta, sekä löytää yhteyksiä erilaisten ajallisuuksien välillä. Me ”maahanmuuttajat” käytämme nykyään ison osan ajastamme identiteettimme ajattelemiseen; ajattelemme sitä, kuka voisimme olla ja miltä me näytämme yhteiskunnan silmissä. Emme tee sitä vain huvin vuoksi vaan usein olosuhteiden pakosta.

The Spiral of Exile käsittelee viestinnällistä kulttuuria, digitalisaatiota, vieraantumista, sosiokulttuurista kamppailua, kulttuurista integroitumista, monimuotoisia identiteettejä, epätasa-arvoa, mukautumista ja maailman tämänhetkistä tilaa. Projektin tarkoituksena on antaa yleisölle mahdollisuus sijoittaa itsensä maailmaan uudelleen itsetutkiskelun avulla.

Lue lisää englanniksi.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut: Suomen kulttuurirahasto, TAIKE, Koneen säätiö, Greta ja William Lehtisen säätiö, Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutti, the SPACE Art + Tech Residency London, Saastamoisen säätiö, TOP-säätiö

 

Yassine Khaled on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hänen teoksensa käsittelevät digitaalista viestintää, liikkumisen vapautta ja yhteiskunnallisia valtasuhteita. Khaled pyrkii teoksissaan visualisoimaan virtuaalista viestintää ja yksilön kokemaa turvallisuutta ja turvattomuutta. Khaledin Monitor Man sai kunniamaininnan Prix Ars Electronica 2018 -tapahtumassa Itävallassa.

 


Elina Oikari – Synnyin

Elokuvainstallaatio Synnyin tarkastelee ihmisen olemassaoloa, paradoksaalista luontosuhdetta ja ilmastonmuutoksen muovaamia vuodenaikoja. Teoksen päähenkilö kaipaa luontoon, mutta on jatkuvasti keinotekoisuuden ympäröimä.

Installaation lähtökohtana toimii eksistentialistisen nihilismin keskeinen ajatus, jonka mukaan ”jokainen yksilö on maailmankaikkeuteen syntynyt eristetty olento, jolta on estetty mahdollisuus tietää ”miksi”, mutta joka on pakotettuna yrittämään keksiä merkityksen” (Alan Pratt: Nihilism, 2001). Ajatukseen viitaten Synnyin muodostaa visuaalisia pohdintoja olemassaolon merkityksestä ja merkityksettömyydestä 2020-luvun urbaanin luontoympäristön kontekstissa. 

Synnyin tarkastelee sitä, miten ympäristö vaikuttaa meihin ja olotilaamme. Teos pohtii absurdilla otteella millaisia luontokokemukset voivat olla tulevaisuudessa ja ovat jo nyt: metsämaisema huoltoaseman vessassa, viljelylaatikoita betonin keskellä sekä hiihtämistä lumetetulla ladulla samaan aikaan, kun lähistöllä on jo avattu golf-kausi.

Tavoitteeni elokuvantekijänä on luoda teokseen ”haptista visuaalisuutta”, eli muihin aisteihin kuin näköön ja kuuloon pohjautuvaa kokemusta. Tarkoituksena oli teosta kuvatessa löytää yhdessä kuvaaja Pietari Peltolan kanssa kuvakulmia, joissa katsoja voi melkeinpä haistaa, maistaa tai tuntea sormenpäissään olevansa kuvauspaikalla.

Teoksen äänisuunnittelusta ja musiikista vastaa Jyri Pirinen. Hänen äänisuunnitelmassaan kohtaavat erilaiset tekstuurit sekä musiikillis-tilalliset rajapinnat.

Näyttelyä ja teoksen tekemistä ovat tukeneet:
Suomen Kulttuurirahaston keskusrahasto, AVEK – Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus, Suomen elokuvasäätiö ja Taiteen edistämiskeskus

Elokuvainstallaation työryhmä

Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja: Elina Oikari
Tuottaja: Hannu-Pekka Vitikainen, Zone2 Pictures
Kuvaaja: Pietari Peltola
Äänisuunnittelija ja säveltäjä: Jyri Pirinen
Dramaturgi: Mikko Myllylahti
Apulaisohjaaja ja lavastaja: Moona Pennanen
Äänittäjät: Jyri Pirinen, Hannu-Pekka Vitikainen, Támara Aalto
Animaatio: Gabriel de la Cruz
Rooleissa: Yassine Khaled, Raine Siiriä, Petra Lakhdar

 

Elina Oikari on helsinkiläinen elokuvantekijä. Hän toimii fiktiivisen, dokumentaarisen ja kokeellisen elokuvan parissa sekä valokuvaa. Oikari on valmistunut v. 2014 taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta, pääaineena dokumenttielokuvan ohjaus. Oikarin teokset käsittelevät usein ajankohtaisia sosiaalisia teemoja yhdistettyinä ajattomiin paikkoihin ja tarinoihin. Hänen teostensa keskeisiä lähtökohtia ovat absurdi huumori ja reflektoiva visuaalinen kerronta.

 

 

From the Pain to the Light

Ukrainian Charity Exhibitions -järjestön myyntinäyttelyssä From the Pain to the Light on esillä nuorten ukrainalaisten nykytaiteilijoiden töitä, joista suurin osa on syntynyt Ukrainan sodan vaikutuksesta.

Näyttelyjulisteessa on taiteilija Olena Shtepuran teos By Own Tears. Taiteilija kuvailee työtään seuraavasti: “Nämä ihmiset ovat kohdanneet valtavan tragedian. Heidän piti selvitä kidutuskammiosta, ja nyt heidän pitää elää siellä.” Shtepuran toinen esillä oleva teos On the Edge kuvastaa elämää kahden eri maailman välillä samanaikaisesti: “Olen parhaillaan Wienissä, mutta luen jatkuvasti uutisia Ukrainasta ja elän se ajatuksissani. Tästä syystä tunnen kaksijakoisuutta kahden hyvin erilaisen tunnetilan välillä, kun kauniina aurinkoisena päivänä juon aromatisoitua kahvia Wienissä ja samaan aikaan luen uutisia Ukrainassa tapahtuvista tragedioista. Tämä on tunteiden vuoristorataa.”

Shtepura ja hänen ystävänsä Ksenia Datsyuk lähtivät Wieniin sodan alussa ja jatkoivat teosten työstämistä siellä. Heidän työnsä lopputulos oli yhteisnäyttely Stages Wienin Albert Art Galleryssa. Kaksi Datsyukin teosta sarjasta Diary ovat esillä Forum Boxin näyttelyssä. Teossarja sai alkunsa Ukrainan hyökkäyksen myötä ja se sisältää kymmenittäin teoksia – niin luonnoksia kuin valmiita teoksia.

Näyttelyssä nähdään myös Zakhar Shevchukin työt Bucha #1 sekä Sowing is approaching. Ensimmäisen teoksen nimi puhuu puolestaan – Shevchuk kuvaa kuvaa, joka kiersi maailman ympäri Kiovan tapahtumien jälkeen. Sowing is approaching on erittäin voimakas teos, joka viestittää, että sodasta tai pommituksista huolimatta ukrainalaisten tulee kylvää peltonsa ruokkiakseen itsensä, ja koko maailman.

Dmytro Koval – kiovalaisen klassisen maalauskoulun edustaja – jatkaa luomistaan omalla tavallaan. Kovalin teoksia on tunnustettu arvostetuilla palkinnoilla Ukrainassa useampaan kertaan, ja hänen töitään on myös esitetty useissa näyttelyissä ulkomailla. Halusimme sisällyttää näyttelyyn taiteilijan maisemateoksen Red sky over the Irpen embankment, jossa näkyvät sodan jäljet.

Veronika Blyznyuchenko on niin ikään jatkanut teostensa työstämistä tyyliään muuttamatta – hänen teoksensa on kyllästetty ukrainalaisella kasvistolla ja eläimistöllä. Blyznyuchenko on syntynyt ja asunut Harkovassa, mutta joutui jättämään jatkuvasti tulessa olevan kotikaupunkinsa ja muuttamaan Portugaliin. Siellä hän sai lämpimän vastaanoton paikalliselta perheeltä, joka tekee parhaansa kannustaakseen häntä jatkamaan teosten luomista. Näin hän tekeekin päivittäin, eikä suunnittele lopettamista. Näyttelyssä näemme Blyznyuchenkon teoksen Lilies – kirkkaan ja uskomattoman kauniin vesivärityön. Lisäksi näyttelyssä tulee olemaan taiteilijan luomia silkkihuiveja myynnissä näyttelyn avajaisiltana.

Näyttelyn nuorimpia taiteilijoita on Denys Kulikov omaperäisellä maailmankuvallaan ja tulkinnallaan sodasta. Kulikov toteuttaa työstä digitaalisesti, mutta se ei tee teoksista vähemmän merkittäviä – päinvastoin. Hänen kaksi työtään It’s Not for Nothing that You Caught the Grains sekä You’re Not Welcome Even in Hell pilkkaavat satiirisesti hyökkääjien armeijaa. Ensimmäisessä teoksessa nähdään auringonkukkien idättävän pääkalloa siemenestä, jonka miehittäjä toi maahamme. Toisessa teoksessa näemme, kuinka Paholainen karkottaa kuolleet miehittäjät Helvetistä, koska he eivät ole tervetulleita edes sinne.

Yuriy Denisenkov on toinen Ukrainan maalauskoulun edustaja. Denisenkovin työt reflektoivat Kiovan lähiöissä tapahtuneen tragedian seurauksia Irpinin ja Buchan kaupungeissa. Näyttelyssä on esillä kopiot kahdesta taiteilijan teoksesta sarjassa Evacuation. Denisenkov kuvailee teoksiaan seuraavasti: “Kiovan evakuoinnin aikana näin useita ruhjottuja, ammuttuja ja poltettuja autoja. Ihmiset yrittivät paeta näillä autoilla, mutta heidät ammuttiin venäläisten miehityksestä. Tässä työssä minulle on tärkeä välittää aineettomuuden tunnetta ja ihmiselämän haurautta.”

Veronika Cherednychenko reflektoi sodan teemoja abstraktista näkökulmasta. Näyttelyssä Cherednychenko esittää töitään sarjasta Black Sprout. Taiteilija kuvaa kuvasarjaansa seuraavasti: “Inspiroituneena luonnosta, joka on sodan tuhoama ja traumatisoima. Teosten luomishetkellä halusin esittää tunnetta elämän ja kehityksen päättymisestä, ajan ja kaikkien orgaanisten prosessien abstraktista pysähtymisestä. Mutta kun keskellä kesää näimme kuvia palaneista pelloista Ukrainassa, näyttää nyt tämä teossarja yhä enemmän ilmiselvältä.”

Osa teostuotoista lahjoitetaan Ukrainan sodasta kärsivien ihmisten kuntouttamistoimintaan ja loppuosa jää taiteilijoille itselleen.

Aukioloajat

Näyttely on auki 1.–11. syyskuuta joka päivä klo 12–17.

Ostaminen

Ostamansa teoksen saa halutessaan heti mukaan. Maksutapoina käy kortti ja lasku. Osto onnistuu myös korottomalla osamaksulla.
Näyttelyn teoksiin pääset tutustumaan myös täältä.

Ukrainian Charity Exhibitions on voittoa tavoittelematon järjestö, jonka päätavoite on edustaa ja tukea ukrainalaisia taiteilijoita ulkomailla ja nykyisissä sotaolosuhteissa panostaa ukrainalaisten kuntoutukseen, jotka ovat kärsineet Venäjän armeijan käsissä.

Kätkettyjä aarteita

Tervetuloa Forum Boxin myyntinäyttelyyn galleriaamme Ruoholahdenrantaan!

Neljättä kertaa järjestettävä Forum Box Market -myyntinäyttely kokoaa yhteen laajan valikoiman Forum Boxin jäsentaiteilijoiden teoksia. Esillä on muun muassa maalauksia, veistoksia, grafiikkaa, valokuvia ja mediataidetta.

Tämän vuoden Kätkettyjä aarteita -nimisessä näyttelyssä on teeman mukaisesti esillä vanhempaa tuotantoa, aiemmin esittämättömiä töitä sekä teemaa muulla tavoin lähestyviä teoksia.

Forum Box Marketin teokset tulevat esille myös verkkokauppaan, joka on avoinna syyskuun 2022 loppuun saakka.

Myynnissä teoksia seuraavilta taiteilijoilta:

Sampo Apajalahti, Inkeri Aula & Mark Niskanen & Jani-Matti Salo, Petteri Cederberg, Kaisaleena Halinen, Mika Hytti, Anita Jensen, johannes s, Antero Kahila, Kaisu Koivisto, Markus Konttinen, Jukka Korkeila, Harri Larjosto, Johanna Lecklin, Tiina Elina Nurminen, Outi Pienimäki, Pekka Pitkänen, Riikka Puronen, Pasi Rauhala, Satu Rautiainen, Teemu Saukkonen, Joakim Sederholm, Antti Tanttu, Nora Tapper, Paula Tella, Pauliina Turakka Purhonen, Kristiina Uusitalo, Magdalena Åberg

Ostaminen

Ostamansa teoksen saa heti mukaan. Maksutapana käy kortti ja lasku. Osto onnistuu myös korottomalla osamaksulla.

Aukioloajat

Torstai 1.9. – sunnuntai 11.9.2022
Avoinna joka päivä kello 12–17

Avajaisia vietetään keskiviikkona 31.8. klo 17–19, tervetuloa!

Samaan aikaan Forum Boxissa on esillä Ukrainian Charity Exhibitions -järjestön hyväntekeväisyysnäyttely From the Pain to the Light.

 

Longing for Clouds

Lasse Juutin ja Emma Jääskeläisen yhteisnäyttely pohjautuu pitkään kumppanuuteen ja keskusteluun taiteen parissa. Jaettu elämä ja arki on ohjannut heidät taiteelliseen yhteistyöhön, jossa on sekä yhdessä että itsenäisesti työstettyjä teoksia. Tässä näyttelyssä Juuti on rakentanut muotomaalauksia yhteisten keskustelujen pohjalta, ja Jääskeläinen on editoinut niitä pienemmän mittakaavan eleillä. Teoksissa on tutkittu äänen muodostamista ja soitinten rakenteita, tunnelmoitu sinisyyden ja sumun tunnuilla. Prosessin aikana on palattu molempien aiempaan tuotantoon ja synkronoitu prosesseja yhteisen sävelen löytämiseksi.

Yhdessä tehdyistä kolmiulotteisista maalauksista löytyy viitteitä soittimiin, kulkuneuvoihin ja arkkitehtuuriin. Teoksissa veistoksen ja maalauksen välinen vuoroveto ilmenee mittasuhteissa ja materiaaleissa. Teokset ovat rakenteiltaan perinteisiä maalausmateriaaleja puu- ja kangaskehikkoineen, mutta asettuvat tilaan ja seinien eteen. Yhdessä tehtyjä teoksia on työstetty sekä esineinä että pintoina, siis sekä veistoksina että maalauksina. Esimerkiksi rakenteilla olevan talon kynnykselle on sommiteltu impressionistinen piknik, kuin tuntemattoman kulkijan aarteet talviselle lammelle.

Juutin vanerietydit jatkavat hänen aikaisempia raakavanereille maalattuja sarjojaan. Nyt esillä olevissa kollaasimaalauksissa on löydettävissä hehkuvat ja himmeät taivaat sekä muotoaan etsimään konkretisoituneet pilvimuodostelmat. Arkisia intensiteettejä kantavat maalaukset käsittelevät maiseman ohella maalausta, maatumista ja värejä. Teokset hyödyntävät impressionismin ja abstraktin taiteen perintöä etsiäkseen sitä missä ja miten pilvet ovat.

“In everyday life, the appreciation of the weather is mostly related to practical interests or reduced to the ideal of stereotypical fine weather that is conceived according to blue sky thinking irrespective of climate diversity.”

Longing for Clouds, Does Beautiful Weather have to be Fine?
Madalina Diaconu

Välillä pimeää ja toisinaan kirkasta. Sininen pohjustaa alakuloa, harmaa muistuttaa lamasta, oranssi hehkuu saasteisena ja vihreä vaeltaa vaaleaan rihmastoon. Samoin kuin ilmasto tarvitsee taivaalle muuttuvaa tilaa; välillä pilvistä, sateista, myrskyä ja kirkasta, siten myös Juutin ja Jääskeläisen yhteistyö vaalii kritiikkiä, lamaannusta ja eripuraa ilon ja ihmetyksen rinnalla.


Emma Jääskeläinen (s. 1988 Espoo) asuu ja työskentelee Espoossa. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2018. Jääskeläinen työstää veistoksia hitailla käsityömenetelmillä pohtien kosketuksen ja ajan merkitystä. Hänen taiteellisen työn keskiössä on usein keho ja sen muistiin tallentuneet tuntemukset. Jääskeläinen on vuoden 2022 Vuoden nuori taiteilija. Vuonna 2021 hänet palkittiin Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinnolla. Hänen teoksiaan on Kiasman, Helsingin Taidemuseon, Saastamoisen säätiön, Tampereen Taidemuseon kokoelmissa, sekä yksityiskokoelmissa Suomessa ja Saksassa.

Lasse Juuti (s. 1990, Tampere) asuu ja työskentelee Espoossa. Hän on opiskellut Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa, Kankaanpään taidekoulussa ja Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa. Juuti työskentelee suuressa ja kokonaisvaltaisessa mittakaavassa pohtien maalauksen mahdollisuuksia ja sen suhdetta kehoon, tilaan ja arkiseen elämään. Teoksissaan hän yhdistää maalausta, kollaasia ja kolmiulotteisia rakennelmia, etäännyttäen tuttua ja turvallista pyrkien luomaan uusia poeettisia kuvia. Hänen teoksiaan on Kiasman, Valtion taideteostoimikunnan, Helsingin taidemuseon, Saastamoisen säätiön ja Aineen taidemuseon kokoelmissa.

 

 

Cosmic Zoom

Henna Aho — Hypofutulore

En pitänyt itsestään selvänä taiteen ilmaantumista tähän näyttelyyn. Jos joskus työskennellessäni oli tunne maalauksesta, oli se seuraavana päivänä vain haalea muisto peiton, maton, kirjan ja haarukan muodostaman kudelman päällä. Kenkä, sininen, jotain syötävää. Lanka, pehmeä, hirveä vessahätä.

Hypofutulore haahuilee taiteen ja arkielämän kohtaamispinnalla; taide yrittää liimautua kuvapintaan maalauksen tavoin mutta fyysinen maailma tunkeutuu kankaan läpi esineiden muodossa – kuin yrittäen riitauttaa syntymäisillään olevaa kuvaa. Toisaalta on liian romanttista ajatella että taide “pyhittää arkea”: päin vastoin sillä on osallisuudellaan valtava voima pistää kaikki mullin mallin, jolloin aiemmin tunnistettavia asioita ei voi enää yksiselitteisesti nimittää kengäksi tai imuriksi.

Henna Aho (s. 1977) asuu ja työskentelee Turussa. Aho on valmistunut Kuvataiteen maisteriksi
Kuvataideakatemiasta sekä Taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta. Hänen töitään on
tänä vuonna nähty Mäntän Kuvataideviikoilla sekä Turun Taidehallissa. Hänen teoksiaan on mm.
HAM Helsingin taidemuseon, Valtion, Turun kaupungin ja Turun AMK:n kokoelmissa.

IG: @dr.hennings

Kiitokset Aboa Vetus et Ars Nova -säätiö, Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto, Turun Taideyhdistys, Taike.

 


Päivikki Alaräihä — Ajatusliikkeitä

Näyttelyn maalaukset ovat varsin pelkistettyjä. Kun tapahtumia on vähän, yksityiskohdille jää enemmän tilaa. Katsoja voi kiinnostua vertailemaan esimerkiksi maalauskankaiden pintarakenteita. Teoksen Kaveri 1 sileys jäsentyy Kaveri 2:n karheutta vasten. Ja maalausten herkistämän katseen voi kohdistaa edelleen seinän pintarakenteeseen.

Kaveri 1 ja Kaveri 2 viittaavat toistensa pintoihin suoraan. Sitä vastoin eräät toiset näyttelyn teoksista puhuvat mutkan kautta. Esimerkiksi kun Kovanaama ja Keppi viittaavat ympäröivään huoneeseen, ne tekevät sen tarjoamalla eräänlaisia abstrakteja vertailukohtia. Kovanaaman vaakasuuntainen tasopinta rajaa nurkasta särmiön, joka on kuin huoneen pienoismalli. Keppi puolestaan toimii mittapuuna seinän korkeudelle.

”Suora” ja ”abstrakti” vertaaminen eivät tietenkään ole ainoita tapoja tulkita näyttelyä. Joihinkin teoksiin ne eivät sovi alkuunkaan. Esimerkiksi Karmi – teos, joka sotkee jakoa maalausesineen ja taustan välillä – ei selvästi ole mikään rinnastus.

Useimmille näyttelyn teoksille on yhteistä suhde tilaan liittyviin käsitteisiin. Ainakin kaikki edellisten esimerkkien maalaukset viittaavat jollakin tavalla ympäröivään huoneeseen ja avaavat näköaloja paikkaan, jossa katsoja liikkuu. Saattaa silti olla, että ei löydy sellaista tulkinta-avainta, joka sopisi jokaiseen teokseen. Parempi ajatella, että yksi käy yksiin ja toinen joihinkin toisiin. Joka tapauksessa jaettu tulkintamahdollisuus perustaa siteen kahden teoksen välille ja vähän kerrassaan näistä pienistä säikeistä punoutuu verkosto, joka kattaa koko näyttelyn.

Henri Laukkanen

 

Päivikki Alaräihä (s. 1981) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän valmistui Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2015. Yksityisnäyttelyitä hänellä on ollut mm. Galerie Anhavassa 2019 ja 2016 sekä Gallerie Sinnessä 2015 ja hän on osallistunut ryhmänäyttelyihin mm. Nykytaiteen museo Kiasmassa 2019 ja Kuopion taidemuseossa 2018. Vuonna 2020 hänelle myönnettiin Suomen taideyhdistyksen William Thuring -nimikkopalkinto.


Taru Happonen — Cosmic Zoom

Taru Happosen uusin näyttely Cosmic Zoom Forum Boxissa kertoo kokonaisvaltaisuudesta niin taiteilijan materiaalivalinnoissa kuin teosten aiheissakin. Happonen käyttää niin luonnonmateriaaleiksi luokiteltuja aineksia kuin muoviakin. On hyvä havaita, että muovikin on alkujaan peräisin luonnosta. Happosen materiaalinen paletti sisältää tällä kertaa öljyväriä, helmiäispigmenttiä, kierrätysmuovia ja pellavaa. Maalausten monimateriaalisuus ei jää yksin, sillä taiteilija kehystää pienet pellavapohjaiset teoksensa kierrätysmuovisilla kehyksillä. Materiaaliyhdistelmät laajentavat käsitystä maalauksen mahdollisista ainesosista.

Taiteilija kuvaa työskentelyään seuraavasti: ”Teosteni lähtökohta on tarkastella eliöitä ja ympäristöä mikroskooppisen läheltä ja kaukaa kosmisesta mittakaavasta. Teokset tarkastelevat maapalloa sellaisena kuin se on, kompleksisena ja koko ajan muuttuvana. Tarkastelu on lempeää – eri lajien, materiaalien ja ympäristöjen samanvertaista kunnioittamista ja ihmettelyä. Uusissa teoksissani keskeisiä ovat luonnossa esiintyvät kuviot eri mittakaavoissa.” Happonen on inspiroitunut esimerkiksi perhosten siivistä, solujen rakenteesta, tähtisumusta ja ihmisen rakentamasta ympäristöä kuvaavista ilmakuvista. Tässä suhteessa hän seuraa perinnettä, jossa taiteilijan työ tarkastelee sekä yksityiskohtia että luo laaja-alaisia katsauksia maailmasta. Hänen työskentelynsä onkin kuin käytännöllisen filosofian harjoittamista materiaalisessa muodossa nykytaiteen keinoin ja sen kontekstissa.

Cosmic Zoomin keskeinen idea on kertoa, miten orgaaninen ja synteettinen ovat luonnossa erottamattomasti yhteen kietoutuneita. Happonen nostaa esiin tästä seuraavan elämän yhtenäisyyden ja sen millaisia materiaalisia kerrostumia tapahtuu ajan kuluessa. Erilaisten materiaalien ja visuaalisten lähtökohtien sekoittamisella on keskeinen sija hänen työskentelyssään. Tämä kollaasimaisuus on jotakin minkä äärellä katsoja voi pohtia omia käsityksiään ajallisuudesta, materiaalisuudesta ja maalauksellisuudesta. Taiteilija lausuu itse seuraavaa: ”Ilmaisussani annan vihjeitä esittävillä piirteillä, jotka hajotan osittain abstrakteiksi. Materiaalivalinnat ovat jatkumo temaattiseen ajatteluun – orgaaninen ja synteettinen ovat luonnossa erottamattomasti kietoutuneet yhteen. Teoksissa eri kuviot, muodot ja materiaalit muodostavat linkkejä toisiinsa.”

Taiteilija pohtii teoksissaan uusmateriaalisuuden merkeissä erilaisten aineiden merkityksiä ja niiden luonnetta. Tässä yhteydessä on hyvä havaita, että materiaalit ovat itsessään osa luontoa, vaikka ne eivät olisikaan alun perin orgaanisia. Sekoittelemalla erilaisia materiaaleja Happonen antaa katsojille mahdollisuuden pohtia omaa suhdettaan jaotteluun luonnon ja ei-luonnon välillä. Sen sijaan, että taiteilija loisi näiden eri poolien välille rajan, hän korostaa jatkuvuutta ja yhteenkuuluvuutta. Luonto on moninainen ja se sisältää myös alun perin itseensä kuulumattomia aineksia, joten nykytaiteen materiaalienkaan ei tarvitse mahtua orgaanisiksi luokiteltujen joukkoon, vaan voi sisältää muutakin. Tässäkin suhteessa taide ja elämä voivat lähestyä toisiaan käsiteellisen ajattelun pohdinnoissa ja kategorioiden uudelleenarvioinneissa.

Happosen teokset vievät katsojat näkyvän äärille, sillä taiteilijan teoksien kerroksellisuudessa myös näkymättömissä olevat ja vaikeasti havaittavat asiat tulevat merkityksellisiksi. On kuin Happonen veisi katsojansa sokeuden lävitse jonnekin olemisen kudoksiin, jossa ihmettely kuljettaa meidät käsittämättömyyden ylitse omakohtaiseen kokemukseen ja sen todistusvoimaisuuteen. Hänen taiteensa puhuu ihmettelyn merkityksestä ja kokemuksen avautumisen perustavanlaatuisuudesta. Taiteilijan puheenvuoro on suorastaan maailmankatsomuksellinen, sillä hän luo yhteyksiä erilaisten ulottuvuuksien välille ja näyttää, kuinka mikro- ja makrotaso kohtaavat taiteen keinoin.

FT Juha-Heikki Tihinen

Taru Happonen (s. 1989) viimeistelee maisterin opintojaan maalaustaiteen osastolla Kuvataideakatemiassa. Hän on esittänyt teoksiaan aktiivisesti Suomessa ja ulkomailla, viimeisimpänä Saatchi Galleryssa Lontoossa ja Galleria Huudossa Helsingissä. Hänen teoksiaan on Suomen valtion ja HUS:in taidekokoelmissa. Hän on Taidemaalariliiton jäsen. 

www.taruhapponen.com
IG: @taruhapponen

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen Edistämiskeskus ja Oskar Öflunds Stiftelse.

Be Brave – Be Strong

Näyttelyn alkuperäisenä ajatuksena oli käsitellä rakkautta, tuoda värin loistoa, mutta sitten maailma muuttui, Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa. Sotaa, ja siitä aiheutuvaa inhimillistä kärsimystä en voinut ohittaa, vaan siitä tuli yksi osa näyttelyä.

Näyttelyn teemoina on tuoda ja rinnastaa konfliktit tähän päivään, ottaa mukaan ajankohtaisia teemoja, tämän päivän hätä ja kärsimys. Se miten paikallinen konflikti voi vaikuttaa globaalisti ihmisten elämään: se koskettaa meitä jokaista.

Mikä on se väkivallan kuvasto, jota näemme joka päivä televisiossa, miten se herättelee meitä? Milloin sota on oikeutettua? Mistä sota saa elinvoimansa? Miten minä suhtaudun sotiin?

Tarkoitukseni teoksissa on tuoda esiin vihatekojen motiiveja, historian tapahtumia ja tapahtumista herääviä kollektiivisia tuntoja: mitä nämä tunteet ovat ja tuoda ne tietoisemmaksi myös katsojille.

Näyttelyssä olevien teosten avulla katsoja voi purkaa ja tarkentaa ajatuksiaan sodasta, väkivallasta ja kärsimyksestä – tragedian tehtävä on auttaa ymmärtämään, samaistumaan ja tuntemaan myötätuntoa lähimmäistä kohtaan.

Sanoma on yksinkertainen: Muista, älä unohda minua. Asetu hetkeksi asemaani, tunne, miltä minusta tuntuu. Se ei ole kovinkaan vaikeaa, vaikka se tuntuu olevan vaikeinta maailmassa.

 

Paavo Räbinä (s. 1965, Kuopio) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän valmistui Helsingin Kuvataideakatemiasta vuonna 1991.

 

 

 

iiris ≈ siiri

”Yhdet pimeydessä ja toiset valossa käy.
Ja vain ne nähdään jotka ovat valossa
Ne jotka ovat pimeydessä niitä ei näy.”
—Bertolt Brecht, Kolmen pennin ooppera

”Minun on kadottava, jotta ne esineet, joita nyt katselen, olisivat täydellisen kauniita: sellaisia ne ovat, kun ne eivät enää ole esineitä, joita minä katselen.”
—Simone Weil

”Hän ei näe koska ei kykene näkemään, siinä kaikki.“
—Catherine Malabou

 

Onko silmittömyys elämistä silmät kiinni, sitä ettei kohtaa maailmaa sellaisena kuin se on? Näyttelyn iiris ≈ siiri maalaukset esittävät kysymyksiä elämän lainalaisuuksista: Miten puusta tulee puu, miten kukasta tulee kukka? Miten ja milloin minusta tuli minä? Mitä tarkoittaa vapaa tahto tai yksilöllisyys, kun silmämme ja aivomme rakentuvat geeniemme ja ympäristön vaikutteiden mukaan? Me näemme vain mitä silmämme kykenevät näkemään. Maailma välittyy ja värittyy meille silmiemme ja kehojemme kautta, jotka on muovannut nähty elämä. Maalauksen synty muistuttaa ihmisen kehämäistä olemista ja elämän jäljet niissä realisoituu elämänkaltaisen prosessin kautta. Näyttelyn tekeminen on ollut matka henkilökohtaisista kokemuksista maailman kokemiseen, yksilön psykologisesta tarkastelusta kohti ihmisen näkemistä osana biologista maailmaa.  Kieli antaa hahmon käsitteille ja niiden välisille suhteille. Maalausnäyttely on oikeastaan uusi kieli; uudet sanat ja uusi omituinen syntaksi, joka ensin niiden tekijän ja sitten katsojan on kesytettävä.

Yhtenä aamuna luen lehdestä: ”Ihmiskehon tappavin osa ei ole nyrkki vaan silmä. Siinä, mitä ihmiset näkevät ja miten ihmiset näkevät on kysymys vallasta.“ Suljen lehden ja alan itkeä, silmät ovat kosteat ja pehmeät, ja niiden verisuonet laajenevat tunnekuohujen myötä…  Väite on minulle toki tuttu, muttei tosi: Silmät ovat subjektiivisuuden ja sen syyntakeettomuuden ja viattomuuden elin. Ruumiimme heijastaa maailmaa niin kuin maalaukset, jotka ovat viattomia maailman kauhuihin, vaikka kuvaisivat niitä. Ajatus vapaasta ihmisestä on jumaluuden modernistinen kaiku, joka pitää sisällään uskon sielun ja ruumiin dikotomiaan. Uskonto on korvattu yksilöllä, jonka valta ja vapaus on yhtä rajaton kuin jumalalla, aivan kuin emme eläisi kuin muutkin olennot luonnonlakien alaisina.

Katsomista paheksutaan usein. Katsomiseen tarvitaan kuitenkin silmien lisäksi ympäröivä valo ja kohde, jotka säteilyllään tunkeutuvat silmien kautta katsojaan, miksei niitä paheksuta? Miten maailma pahoinpiteleekään silmiä, jotka antautuvat sen hyväilyille. Minä syytän maailmaa sen hävyttömästä rumuudesta ja kauneudesta jotka panevat minut tuijottamaan!

Katsomisen ja ymmärtämisen himo on synnyttänyt värioppien tradition. Niiden kauneus on yrityksessä ymmärtää maailmaa luomalla järjestelmiä. Värioppi tuo tieteen metodin taiteen käytettäväksi tai väärinkäytettäväksi…

Olen maalannut enemmän sinistä vuodessa kuin koko aikaisemman elämäni aikana. Juuri tämän sinisen intensiteetti ja peittävyys antaa  vaikutelman sekä täyteydestä että etäisyydestä, kuin katsoisi loputtomaan kaukaisuuteen, minne matka olisi aineesta tiheä. Miten tyhjyys voi olla niin täyttä, miten se voi herättää kauhua?

Luen lääketieteellistä opetusmateriaalia silmän toiminnasta väriopin kurssiani varten, missä tutkitaan Epänormaalien olosuhteiden vaikutusta: ”Kissanpoikaset, joiden toinen silmäluomi ommeltiin kiinni viikon vanhana, kehittyivät normaalisti ja käyttivät avointa silmäänsä. Kun aikaisemmin suljettuna pidetty silmä avattiin poikasten ollessa 1-3 kk ikäisiä ja toinen silmä suljettiin, havaittiin, että viikon vanhana suljettu ja aikaisintaan 1 kk ikäisenä avattu silmä oli pysyvästi sokea. Kissanpentujen kriittinen elämänvaihe, jolloin silmän sulkeminen aiheuttaa pahimmat vauriot on 4-5 viikon ikäisenä. ”––Mikä on meidän kriittinen elämänvaiheemme?––”Kissanpentuja oli myös kasvatettu olosuhteissa, joissa ne näkivät pääasiassa vain yhdensuuntaisia näköärsykkeitä: pennut elivät pienessä huoneessa, jossa oli raidallinen tapetti.”––Ja sitten ne suhtautuivat maailmaan raidallisena, aina, riippumatta siitä oliko raitoja vai ei.–– ”Kissanpennut, joita oli kasvatettu pimeässä olivat pysyvästi sokeita.”

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto.

________

Siiri Haarla (s. 1986) työskentelee Helsingissä Harakan saaressa ja Berliinin Schöneweidessa. Hän on valmistunut Taideyliopiston Kuvatataideakatemiasta maisteriksi 2011 ja Helsingin yliopistosta hum.kandiksi 2020 pääaineena yleinen kirjallisuustiede. Haarlan viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet Galleria Livessä (2021), Taidekeskus Mältinrannassa Tampereella (Tekoja ja kärsimyksiä 2020)  ja Tm-galleriassa (La Primavera 2018). Lisäksi hän on osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin kuten Nuoret-näyttelyyn Taidehallissa (2019) sekä Mäntän kuvataideviikoille (2014). Siiri Haarlan teoksia on Valtion taideteostoimikunnan, Emo-säätiön sekä useissa yksityisissä kokoelmissa.

Dakinivoima

Näyttelyni Galleria Forum Boxissa on syntynyt meditaatiota tutkimalla. Meditaation opinnot ovat johtaneet tiettyyn tyhjyyden ymmärtämiseen.
Tyhjyyden ilmaus on: Sinä et ole olemassa, mutta se ei tarkoita, ettet sinä olisi olemassa.

Ei ole pysyvää minää. Buddha opettaa: ”Muoto on tyhjä. Tyhjyys on muotoa”. Ei ole helppoa ymmärtää mitä tyhjyys on, käsitteellinen ajattelumme ei riitä. Koska mitään ei ole olemassa niin kuin uskomme, se tarkoittaa muun muassa sitä, että mikään ei ole pysyvää ja kaikki voi muuttua tai voidaan muuttaa.

Meditoija haluaa saavuttaa viisaan mielensä; sen joka tietää tai sen joka tarkkailee. Asiasta on eri ilmaisuja. Se on viisas mielemme, jonka aktivoimme meditaation kautta. Tämä viisas mieli on lähempänä meitä kuin luulemme; kaikilla on viisas mieli. Meditoija hyväksyy kaiken, mitä hänen mieleensä tulee. Esiin tulevat tunteet koetaan; se merkitsee myös vaikeita tunteita. Tunteiden kokeminen on tie kasvamiseen. Meditaatiossa pyritään ymmärtämään mieltä, ja meditaation kautta voi seurata kuinka tunteet ja ajatukset syntyvät tyhjyydestä ja katoavat tyhjyyteen.

Dakini on naispuolinen viisauden lähettiläs. Sana Dakini tarkoittaa taivaantanssijaa. Dakinivoima on naisellinen voima. Se on meissä kaikissa, sukupuolesta riippumatta. Meditaation avulla voi herättää Dakinivoiman. Dakinivoimalla saa tai voi saada suoran kosketuksen viisauden kanssa. Eli ihminen voi toimia kanavana viisauden ja ihmisten välillä. On mielenkiintoista, että Dakinivoima on naisellinen voimamme. Jos tämä luontainen feminiininen voimamme herätetään henkiin, myös se, miten kaikki tapahtuu tällä planeetallamme, näyttäisi hyvin erilaiselta.

Ihmisillä on tapana toimia ego edellä. On hyväksyttävämpää toimia ego mielessä kuin viisaassa mielessä. Tämä tarkoittaa, että ihmisen halut ja reaktiot vaikuttavat valintoihin. Ego katsoo maailmaa kaksijakoisesti; minä haluan. Tästä seuraa erillisyys muista ihmisistä ja maailmasta. Siellä missä viisas mieli etenee mikä on kaikille parhaaksi; kaikki on yhtä. Nämä mielet on helppo erottaa, tiedostaa, nähdä ja kokea meditaatiossa.

Aloin harjoittaa tiibetinbuddhalaisia meditaatioita 2013. Näyttelyn teokset kertovat meditatiivisista kokemuksistani ja henkisestä avautumisestani. Polkuni on maaginen ja ihmeellinen. Olen kokenut yhteyttä viisauteen, enkeleihin ja olen saanut kasvaa. Opettelen elämään Shantidevan kirjan The Way Of The Bodhisattva mukaan. Olen saanut harjoittaa Shamatha-, Vipassana-, Mahamudra- ja Dzogchen-meditaatioita. Retriiteissä olen oppinut erilaisia itseparantamisen tekniikoita.

Teokset ovat installaatioita, väri- ja valoanimaatioita sekä liikkuvia veistoksia. Performanssiteos kertoo Dakinivoimasta, ja se esitetään tiettyinä aikoina galleriassa.

Kuvataiteilija Hanne Ivars (1968) on valmistunut Kuvataideakatemiasta (KuM 1998). Ihmismieli, ihmisen henkinen ja sisäinen maailma ovat Ivarsin kiinnostuksen kohteena. Ivarsin teokset käsittelevät ihmiselämän syy- ja seuraussuhteita: kuka tai mikä ohjaa elämäämme? Ivarsin viimeisimmät yksityisnäyttelyt olivat esillä Galleria Sculptorissa (2017) ja Kluuvin Galleriassa (2014). Ivars on osallistunut näyttelyihin Galleria Lapinlahdessa ja Gyeonggi Museum of Modern Art Koreassa ja kokoelmakirja Power & Glory julkaistiin 2018.

Urkujoki

Näyttelyssä on esillä kaksi tilallista teosta: monikanavainen ääni-installaatio sekä kolmikanavainen videoinstallaatio. Ääni-installaatio on rakennettu urkuharmoonien sisälle ja teokseen voi osallistua soittamalla harmooneita. Kolmikanavaisessa videoinstallaatiossa urkuharmoonia kuljetetaan vesistöjä pitkin tuomaan kulttuuria maahan, jossa ei ole vielä tieverkostoa.

Mikäli Suomen kulttuurihistoria tiivistettäisiin yhteen esineeseen, voisi se olla urkuharmooni. Urkuharmooni ja joki muistuttavat kulkemisesta kulttuurissa ja ajassa taaksepäin. Ne tuovat muistumia kansakouluajoista ja jopa esi-isistämme, jotka kulkivat jokia pitkin paitsi konkreettisesti myös muihin ulottuvuuksiin. Muinaissuomalaiset olisivat soittaneet harmoonia, jos niitä olisi ollut tuolloin olemassa. Jatkumona lapsuudelleni itäsuomalaisessa kyläkoulussa aloin kerätä urkuharmooneja tätä näyttelyä varten. Harmooni on maaginen soitin, jolla on omat keuhkonsa. Se on kuin oma organisminsa.

Teosta on tukenut Taiteen edistämiskeskus
Näyttelyn installointi: Pro Av Saarikko Oy

KUUN ALLA KIVI

EVELIINA HÄMÄLÄINEN: VIIVE

Eveliina Hämäläisen uusimman näyttelyn nimi Viive kertoo taiteilijan kiinnostuksesta ajallisuutta kohtaan. Viiveessä taiteilija jatkaa havaitsemisen ja yhteyksien muuttumisen tutkimista. Hämäläisen maalaukset tekevät näkyväksi esimerkiksi sen, miten värinäkömme muuttuu hämärässä tai pimeässä. Taiteilija on myös kiinnostunut siitä, miten valo tai ääni muuttuvat aistimuksissamme ja miten koemme tämän tapahtuman. Millä tavoin havainnon viivästyminen tai sen hidastuminen vaikuttaa kokemukseemme?

Viive osoittaa Hämäläisen tuotannon monipuolisuuden, sillä hänen maalauksensa ja mustepiirroksensa ovat kuin saman asian kääntöpuolet. Maalauksien monikerroksellisuuden voi suorastaan tuntea katsoessaan, kun taas musteteosten yksinkertaisuudesta paljastuu samankaltaisia kuvioita ja aiheita kuin maalauksista. Taiteilijan tavan käsitellä aikaa maalausprosessissaan näkee konkreettisesti hänen teoksistaan. Maalausten kuvakudoksista ja gobeliineista muistuttava pinta vie ajatuksemme kosketukseen ja sen jälkiin. Taiteilija huomauttaakin siitä, että tussimaalauksissa ”jokainen jälki ja kosketus jää näkyviin ja tallentuu paperiin”. Tekniikka toisin sanoen näyttää menneet liikeradat ja kadonneen ajan.

Forum Boxin Parvi-tilan täyttävät maalaukset ovat valmistuneet vuosien 2020–2022 välisenä aikana ja näyttävät sen, miten taiteellisessa työskentelyssä kysymysten ja vastauksien suhde on erilainen kuin arkiajattelussa. Jostakin pienestä ilmiöstä voi avautua uudenlainen taiteellisen ajattelun suunta. Monikerroksiset ja suurikokoiset maalaukset ovat merkityksiltään moninaisia. Ne esittävät erilaisia väittämiä maailmasta tavalla, joka ei ole yksiselitteinen vaan hitaasti uusia alueita paljastava lähestymisen tapa. Hämäläisen teoksissa on muistumia ja aavistuksia. Ne liikkuvat niin mennessä, tässä hetkessä kuin puhuvat tulevastakin. Elokehä avautuu monipuolisesti, kun taiteilija maalaa maailmaa, jota asuttavat yhtä lailla niin kasvit ja eläimet kuin ihmisetkin.

Juha-Heikki Tihinen

Taiteilija kiittää Taikea ja Stina Krooks Stiftelseä näyttelylle saamastaan tuesta.

KIM JOTUNI: JUURET

Forum Boxin Permantoa hallitsee koko tilan korkuinen ylösalaisin oleva juurakko, seinälle heijastettu animaatio sekä  äänimaailma.

Käytän työskentelyssäni paljon puuta. Puu ei ole vain materiaalia teoksia varten vaan tarjoaa myös sisällöllisiä lähtökohtia teoksille. Forum Boxin näyttelyn kokonaisuus sai kimmokkeen puiden välisestä kommunikaatiosta. Puut ovat  yksi ekologisen ketjun ja koko elämän edellytys. Tutkimusten mukaan ne myös kommunikoivat keskenään. Viestit kulkevat juurakoissa, rihmastoissa.

Työskentelyni kuvanveistäjänä sisältää nykyään paljon erilaisten 3d-mallinnusohjelmien käyttämistä. Ensiksi olen luonut 3d-mallinnuksen kuvitteellisesta puun juurakosta ja sitten olen mallintanut sen osat, jotka olen jyrsinyt muotoonsa cnc-jyrsimellä. Ajattelen, että lopputuloksessa saa näkyä välineen jälki. Jäljen ei tarvitse olla perinteinen kirveen tai moottorisahan jälki. Menetelmä ja väline on aina osa teoksen estetiikkaa.

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut luomaan kokonaisvaltaisia kokonaisuuksia, joissa yhdistän toisiinsa veistoksia, animaatiota ja ääntä. Äänien suunnittelusta vastaa äänisuunnittelija Sohei Yasui.

Näyttelyä tukee: Taike, K-Rauta Järvenpää

MILLA-KARIINA OJA: KUUN ALLA KIVI

Jos luonnolla olisi mieli, millainen se olisi? Voisiko ihminen tavoittaa sen? Onko mahdollista ymmärtää luontoelementtien, kuten tuulen tai kiven sisintä olemusta? Nämä kysymykset ovat osa Milla-Kariina Ojan Kuun alla kivi –videoinstallaation outoa kuvitteellista maailmaa.

Yksikanavaisen tilallisen videoinstallaation pääroolissa on karu ja aktiivinen saari. Saari on elollinen toimija, joka kirjoittaa omaa tarinaansa. Samanaikaisesti ihminen pyrkii resonoimaan ympäristönsä kanssa spontaaneilla rituaalinomaisilla eleillä.

Voisi ajatella, että luonnon ”mieli” ilmentyy ihmiselle esimerkiksi vuodenajoissa ja säätiloissa. Luonnon toisiinsa sekoittuvat olosuhteet luovat hetkellisiä tiloja/mielentiloja. Mutta tuleeko niistä totta ainoastaan olevaisen läsnäolon kautta, itse kokemuksessa ja kokijassa?

Teos meditoi ihmisen intiimin ja syvän luontosuhteen ydintä sekä pohtii absurdina näyttäytyvää olemista ja toimintaamme täällä. Luonto asettaa ihmiselle rajat, jotka mahdollistavat olemassaolomme, mutta miten olla olemassa luontona luonnossa?

Kuun alla kivi on valmistunut Galleria Forum Boxin näyttelyyn, kesäkuussa 2022. Teoksen ja näyttelyn toteutumista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK.

 

Kuun alla kivi (2022)
Yksikanavainen tilallinen videoinstallaatio, 4k, loopin kesto 8min 32s, ääni

Kuvaus ja leikkaus: Milla-Kariina Oja
Äänisuunnittelu: Pertti Venetjoki
Visuaaliset efektit: Marko S. Eronen
Värimäärittely: Timo Teräväinen

Yksityisnäyttely

Vieraantuminen taas tekee elinympäristön sotkuisista kytköksistä selvää.
Anna Lowenhaupt Tsing, 2015 (suomennos: Anna Tuomikoski, 2021)

 

Vesi mahdollistaa elämän maapallolla. Silti puhdas vesi on niukka resurssi, jota pyritään aggressiivisesti yksityistämään ympäri maailmaa. Samaan aikaan jätevesihuollossa käytetään valtava määrä vettä ihmisulosteen huuhtelemiseen pois näkyvistä ja pois mielestä. Mitä tuhlausta!

Vaikka ristiriita on ilmeinen, se jää helposti huomaamatta vesivessan käyttäjien etuoikeutetussa elämässä. Sen havaitseminen johdatti Harrie Liveart -taiteilijakaksikon tutkimusmatkalle, joka huipentuu tähän näyttelyyn. Arkinen vessainfrastruktuuri korostaa veteen liittyviä ongelmia ja herättää lisäksi koko joukon muita kysymyksiä arvon ja ravinteiden kierron kestämättömyydestä. Vesivessa on konkreettinen esimerkki vieraantumisesta, johon kapitalistinen riisto perustuu.

Taiteilijat päättivät haastaa vieraantumisen ja kiinnittää huomion ruumiillisiin prosesseihin kohdistuviin kulttuurisiin asenteisiin ja inhimillisen ylittävien vuorovaikutussuhteiden merkitykseen kehoissamme ja laajemmin ekosysteemeissä. Näyttelyn teokset kartoittavat niitä lukemattomia tutkimussuuntia, joihin taiteilijat ovat päätyneet vuonna 2018 alkaneeseen Collective PerversionsProposal for Revaluation -projektiin liittyvissä monialaisissa ja monilajisissa yhteistyöhankkeissaan. Taiteilijat ovat perehtyneet muun muassa ihmisulosteeseen liittyviin sukupuolittuneisiin mielikuviin, kaikista eksklusiivisimpiin kahvimarkkinoihin liittyviin eettisiin ruuansulatusongelmiin sekä vessan kulttuurihistoriaan liittyviin henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin kapinallisiin tarinoihin.

Ensimmäistä kertaa esillä olevien uusien teosten rinnalla esitellään joukko paikkasidonnaisia teoksia, performansseja ja jatkuvia prosesseja tutkimuksen ja arkistomateriaalin avulla. Taiteilijat herättävät yleisön mielikuvituksen osallistumaan muun muassa arkeologisiin kaivauksiin menneisyyteen ja kertomaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, kentälle tutustumaan oman ruuansulatuksemme toimintaan ja vuotaviin rajoihin, painajaismaisiin näkyihin anaalisesta tiedonkeruusta ja valvonnasta sekä kaupungin jätehuollon absurdeihin mysteereihin.

Harrie Liveartin toiminnan keskiössä on performatiivinen leikki kielellä, kuvastolla ja rituaaleilla. Ne vahvistavat yhteisön normeja, mutta niiden avulla normeja voi myös ravistella ja paljastaa ne koko arkisessa hulluudessaan ja väkivaltaisuudessaan. Mitä jää sanomatta ja näkemättä, varjoon ja hiljaisuuteen, kun jokin leimataan pelkäksi jätteeksi? Mitä vapauksia se antaa ja kenelle?

Kirjoittaja ja taiteentutkija Taru Elfving

 

Osana Harrie Liveartin näyttelyä on Ann Rosénin ja Sten-Olof Hellströmin luoma ääniteos.

 

Taiteellisen tutkimuksen tukijat:

 

 

 

Portals

Restlessminds – Objects have feelings too!

Galleria Forum Boxissa Restlessminds astuu esineitä tutkivien käyttäytymistieteilijöiden saappaisiin. Heidän veistos- ja performanssiprojektinsa Objects have feelings too! venyttää normatiivisten persoonallisuuksien käsitettä haastaakseen ihmisten käsityksen itsestään. Näyttely tarjoaa katsojalle mahdollisuuden tarkastella sitä, miten itsensä voisi nähdä esineenä ja miltä tuntuisi olla esine.

Näyttelyä on tukenut Svenska Kulturfonden.

Haluaisimme kiittää kokeiluihimme osallistujia: Johan Lindström, Eva – Maria Dahlin, Mariana Alves Silva, Magnus Tarras-Wahlberg, Alexandra Wolkowicz, Mirella Pendolin
Linn Ahlgren valokuvat ja videodokumentointi sekä tekninen laitteisto Heaven Concept AB:ltä
Loviisa Contemporary ja Jouni Jäppinen
TransFolk, Loviisa

Restlessminds on taiteilijaduo, jonka muodostavat Fabian Olovson ja Emily Al-Ghussein. He ovat valmistuneet kuvataiteen maistereiksi Kuvataideakatemiasta, Helsingistä. Yhdessä he toimivat kokeellisella nykytaiteen näyttämöllä ja ovat toteuttaneet useita suuria taideprojekteja Ruotsissa, Suomessa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.  Vuonna 2017 he saivat Meritan Taidesäätiön Nuori taiteilijalupaus -palkinnon.  Projekteissaan he leikittelevät osallistujien läsnäololla sekä osallistamisella. Monimutkaisen identiteettinsä ja hämmentävän ajattelutapansa avulla he kohtaavat tämänhetkiset käsitteet ja käsitykset.

__

Muriel Kuoppala – Portals

Uudessa teoskokonaisuudessaan Muriel Kuoppala on syventynyt alitajuntaan laatiakseen sarjan suurikokoisia maalauksia, jotka on nimetty Portaaleiksi. Liittyen hengellisen maalaustaiteen perinteeseen, joka vaikutti monien viime vuosisadan alun modernistien taiteelliseen tuotantoon, henkisyyden ja mystiikan teemat ovat läsnä näyttelykokonaisuudessa.

Kuoppalan abstrakti, planetaarisista muodoista ja pyörteilevistä värimassoista muodostuva kieli ilmentää äärettömiä mahdollisuuksia ja opastaa paikkoihin, jotka mahdollisesti sijaitsevat ulottuvuuksien välillä. Symmetristen ja orgaanisten muotojen käyttö maalauksissa liittyy niin luontoon kuin toisiin ulottuvuuksiin. Maalausten aiheet eivät ole sidoksissa lineaariseen aikajanaan vaan kuvaavat hetken, kulkuväylän, portaalin. Sen sijaan että Kuoppala sommittelisi eri muotoja yhteen, teokset kumpuavat syvältä tekijän sisältä visioina tyhjyydestä, jossa ei ole vielä mitään ja jossa kaikki potentiaali on läsnä.

Tekniikka, jossa maalia levitetään pohjustamattomalle kankaalle, ei anna sijaa virheille. Kuoppala ohjaa kankaalla olevaa vettä ja maalia, jotka elävät omaa elämäänsä – meditatiivisessa maalaustavassa kontrollin ja irtipäästämisen tasapaino on näkyvä.

Muriel Kuoppalaa kiinnostavat maailman kokoonpanon elementit ja sen lainalaisuudet.

Muriel Kuoppala (s. 1981, Zürich) on sveitsiläissyntyinen kuvataiteilija. Hän opiskeli taidetta Wienissä ja Zürichissä ja vaihto-opintojen jälkeen jäi opiskelemaan Kuvataideakatemiaan, josta valmistui kuvataiteen maisteriksi maalaustaiteen laitokselta vuonna 2010. Henkilökohtaisessa työskentelyssään hänet tunnetaan usein suurikokoisista geometrisista, abstrakteista maalauksistaan, jotka hän toteuttaa öljymaalein ja musteella pohjustamattomalle kankaalle. Tämän lisäksi hän on työskennellyt taiteilijaduona yhdessä Karri Kuoppalan kanssa yhteisellä nimellä KARIEL. Muriel Kuoppalan teoksia on ollut esillä Nykytaiteen museo Kiasmassa, Amos Andersonin taidemuseossa, Galleria Anhavan Emerging II -näyttelyssä, Malmö Konsthallesssa, Kunsthaus Glarusissa ja Klöntal Triennalessa Sveitsissä ja eri näyttelyissä Suomessa, Sveitsissä, Saksassa, ja USA:ssa. Kuoppalan teoksia on Kiasman/ Seppo Fräntin kokoelmassa, EMMA – Espoon modernin taiteen museon, Kuvataideakatemian, Suomen taideyhdistyksen ja Kunsthaus Glarusin kokoelmissa. Hän oli mukana perustamassa Helsinkiin taiteilijavetoista SIC-galleriaa. Valmistuttuaan Kuvataideakatemiasta hän asui vuosina 2011–17 kotimaassaan Sveitsissä, josta hän muutti keväällä 2017 takaisin Helsinkiin, jossa nyt asuu ja työskentelee.

SCOPE

ANNETTE ARLANDER: KOHTAAMISIA KUUSTEN JA KOIVUJEN KANSSA

Näyttelyssä esillä olevat videoteokset on kuvattu huhtikuussa 2019 Old Tjikko -nimisen 9950 vuotta vanhan kuusen kanssa Fulufjället-vaaralla Taalainmaalla sekä muutamien kuusten ja koivujen kanssa syyskuussa 2020 Mustarinda-residenssissä Paljakkavaaralla Kainuussa. Pääosa teoksista on toteutettu osana Suomen Kulttuurirahaston tukemaa hanketta Kohtaamisia huomattavien ja huomaamattomien puiden kanssa. Nimi viittaa Thomas Pakenhamin valokuvakirjaan Meetings with Remarkable Trees (1996) ja hanke muodostaa sille eräänlaisen vastavoiman, kyseenalaistaessaan mikä on huomattavaa tai huomion arvoista ja mikä huomaamatonta. Mediumina ei tässä ole valokuva, vaan esitykset videokameralle ja äänitetty puhe.

Vaikka usein pelätään, ettei nähdä metsää puilta, otan tässä hankkeessa huomioon päinvastaisen vaaran, ettemme näe puita metsältä, ja kiinnitän huomion yksittäisiin puihin. Tarkoitus ei ole kieltää sitä, että puut muodostavat verkostoja, ekosysteemejä ja symbioottisia suhteita paitsi muiden puiden myös sienten, bakteerien ja mikro-organismien kanssa, ja ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa kuten ihmisetkin. Eikä kiistää sitä, että metsiä tai metsäisiä alueita tarvitaan toimimaan tehokkaina hiilinieluina, parantamaan kaupunkien ilmanlaatua, vahvistamaan tulvavastusta ja niin edelleen. Yksilöllisyyden korostaminen nykyisessä uusliberalistisessa ilmapiirissä, jossa yksilöllisyyden merkitystä usein liioitellaan, on toki riskialtis strategia. Huomion kiinnittäminen yksittäisiin puihin voi silti toimia tärkeänä ensiaskeleena pyrkiessämme dekolonisoimaan suhteemme luontoon. Kuten edesmennyt ekofeministi Val Plumwood (2003) huomautti, kolonialistinen ajattelu korostaa voimakasta eroa ”meidän” ja ”niiden” välillä, ja näkee kaikki ”ne” samanlaisina, stereotyyppisinä, ei yksilöityinä. Siten yksittäisten puiden huomioiminen voi auttaa näkemään puut elämänmuotoina, joilla on paljon yhteistä ihmisten kanssa, kiistämättömistä eroista huolimatta.

Projektin englanninkielinen blogi ja arkisto RC-alustalla tarjoavat esimerkkejä ja prosessidokumentointeja.
Blogi https://meetingswithtrees.com
Arkisto https://www.researchcatalogue.net/view/761326/761327

Annette Kristina Arlander, syntynyt 1956 Helsingissä, jossa asuu ja työskentelee. Taiteilija, tutkija ja opettaja, joka kuuluu suomalaisen esitystaiteen/performanssitaiteen uranuurtajiin ja taiteellisen tutkimuksen edelläkävijöihin. Valmistunut teatteriohjaajaksi 1981 ja teatteritaiteen tohtoriksi 1999. Esitystaiteen ja teorian professori Teatterikorkeakoulussa 2001-2013. Taiteellisen tutkimuksen professori Taideyliopistossa 2015-2016. Performanssin, taiteen ja teorian professori Tukholman Taideyliopistossa 2018-2019. AVEK, Mediataiteen palkinto 2014, Monitaiteen valtionpalkinto 2018.

https://annettearlander.com/bio/cv-suomeksi-fin/


JAAKKO KAHILANIEMI: HUMAN INTEREST STORIES

Meillä on tapana ajatella, että oma aikakautemme on historiaa tarkasteltaessa erityinen, uutta luova ja todellisuutta paremmin ymmärtävä. Uusi aikakausi tuo uusia tieteellisiä läpimurtoja ja käsityksemme ihmisestä ja luonnosta muuttuu ratkaisevasti. Yhteistä menneille aikakausille on ollut se, että ihminen on nähty ylivertaisena niin biologian kuin filosofian näkökulmasta.

Jaakko Kahilaniemen näyttelykokonaisuus Forum Boxissa edustaa tätä ihmiskäsitystä kyseenalaistavaa posthumanistista ajattelua. Nykytaiteessa posthumanistisen ajattelun juuret löytyvät 1970-luvun luonnonsuojeluaiheisesta taiteesta ja siihen kietoutuu moninaisuutta korostanut 1980-luvun feministinen taide. Nimensä mukaisesti posthumanistinen taide edustaa aikaa humanismin jälkeen. Ihminen ei enää hallitse, ja vallankäyttö nähdään hyväksikäyttönä.

Posthumanismia on luonnehdittu yhdistelmäksi, jossa sekoittuvat teknologiakehitys ja siihen perustuva tulevaisuususko, ihmiserityisyyden kyseenalaistaminen, ekokatastrofin todistama luontosuhteen vääristymä ja lopulta toivo kehityksestä ja mahdollisuudesta parantaa ja parantua. Jaakko Kahilaniemi on käsitellyt näitä teemoja useissa teossarjoissaan pääosin valokuvaa välineenä käyttäen.

Samat teemat näkyvät uudessa kuuden veistoksen sarjassa. Teokset ovat materiaalisia valoteoksia, joissa luonnonpuu yhdistyy teollisesti valmistettuun neonputkeen ja sen vaatimaan sähköön sekä sen tuottamaan valoon. Puut on kaadettu Kahilaniemen lapsuudenkodin pihalta ja edustavat siten tuttua lähiluontoa. Samalla ne sitovat teossarjan osaksi jatkumoa, jossa Kahilaniemi on pohtinut oman olemisensa ja työskentelynsä ympäristövaikutuksia ja luontosuhteen kompleksisuutta.

Toisaalta neonputki tilallisten veistosten materiaalina sitoo teokset pitkään nykytaidejatkumoon, jossa valo herättää pelkistetyn muodon eloon ja samalla muuttaa harmaan yksinkertaisen muodon värin kautta tulkittavaksi objektiksi. Kahilaniemi on rakentanut veistoksia, joissa puu ja neonputki liittyvät toisiinsa kiinteästi, kuin yhteen kasvaneet. Teosten voi tulkita pohtivan elämän olemusta, uusia elämän- ja elämisen muotoja. Samalla kuitenkin herää kysymys niiden seurauksista. Kuten aiemminkin Kahilaniemi kykenee pohtimaan todellisuutta ristiriitaisesti ja reaktiivisesti.

Hänen näyttelynsä ei silti ole vain älyllinen reaktio nykymaailmaan vaan sitä leimaa pyrkimys löytää uusia vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää maailmaa ja uudelleen jäsennellä sitä tavalla, joka kestää eettisen arvioinnin. On luovuttava ajatuksesta, että olemme kaikkivoipia, mutta se ei oikeuta passiivisuuteen: uusia näkökulmia tuottamalla on mahdollista luoda kompleksisempi maailmankuva, joka on ekologisesti ja filosofisesti nykyistä kestävämpi.

–Veikko Halmetoja, kuraattori

Jaakko Kahilaniemi syntyi Suomessa vuonna 1989. Hän suoritti taiteen kandidaatintutkinnon valokuvauksessa vuonna 2014 Turun Taideakatemiassa, ja taiteen maisteriksi hän valmistui vuonna 2018 Aalto Yliopistosta.

Kahilaniemelle on myönnetty lukuisia palkintoja Suomessa ja ulkomailla. Hänen teoksiaan on ollut esillä ympäri maailmaa muiden muassa Denver Art Museumissa (US), Voies Off -festivaalilla (FR), Benaki Museumissa (EL) ja Robert Capa Museumissa (HU).

Hänen viimeisimmät valokuvausprojektinsa, 100 Hectares of Understanding, Nature Like Capital ja Past-It, sekä hänen veistoksensa ovat pyrkimyksiä ymmärtää häntä ympäröivää maailmaa ja ihmisen vaikutusta luontoon ja ympäristöön. Kahilaniemi asuu ja työskentelee Helsingissä.

 


SAKU SOUKKA: SCOPE

Scope-näyttely koostuu valokuvapohjaisista teoksista, readymade-pohjaisesta installoinnista sekä videoesseestä.

Seinille ripustettavat valokuvapohjaiset teokset ovat valokuviani vuosilta 2015-2020, jotka olen kahta lukuunottamatta vääristänyt tekoälyn avulla. Olen valinnut joitakin kohtia valokuvistani, jonka jälkeen käyttämäni työkalu on täyttänyt nuo valitut alueet uusilla pikseliyhdistelmillä imitoiden, tai yrittäen imitoida valokuvien ”todellisuutta” – ikään kuin ehdottaen, että kuva voisi muuntua valitulla alueella tällaiseksi kameran tekemän ehdotuksen sijaan. Lopputulokset ovat usein surrealistisella tavalla vinksahtaneita tai häiriintyneitä.

Readymade-esineistä koostuva installointi puolestaan tuo yhteen nykyihmisen käyttämiä teknisiä kommunikaatiolaitteita tai niiden osia sekä orgaanisia elementtejä kuten puunkappaleita. Teknisiä laitteita olen erilaisin menetelmin työstänyt varsinaisesta käyttötarkoituksestaan etäälle, yleensä silminnähden rikkinäiseen tilaan.

Kokonaisuuden nimikkoteos videoessee Scope (2020) koostuu ohjelmoiduista valokuvista, tekstistä ja musiikista. Teoksen alkupuolella ”minä” ja ”sinä” yhdistyvät, jonka jälkeen ihmismieli tuntuu olevan jokseenkin häilyvässä tilassa. Hän lentelee impulsiivisesti eri maihin ja harhailee itsensäkin yllättäen, suorittaa erilaisia toimia ja ajatuksia sekä vastaanottaa ja lähettää erilaisia viestejä.

Käsikirjoitus, ohjaus, valokuvaus, teksti ja leikkaus: Saku Soukka
Musiikki: Tatu Rönkkö
Ohjelmointi: Matti Hyvönen
Kesto: 23 min. 45 sek.

Teoskokonaisuuden tekemistä ja esittämistä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus, Frame Contemporary Art Finland ja Suomen Kulttuurirahasto.

Saku Soukka (s. 1982) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hänen teokset peilaavat minuuden ja toiseuden sekä hybridin käsitteitä ja ne syntyvät yleensä valo- ja videokuvauksen sekä kirjoittamisen myötä ja toisinaan ne päätyvät myös readymadepohjaisen installoinnin muotoon. Kohtaamiset ja vuoropuhelut sisäisen ja ulkoisen, pysähtyneisyyden ja liikkeen sekä orgaanisen ja teollisen välillä ovat läsnä. Soukka on valmistunut Kuvataideakatemian tila-ajan osastolta, ja hänen töitään on ollut esillä Suomessa, Saksassa, Italiassa, Etelä-Koreassa, Venäjällä, Meksikossa, Espanjassa, Unkarissa ja Hollannissa.

www.sakusoukka.com

Sampo Apajalahti – MAALAUKSIA JA PIIRUSTUKSIA / Hanna Vihriälä – G-MERSU

SAMPO APAJALAHTI: MAALAUKSIA JA PIIRUSTUKSIA

Maalauksia havainnoista, töhryistä, abstraktiosta ja tiloista

Sampo Apajalahden näyttely on nimeltään Maalauksia ja piirustuksia, mikä voisi tuntua vähämerkitykselliseltä, mutta ei hänen kohdallaan. Mutta miksi ei? Syynä on se, että taiteilijan on nimettävä teoksensa maalauksiksi ja kerrottava niiden tekniikka, koska muuten ihmiset eivät ymmärrä katsovansa maalauksia. Tämä siksi, että Apajalahden maalaukset näyttävät valokuvissa erehdyttävän paljon digitaalisilta, mutta silti hänen taiteensa onkin vahvasti kiinni maalaustaiteen käytännöissä ja materiaaleissa.

Taiteilija kertoo omasta työskentelystään seuraavaa: ”Maalausprosessiani voi kuvailla monivaiheiseksi, hitaaksi ja vaivalloiseksi. Teokseni pohjautuvat tarkkaan paikkasidonnaiseen havaintopiirtämiseen, ja tehdyt havainnot siirrän erityisiä laskelmia käyttäen maalauspohjalle. Havaintopiirustuksen tarkkoja linjoja vastaavat valmiissa teoksissa olevat tarkat linjat saan aikaan teippaamalla. Värit ja valöörit keksin yleensä omasta päästäni.”

Taiteilijan teosten lähtökohta on toisin sanoen havainnossa, jossa hän muokkaa piirustuksensa mallinoksiksi teippaamalla maalauspohjille. Käytetty menetelmä luo assosiaation kovareunakonkretismiin. Apajalahti lisäilee maalaukseen erilaisia elementtejä ja suosii esimerkiksi kuvaupotuksia, jolloin katsoja löytääkin itsensä kuva kuvassa -perinteessä liikkuvan teoksen ääreltä.

Uusimmassa näyttelyssään taiteilija onnistuu yhdistämään erilaisia aineksia. Hänen maalauksissaan näkyy yhtä lailla jälkiä lapsuudenaikaisista piirroksista, muistilapuista, graffiteista kuin merkkejä syvällisestä kiinnostuksesta 1970- ja 1980-lukujen abstraktia modernismia kohtaan. Aiheiden rinnasteisuuden rinnalle taiteilija luo myös ajallisia rinnastuksia, koska digitaaliselta jäljeltä valokuvassa näyttävä teos onkin luonnossa mitä vahvimmin maalaus. Trompe oeil -perinne saakin taiteilijan työskentelyssä päivityksensä postinternetaikaan. Todentunnussa on kyse illuusion luomisesta ja Apajalahti hallitseekin tämän taidon.

Sampo Apajalahden taide on maalauksellista pohdiskelua, joka puhuu niin silmille kuin sielullekin. Hänen teoksensa rakentavat siltoja tunteiden ja oivallusten välille, minkä lisäksi ne kertovat havaitsemisesta, kokemisesta ja maalaustaiteen aistittavasta elinvoimasta 21. vuosisadalla. Apajalahti luo maalauksellisia tiloja, joissa voi aistia ja nauttia, mutta myös oppia. Hänen teoksensa täytyy tavata paikan päällä, sillä niiden luonne ei välity virtuaalisesti.

Maalauksia ja piirustuksia on Sampo Apajalahden (1980) kahdeksas yksityisnäyttely. Taiteilija on debytoinut vuonna 2008. Apajalahti on opiskellut Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa ja Pekka Halosen akatemiassa. Hänen teoksiaan on muun muassa Kiasman, Suomen valtion ja yksityiskokoelmissa. Sampo Apajalahti on Taidemaalariliiton, Osakunta Forum Boxin, Kuvaston, Järvenpään taideseuran ja Sipoon Taiteilijat ry:n jäsen.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus ja VISEK.

FT Juha-Heikki Tihinen


HANNA VIHRIÄLÄ: G-MERSU

Näyttelyni rakentuu Mercedes Benz G -mallin ympärille.
Ajatteluani on ohjannut oma
haluamisen ja luopumisen välinen tasapainoilu,
mutta myös huomio siitä, mitä yhteiskunnassamme on moraalisesti hyväksyttävää tavoitella ja
mikä on pelkästään noloa.

Mercedes Benz G -mallia ehkä parhaiten kuvaava adjektiivi on järjettömyys.
Mersun G-malli on pöyristyttävän kallis erikoismaastoauto,
jolla pääsee läpi mahdottomilta tuntuvista paikoista.
Jos voisin valita minkä tahansa auton, tämän haluaisin.

”Kulmikas ja kantikas Geländewagen ei ole muuttunut ulkoisesti 1970-luvulta juuri lainkaan.
Raskaat, kassaholvimaiset ovet on pakko jysäyttää voimalla kiinni ja keskuslukituksen loksahdus muistuttaa kiväärin latausääntä.

Jos rahaa on eikä ilmasto liikuta pätkääkään, autosta saa myös 577-hevosvoimaisen G63 AMG -mallin. Tuplaturbotetun V8:n voimalla mielipuolinen katujyrä kiihtyy paikaltaan 4,4 sekunnissa. Se tuntuu jo luonnonlakien vastaiselta. Bensaa hulahtaa sadalla kilometrillä useampikin ämpärillinen ja hiilidioksidipäästöt mitataan kymmenissä kiloissa.” (HS 27.4 2019)

250 000 € maksava auto ei ole mahdollinen minulle — hyvin harvalle se on.
Kun tein ensimmäisen havainnon Mersun G-mallista ja ymmärsin, mikä ikoninen auto on kyseessä, kokonainen maailmankuva ja mittasuhteet valuivat tajuntaani.
Ei ole mitään syytä tarkastella järjettömiä faktoja tuotteesta,
jota myydään lähinnä sheikeille, rap-artisteille sekä puolustusvoimille,
ja samanaikaisesti haluta sitä itse.
Miksi minusta olisi tärkeää ajaa autolla vyötärön korkuisessa lumihangessa tunturin huipulle?
Miksi sellainen olisi oleellista kenellekään siviilikäytössä?

Omassa, aika keskiluokkaisessa, elinpiirissäni kukaan ei kyseenalaista,
etteikö asuntolainan säännöllinen lyhentäminen olisi tärkeämpää kuin
tuntemattoman hädänalaisen auttaminen tai ympäristön tulevaisuuden turvaaminen.
On asioita, joiden epätasapainon tunnistan,
mutta niitä ei ole tapana hämmästellä joogatunnin jälkeen vegaanisella aamupalalla.
Mielipiteitä on ja niitä jaetaan,
enkä väitä, ettenkö pelkäisi kasvojeni menettämistä omassa yhteisössäni.
Epäilen silti, että vielä enemmän pelkään omaa sokeuttani.

Surusidontanauhoista muodostuva Mercedes G on temppeli, haave ja harha.
Auton idea ei sisällä millään tavoin omia arvojani, saati elämäni realiteetteja,
mutta jotain haluamisen kierteestä siihen tiivistyy.

Ehkä saan joskus mahdollisuuden ainakin ajaa unelmieni autoa.
Se on varmasti upeaa.
Koenko silloin, että pystyn mihin vain?
Esteet katoavat, kaikki on mahdollista.
Onko maailmankuvani sellainen, että materia ei tee onnelliseksi,
mutta kyllä se auttaa?

Kaikki Hollanista tilaamani kukkasipulit,
lasteni harrastukset ja omani,
koirani erikoisruokavalio,
meditaatioretriitti ja omistusasunto,
ekologiset ”party mix” -koulutusnappulat kissoille.

Mercedes – Benz G,
käyttövoimana bensiini,
vuoden 2021 hinta 242 545, 01 €.

HANNA SAARIKOSKI: ÄKKIÄ ON ILTA

”Jokainen seisoo yksinään maan sydämellä, / hänet lävistää auringon säde, / ja äkkiä on ilta.”
Salvatore Quasimodo

Hanna Saarikosken uudessa video-installaatiossa seitsemän erillistä videota rakentavat illuusion ehjästä maisemasta. Materiaali teosta varten on tallennettu vuosien 2015 – 2021 aikana, seitsemässä eri kuvauspaikassa. Kuvien suunta noudattaa todellisia ilmansuuntia.

Vaikuttaisi että juuri mitään ei tapahdu. Varis lentää puun latvaan, hakkuuaukion laitaan ilmestyy tuore pöllipino. Jokainen näyttö on kuin liikettä sisältävä maisemamaalaus, elävä taulu. Kaikkea ei voi havaita samalla kertaa. Autiotalo selän takana romahtaa samalla kun huomio on kiinnittynyt kaakossa pyörivään lintuparveen. Lunta sataa, toisaalla nousee kuu.

Hanna Saarikoski (s. 1978, Kannus) asuu ja työskentelee Somerniemellä. Hän valmistui Kuvataideakatemiasta 2008. Tuotannossaan hän yhdistää maalausta, piirtämistä, videotaidetta, installaatioita ja performatiivisia elementtejä. Saarikosken teoksia on ollut esillä lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa mukaan lukien Mäntän Kuvataideviikot 2012, Aboa Vetus & Ars Nova ja Emma.

Kiitos: Taike, Suomen Kulttuurirahasto ja Alfred Kordelinin säätiö


KAIJA HINKULA: FIRE HOSE 50 BAR

Maski, matkamuisto ja 50 metriä paloletkua.

Kaija Hinkulan teoskokonaisuus Fire Hose 50 Bar koostuu maalauksesta ja readymade-elementeistä. Installaatiossa esineet sekottuvat maalattuihin pintoihin muodostaen kaksi- ja kolmiulotteisia sekä tilallisia teoksia laajennetun maalauksen kontekstissa. Missä maalaus alkaa ja mihin se loppuu? Mitä tapahtuu kun arkiset objektit asetetaan uuteen järjestykseen ja kontekstiin?

Näyttelyn teokset luovat visuaalisia ajatusyhteyksiä, joissa todellisuus ja fantasia yhdistyvät. Viittaukset nykymaailmaan ja sen tapahtumiin – Hinkulan symbolisesti käyttämät esineet, kuten sammutusvälineet ja ostoskärryt muuntautuvat osaksi värikästä asetelmaa ja maailman pelikenttää. Syntyy leikki, joka voi muuttua myös absurdiksi.

Kaija Hinkula (s. 1984) valmistui kuvataiteilijaksi vuonna 2008 sekä kuvataiteen maisteriksi vuonna 2021  Kuvataideakatemian maalauksen osastolta. Hinkula on kiinnostunut perinteisten taidemuotojen rajoista ja maalauksen moninaisuudesta nykykontekstissaan. Teoksissaan hän käyttää usein materiaaleja arkielämästä yhdistäen teosten muotokieleen lainauksia modernistisen maalaustaiteen historiasta. Hänen teoksiaan on mm. Valtion ja Oulun Taidemuseon kokoelmissa.


MINNA SUONIEMI: TIHEÄÄ VETTÄ

Minna Suoniemen näyttely Tiheää vettä kietoo valokuvan ja filmin materiaalisuutta aikaan, vanhenevaan kehoon ja ylisukupolviseen kehokokemukseen.


Mummu syntyi vuonna 1924. Se nainen oli vähän liikaa, aina liian hullu ja rohkea niissä kyläpahoissa, minne ne muutti. Lopuksi, sairaalassa, mummu sanoi äidille “oon mä ollut paha, mut oon mä ollut hyväkin”. Mietin, että jotain siitä kehosta ja olemisen tavasta on minussa.

Kamera on vuodelta 1972 niinkuin minäkin. Sen sisään oli patterit hapettuneet ja se menee välillä oikosulkuun, filmi pyörii hitaammin ja siihen tallentuu katkoksia. Filmi on sekin vanhentunut, valo tarttuu epätasaisesti sen pintaan. Me ollaan kulunutta materiaa. 

Keväällä 2021 lapsi sai koronan ja jouduttiin eristykseen kahdestaan. Pyörittiin kodin eri huoneissa ja katsottiin vaihtuvia säitä, ajan kulumista eri vuorokaudenaikoina viikko, kaksi, kolme. Ollaan siten samanlaisia, että yhteentörmäyksiltä ei vältytty. 

Tein kylpyhuoneeseen pimiön, kehitteen kahvista, c-poretableteista ja ruokasoodasta, kiinnitteen suolasta ja vedestä. Kuvasin meitä vankina näissä huoneissa, hyvinä ja pahoina hetkinä. Opin eri huoneiden valon ja valotusajat. Valo matkasi jostain kaukaa ikkunan läpi, oli aika, tila ja me, ei oikein muuta.

Huuhtelin suolavedellä nenäonteloa. Silloin mietin, että suolaista vettä on meidän sisällä, lapsen, mun, äidin, mummun. Pimiössä tiheä suolavesi kiteytyi parissa päivässä möykyiksi astian reunoille. Meissä se virtaa. Voiko siitä mummusta jotain virrata minussa.

Forum Boxin näyttelyssä on 4k-video, vuoden 1972 sankyo-kameralla kuvattu filmi, älypuhelimen pahvilaatikolla otettuja kuvia, pimiö, kahvia, suolaa ja vettä.

Minna Suoniemi on (s.1972) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka on kiinnostunut kuvan ja äänen mahdollisuuksista kehollisen kokemisen ja feministisen tietämisen tapoina. Hän on teoksissaan tarkastellut kontrolliin, kehoon, luokkaan ja perheeseen kietoutuvia kysymyksiä. Suoniemen teoksia kuuluu mm. Kiasman, HAMin, Saastamoisen säätiön ja valtion taidekokoelmiin.

www.minnasuoniemi.com

Maalauksia mäeltä

Kaarlo Staufferin kahdeksas yksityisnäyttely ”Maalauksia mäeltä” kokoaa yhteen vuosina 2018 – 2021 maalattuja teoksia, jotka sijoittuvat Staufferin kotimäelle entisen Nastolan Villähteelle. Näyttely on kaleidoskooppimainen kurkistus erään maatilan olemukseen ja historiaan; se on myös ristivalotettu aavenäyttely, jossa mäki avautuu fantasioivana kuvaelmana – ei minään kohtauksien sarjana, vaan asioiden ja tilojen omituisena esiinmanattuna läsnäolona.

Teokset perustuvat vanhoihin perhekuviin ja jatkavat näin Staufferin pohdintoja valokuvan ja maalauksen vuorovaikutteisesta suhteesta. Samalla ne lukeutuvat tiettyyn taiteen useimmiten kirjalliseen perinteeseen, jossa melankolinen innoitus ja poeettinen liike ammennetaan menneen maailman syövereistä. Osaksi näyttelyä onkin asetettu maalaamisen lomassa kehkeytynyt kirjoituskokoelma, jonka tarkoitus on syventää katsojan näyttelykokemusta. Vihkon voi ottaa kotiin luettavaksi.

Itse maalaukset täsmentävät Staufferille jo viime vuoden ”Valohahmot, haaksirikko”-näyttelystä tuttua kehitystä, jossa valokuvan läsnäolo häivyttyy
maalauksen kiehtovien ominaispiirteiden, kuten rytmikkään siveltimen ja voimakkaan tekstuurin, tieltä. Tuoreimmissa teoksissa kuva-aihe onkin näennäisesti pelkistyneempi maalauksen valoilmiön saadessa entistä kokonaisvaltaisemman ja mystisemmän roolin: yhtäällä valo paljastaa, toisaalla öljyväri kätkee.

Näyttelyn toteutumista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Suomen Kulttuurirahasto.


Kaarlo Stauffer (s. 1988 Nastola) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2014 ja on sittemmin pitänyt yksityisnäyttelyitä Helsingissä ja Turussa sekä osallistunut ryhmänäyttelyihin sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Vuonna 2020 Stauffer kuratoi Nastolan kesänäyttelyn. Hänen teoksiaan on julkisissa kokoelmissa, kuten Stockholms läns landsting, Heinon säätiön kokoelma, Turun taidemuseon kokoelma ja Kansallisgalleria.

 

MARIONETTE

”Muutaman kerran vuodessa, minulla oli tapana ajaa Skogbyn vanhan rintaman ohi. Paikan havaitsee helposti ohittaessaan Lohikäärmeen hampaiksi kutsuttuja graniittilohkareita, jotka seisovat metsässä pitkissä jonoissa. Siellä, tarkalleen 80 vuotta sitten, isoisäni, Victor, palveli kenttäkirurgina. Psykoanalyyttisen prosessini aikana, terapeuttini rohkaisemana, aloin tuntea tarvetta kävellä alueella. Kävin paikalla säännöllisesti, välillä hiekkaharjuja pitkin kävellen, ja toisinaan metsän läpi rannalle samoillen, tai etsien Victorin bunkkeria metsästä kaupungin pohjoispuolelta.

Työskennellessäni tämän terapian loppuvaiheeksi muodostuneen projektin parissa, olen pohtinut Skogbyn erikoista maisemaa ja sen hiekka-aaltoja. Viimeisimmän jääkauden aikana vetäytyvä jäätikkö seisoi siellä paikallaan hetken. Paksun, jäisen ‘kannen’ alla virtaava vesi liikkui niin voimakkaana, että se veti mukanaan suuria kivenlohkareita, jotka hieroutuivat toisiaan vastaan jauhautuen hiekaksi, joka muovautui harjanteiksi jään alta ilmestyessään.

Koen vaikeaksi käsittää, että elämä näyttää syntyneen näistä maan mineraaleista ja että kykyni reflektoida, kaikki sisäiset kokemukseni, muodostuivat niistä ensimmäisistä orgaanisista yhdisteistä. Vaativien olosuhteiden alla, samoista yhdisteistä ilmestyi kehoni mieleni rakenteineen, samat rakenteet, joista kulttuureja järjestävät ideat ilmaantuivat.

Olen paininut ilmeisen paradoksin kanssa: Tieto siitä, että väkivalta voi jättää haavoja tarpeeksi syvälle ihmismieleen matkustaakseen sukupolvien yli, näyttää osoittavan, että emme sovellu väkivaltaiseen käyttäytymiseen, se on meille jotenkin luonnotonta. Mutta katsaus meidän kulttuuriseen historiaan, aina Gilgameshiin asti, avaa meille toisenlaisen tarinan. Tarinan siitä, että väkivalta on juurtunut meihin syvälle. 

Kulttuuriset kaudet kaatuivat jatkuvasti ideoiden heiluriin; Euroopassa viimeisten vuosisatojen aikana uskonpuhdistus synnytti barokin, barokki valaistumisen, valaistuminen romantiikan, jättäen sotkuisen verijanan ajanjaksojen muuttuessa, sekä tunteiden ja ajatusten rippeitä, joita nyt kannan mielessä mukanani.

Jossain vaiheessa tämä ajatusvirta, johon romantiikka vaikutti näennäisen voimakkaasti, huipentui sodista pahimpiin, joista pieni osa taisteltiin näissä metsissä. Ei tarvitse kaivaa kovin syvälle maahan löytääkseen sodan jäänteitä, vanhoja aseita ja varusteita.

Olen usein miettinyt jos ja miten isoisäni kokemukset ovat osa sisäistä elämääni. Terapiassa surin läheisyyden puutetta, sukupolvien, sekä miesten välisiä kylmiä suhteita. Viimeisin näkemykseni tuntui olevan, että sodan vuoksi asiat eivät voineet olla toisin. Tietyllä tavalla ajatus antaa minulle lohtua.

Tätä projektia varten olen tehnyt yhteistyötä Sveitsin Bernin historiallisen museon, Hangon rintamamuseon sekä Helsingin yliopiston arkeologien kanssa.”

Näyttelyä ovat tukeneet Konstsamfundet, Oskar Öflundin säätiö, Svenska kulturfonden ja Taiteen edistämiskeskus.


Christian Langenskiöldin tärkeimmät ilmaisumuodot ovat viime aikoina olleet valokuvaus ja kuvanveisto. Hän on teoksissaan usein palannut samaan paradoksiin: elävinä olentoina tavoitteemme on  pysyä hengissä, mutta ihmisinä, joilla on järjen ja mielikuvituksen lahja ymmärrämme, että elämä on epävakaa ja rajallinen prosessi. Lähestyessään työteemojaan Christian tekee usein yhteistyötä eri alojen, kuten lääketieteen, taidehistorian, psykologian ja arkeologian kanssa.

https://langenskiold.info/

VÄLISSÄ

”Lähdimme tekemään näyttelyä ajatuksella, että työskentelyssämme ja sen taustoissa on sellaista samankaltaisuutta ja toisaalta myös eroavaisuutta, jota voisi olla hedelmällistä tarkastella yhteisnäyttelyn muodossa.

Sen lisäksi, että tekemisessämme on läsnä tietty käsitteellinen pohjavire, erilaisista materiaalisista ratkaisuista syntyvät merkitykset ovat usein molemmille tärkeitä. Taiteellista ajatteluamme yhdistää myös eräänlainen järjettömyys yhdistettynä merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden rajan liepeillä liikuskeluun.

Näyttelyä suunnitellessamme emme halunneet ohjata tekemistämme asettamalla sille yhteistä nimittäjää. Näyttelymme perustuu oletukselle, että saattamalla teoksiamme yhteiseen tilaan ja tilanteeseen, syntyisi jotain kiinnostavaa. Halusimme uteliaasti seurata, millaiseen lopputulokseen tällainen yksinkertainen lähtökohta johtaa.

Näyttelyn tekemiseen on liittynyt pohdintaa teoksen tavasta olla olemassa. Esillä on maalauksia tai maalauksen näköisiä teoksia, joita kumpikaan ei ajattele ensisijaisesti tai ainoastaan maalauksina.”


Antti Oikarisen teokset ovat yhtä aikaa sekä maalauksia, että veistoksia. Ne näyttävät maalauksilta, ja niiden materiaalina on akryylimaali. Ne kuitenkin ovat valamalla toteutettuja ja olennaisesti kolmiulotteisia objekteja.

Jenni Eskolan teoksia voi tarkastella hetkellisinä väritutkielmina. Maalausmateriaali on peräisin kasveista ja kukista, ja se reagoi herkästi valoon. Maalaukset muuttavat olemustaan hiljalleen, menettävät värinsä tai ovat jo menettäneet.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus

 

 

 

 

 

 

COMPANIONS

Companions-näyttely tuo palan maineikasta London Feminist Librarya galleria Forum Boxiin 20.8.–12.9. Parisenkymmentä eri alojen ja kansallisuuksien taiteilijaa kohtaa aktivismia ja kuvataidetta yhdistävässä näyttelyssä, joka tutkii kumppanuuden teemaa ja peräänkuuluttaa uusia yhteisöllisyyden muotoja.

Companions-näyttelyn juuret ovat lontoolaisessa Feminist Library -organisaatiossa. Vuonna 1975 avautunut kirjasto toimii nykyään feministisen kirjallisuuden ja monipuolisten historiallisten materiaalien laajana arkistona, mutta myös yhteisötilana tämän päivän aktivisteille ja feministeille.

Lontoossa työskentelevien taiteilijoiden Minna Haukan ja Kristin Luken feministinen kirjastoautoprojekti Mobile Feminist Library on kompakti versio Feminist Libraryn kokoelmista. MFL on muuntuva kenttäkirjasto, joka reagoi kunkin vierailukohteen paikallisuuteen. MFL saapuu tänä kesänä kolmeksi viikoksi galleria Forum Boxiin osana Companions-näyttelyä. Haukka ja Luke ovat kutsuneet mukaan joukon Suomessa ja Iso-Britanniassa työskenteleviä taiteilijoita rakentamaan galleriaan ainutlaatuisen tilan feministiselle pohdiskelulle, oppimiselle ja unelmoinnille.

Companions, ”kumppanit” saa näyttelyn kontekstissa lukuisia merkityksiä: kumppanuutta koetaan ihmisten, kirjojen, kasvien ja partnereiden kanssa. Pandemian aikana kumppanuus on näkynyt elämissämme usein ennen kaikkea puutteen ja kaihon kautta. Näyttelyssä esillä olevat teokset jäljittävät kukin näitä tärkeitä suhteita. Companions-näyttely etsii työkaluja epävarmuuden kanssa elämiseen ja peräänkuuluttaa uusia läheisyyden ja yhteisöllisyyden muotoja.

Näyttelyn ohella ohjelmassa on elokuvanäytöksiä, keskusteluja ja performansseja.

Companions-näyttelyssä nähdään teoksia seuraavilta taiteilijoilta tai kollektiiveilta: Niina Lehtonen Braun, Maria Duncker, Minna Haukka, Harriet Hill, Rachael House, Jasmine Johnson, Heidi Kilpeläinen, Kristin Luke, Maria Mahfooz, Emily Mulenga, Mimosa Pale, Aqui Thami (Sister Library, Mumbai), Anna Chrystal Stephens, Ilona Valkonen, Alice May Williams, Feminist Library, Mobile Queer Zine Library ja Women in immigration detention, UK.

MILKA LUHTANIEMI & JOONAS SIREN – TOINEN LAJI

Toinen laji on tilaruno ja videoinstallaatio. Installaatio koostuu tilaan asetetuista LCD-näytöistä, joilla
liikkuu algoritmin kompositioimia ja Luhtaniemen kirjoittamia runofragmentteja. Ohjelmoiden sommitellut
runot generoituvat sattumanvaraisiin ryhmittymiin ja synnyttävät näytöille visuaalista runoa.

Toinen laji viittaa kysymykseen, voisiko ihmisen taakse, tilalle tai välisiin osiin hahmottaa jonkinlaista toista
olemisen tapaa. Teoksen fragmentaarinen ja kehkeytyvä poetiikka hahmottaa tätä muuttumisen
mahdollisuutta.

Kineettisen runon keinoilla liikkuva teksti on ohjelmoitu 2D- ja 3D-ympäristöihin, jolloin tekstuaalinen liike
näyttäytyy kahdella eri tavalla. Eräänä paikkana teoskokonaisuudessa on meri ja saaristo: vesi, maisema
ja aurinko ovat tässä ohjelmoitu digitaaliseen tilaan. Teoskokonaisuuteen lukeutuu myös painettu
runojulkaisu, jota näyttelyvieraat voivat lukea videoteoksen katselun aikana.

Teoksen tilalliseen luonteeseen kuuluu ääni-installaatio, joka on tehty niin kutsutun
soundshower-kaiuttimen avulla. Ultraääniteknologia mahdollistaa äänen kuulemisen hyvin hienovaraisena
vain tietyssä kohtaa tilaa.

Teos on Sirenin ja Luhtaniemen kolmas yhteistyö ja ensimmäinen yhteinen näyttely. Aiemmat
yhteisteokset ovat esitykset BLÄNK (2017) ja OFF (2018). Teoksen valmistumista on tukenut
Taiteen edistämiskeskus.

Milka Luhtaniemi (1992) on Helsingissä asuva dramaturgi, esitystaiteilija ja runoilija, joka työskentelee
monialaisesti. Hän on valmistunut esitysdramaturgiksi Teatterikorkeakoulusta 2020. Hän on tehnyt
esityksiä Mad House Helsinkiin, Tiivistämöön, Exhibition Laboratoryyn, Third Space -galleriaan, B-galleriaan
sekä Oksasenkatu 11:en. Lisäksi hänen koettelevia runoteoksiaan on ollut esillä Exhibition
Laboratoryssa sekä Nokturno.fi -sivustolla, jonka painopiste on digitaalisessa runoudessa.
Luhtaniemen ensimmäinen runokokoelma Kirnu ilmestyy helmikuussa 2021 Gummerukselta ja hän
työstää kirjallista ajatteluaan toisinaan erillisenä ja toisinaan yhteisenä muun taiteellisen työnsä
kanssa.

Joonas Siren (1983) on helsinkiläinen ääni- ja mediataiteilija. Hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta
kuvataiteen maisteriksi tila-aikataiteen linjalta vuonna 2013 sekä Nordic Sound Art -maisteriohjelmasta
vuonna 2012. Tärkeimpiä Sirenin näyttelyitä ja projekteja ovat mm: Nordic Sound Art -maisterinäyttely
Roskilden nykytaidemuseo 2012, Kuvan kevät 2013, ääniteos Jussi Koitelan Skills of Economy –
projektissa Kiasmassa 2016, OFF -performanssi-installaatio Tiivistämössä 2018 (yhteistyö Milka
Luhtaniemen, Nicolina Stylianoun ja Elena Rekolan kanssa) sekä yksityisnäyttely “Softbed” Kosminen
galleriassa 2019. Lisäksi hän tekee kokeellista elektronista tietokonemusiikkia Forces nimellä, jolla on
hän julkaissut lukuisia levyjä sekä remixejä eri kansainvälisillä elektronisen musiikin levy-yhtiöillä.

www.milkaluhtaniemi.com
www.joonassiren.fi
www.instagram.com/milkeniemi
www.instagram.com/fffforces


MALIN AHLSVED – JUURENI OVAT METSÄSSÄ

Malin Ahlsved maalaa pieniä akvarelleja, joilla kaikilla on oma tarinansa. Tarinoista ilmenee yhteisyyden kaipuu, haavoittuvaisuus ja rakkaus. Hänen teoksiaan on kuvailtu sekä synkiksi että humoristisiksi.

”Maalauksillani haluan antaa katsojalle tarinan, johon astua sisään. Näyttelyni käsittelee juuria ja alkuperää, unelmia ja toiveita. Metsä ja luonto ovat läsnä kuin vihreä lanka; lohtuna ja suojana mutta myös kuin jonakin tuntemattomana ja salaperäisenä.”

Näyttelyä on tukenut Svenska kulturfonden.

Malin Ahlsved (s.1976) valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2004. Hän asuu ja työskentelee Hangossa. Hän on asettanut teoksiaan näytteille pääosin Suomessa, mutta myös Ruotsissa, Saksassa, Tanskassa ja Venäjällä.


ALISA JAVITS – SEEING

HD video, ääni
08:53 min
Musiikki: Sasha&Mia [Sama Sasha, Mia Tarkela], Francis Gri, Mikko H. Haapoja

Javitsin videoteos Seeing on filosofinen ja runollinen muotokuva, jossa yksilöllisyys ja universaalius kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa.”

 – Mikhail Ovchinnikov (Carlsberg Foundation Portrait Award -lautakunnan jäsen)

Seeing käsittelee elämän kulkua, vanhuutta sekä vanhan kuoren alla piilevää ihmistä. Vanhaa ihmistä voi olla vaikea nähdä ilman vanhuksen roolia, koska fyysinen ikä on hyvin vahva kategoria. Miten voi erottaa kaiken alta pienen lapsen, nuoren ja aikuisen? He eivät ole ikinä kokonaan poissa, vaan usein vaikeasti eroteltavissa. Teos on yhdistelmä muistoja, irtonaisia kuvia, takaumia ja kertojaääntä. Se ei ole muotokuva yhdestä ihmisestä vaan ajatus katsomisesta ja näkemisestä.

Teosta on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Alisa Javits työskentelee Helsingissä liikkuvan kuvan ja piirustuksen parissa. Liikkuvan kuvan teoksissa sekoittuvat valokuvalliset ja elokuvalliset työskentelymetodit, tila ja kehollisuus. Teosten pääteema on ihmisen sisäisen ja ulkoisen kokemusmaailman ristiriita. Ne lähestyvät mm. yksinäisyyttä, ikääntymistä ja ulkopuolisuutta. Teokset toimivat rakentamalla tunteita ja vetoavat kokijan assosiaatioihin. Alisan töitä on ollut esillä ryhmänäyttelyissä ja festivaaleilla Suomessa, Euroopassa ja USA:ssa.

Constantly dreaming of concrete

Forum Boxin tila toimii loistavana kumppanina EGS:n uudelle näyttelylle. Constantly Dreaming of Concrete -näyttely on tehty rakkaudesta betoniin. Forum Boxin arkkitehtuuri ja pinnat ovat osa helsinkiläistä betoniviidakkoa. EGS on ollut seikkailija kaupungissa, joutomailla, siltojen kupeessa. Kaikkialla missä betoni puhkesi kukkaan graffitin vallatessa Helsinkiä.

EGS kuuluu sukupolveen, joka pelkäsi ydinsotaa, jonka mielikuvissa betoni liittyy pommisuojiin ja Eurooppaa jakaviin muureihin. Mutta toisaalta vähän myöhemmin pommisuojissa järjestettiin reivejä ja maalattiin vimmaisesti. Vanhat muurit yhdistivät EGSin kaltaisia nuoria, jotka reissasivat ympäri Eurooppaa tutustuen toisiinsa ja muureja maalaten. Ja tämä jatkuu yhä, EGS kiertää edelleen maailmaa ja löytää yhä uusia betonimaisemia.

Forum Boxin näyttelyssä on esillä maalauksia, veistoksia ja installaatioita tavalla, joka tekee lopulta koko galleriasta installaation, mihin pääsee sisälle. EGS on kasvattanut betonista kasveja, rakentanut monimateriaalisia veistoksia, joissa ilmaisu on aiempaa rosoisempaa ja lähempänä hylättyjen tilojen autenttista estetiikkaa. Maalauksissa on vahvoja värejä, ja ilmaisussa suoraviivaista ekspressiota. Myös uudet lasiveistokset ovat aiempaa monimuotoisempia. Ne ovat hillittömiä ja rohkeita. Kokonaisuus on kävijälle kokonaisvaltainen kokemus, ei vain esteettinen elämys.


EGS on kuvataiteilija, joka on pitänyt useita näyttelyitä Suomessa ja ulkomailla. Viimeisin iso yksityisnäyttely oli Riihimäen Lasimuseossa ja sitä edellinen Helsingin Taidehallissa. Se miten EGS on EGS selittyy eri ikäisten EGSien kohtaamisena, eri ikävaiheet muodostavat kombon, joka tunnetaan taiteilijanimimerkillä EGS. 

19-vuotias EGS interreilasi Euroopassa etsien uusia maalauskohteita ja verkostoitui ulkomaalaisten graffitimaalareiden kanssa. Hän luki junassa Esa Saarisen Imagologies-kirjaa ja poliittisen historian pääsykoekirjoja. Sony Walkmaneistä kuului The Orb. 25-vuotias EGS asui ja opiskeli taidetta ja graafista suunnittelua Lontoossa. Hän kipuili graffitin ja kuvataiteen suhteen kanssa mutta teki silloin uransa tärkeimmät graffitit. Hän luki The Guardiania, kuunteli piraattiradioasemia ja kävi drum and bass -reiveissä. 47-vuotias EGS asuu Helsingissä ja työskentelee täysipäiväisenä kuvataiteilijana. Toistaa taiteessaan kolmea kirjainta E, G ja S ja kertoo niillä tarinoita. Hän etsii yhä unohdettuja betonipintoja.

http://egshelsinki.com/
https://www.facebook.com/egshelsinki/
https://www.instagram.com/oldhelsinki/

EGSin teoksia on myös esillä Helsinki Biennaalissa tänä kesänä!

Sanctuary

Pyhäkkö (engl. sanctuary) on turvallisuuden, suojan ja yksityisyyden paikka. Latinankielinen sana sanctuarium viittaa myös säiliöön – johonkin, joka kantaa sisällään, turvassa.

Forum Boxiin suunniteltu näyttely esittelee Roma Auskalnyten, Suvi Sysin ja Inma Herreran teoksia. Omaleimainen ymmärrys taidetilojen roolista ajassamme on luonut Sanctuarysta täydellisen metaforan taiteilijoille ilmaista näkemyksiään teemasta yhteisessä viitekehyksessä intiimillä ja henkilökohtaisella tavalla.

Auskalnyten, Sysin ja Herreran projektit käsittelevät ihmiskehon roolia historiallisten esimerkkien kautta, sekä toiminnan, kuvien ja toistuvien elementtien kiehtovia mysteereitä, jotka tutkivat materiaalien ja pintojen muutoksia.

Näyttelyn taiteilijoita yhdistää taidegrafiikan metodien ennakkoluuloton ja laaja käyttö luoden vuoropuhelua videoiden, veistosten, installaatioiden ja performanssin kanssa. Näyttely esittelee heidän työskentelynsä uusimpia suuntia. Teoksista ja niiden dialogista tilan kanssa muodostuu alusta teosten herättämille kysymyksille, jotka tutkivat fenomenologisesti, käsitteellisesti ja runollisesti suhdettamme kehoon, materiaaleihin ja kuviin.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

 

ROMA AUSKALNYTE

Roma Auskalnyte (1988, Liettua) on monialainen taiteilija, joka asuu ja työskentelee tällä hetkellä Helsingissä. Hän tutkii kehoa ja sen pintaa; kuinka työskennellä kehon kanssa ja sitä työstäen. Auskalnyte kokeilee taiteessaan erilaisia medioita taidegrafiikasta performanssiin ja valokuvaukseen etsiessään oikeaa tapaa ilmentää ajatuksiaan ja käsitteitään.

SUVI SYSI

Suvi Sysi (1990, Nilsiä) on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hänen teoksensa ovat pääasiassa installaatioita, joissa hän tutkii usein aikaa, hetkellisyyttä ja sen olomuotoa. Teoksissaan hän usein kyseenalaistaa valmiiden ja keskeneräisten taideteosten rajoja. Mitä taiteen tekemisen prosessista voidaan paljastaa? 

Fyysinen ja haptinen kosketus sekä työ värin parissa ovat nousseet Sysin taiteen keskiöön. Hän työskentelee esimerkiksi paperin, puun ja kipsin kanssa ja yrittää aina houkutella jotain uutta näkyviin työstettävästä materiaalista. Hän kuvailee työskentelytapaansa yhteistyöksi hänen ja materiaalien välillä.

INMA HERRERA

Inma Herrera (1986, Madrid) on espanjalainen kuvataiteilija, joka on asunut Helsingissä vuodesta 2014. Projekteissaan hän keskittyy tutkimaan ja analysoimaan sellaisia kuvan tekemisen prosesseja, joihin kuuluu painolaatan tuotanto. Hän työstää taidegrafiikan mahdollisuuksia mediana suhteessa installaatioihin, videoesityksiin ja veistoksiin. Herreran käytäntölähtöisissä projekteissa tarkastellaan kuvan syntyä ja muutosprosesseja: tekijän ja materiaalin välistä suhdetta, työn fyysistä ulottuvuutta sekä käsityötaidon elpymistä virtuaalisuuden aikakaudella. Herreralle myönnettiin vuonna 2020 Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinto.

IISA MAARANEN – STONE IN A WATERING CAN

Navajo-kansalle turkoosi kivi merkitsee suojelusta. He ripustavat turkoosin kiven kotinsa kattoon, jotta se suojelisi heitä paholaiselta.*

Iisa Maarasen yksityisnäyttely Stone in a Watering Can levittäytyy Forum Boxin Permantoon ja Monttuun. Näyttely koostuu arabikumitemperalla puuvillalle ohuesti maalatuista teoksista, jotka liikkuvat esittävän ja abstraktin välimaastossa. Maalausten jälkeä hallitsee liike ja rytmi, mutta samaan aikaan tunnelma on hiljainen ja tyhjä.

Teoksissa vilahtelee kodin miljöö. Turkoosi väri toistuu näyttelyn maalauksissa nostaen pintaan lähteitä, joista etsimme turvaa. Maalaukset pysähtyvät erilaisiin pieniin hetkiin ja latautuvat merkityksillä.

Kylpyhuoneen peilikaapin purkit ja purnukat. Hohkaava saunakiuas ja kesäyön turkoosi valo ikkunassa. Sama turkoosi valo puhelimen vilkkuvassa näytössä. Käsi, joka etsii toista kättä. Arkinen askare. Huonekasvien siimes ja kastelukannu.

Tunnelma keinuu heleän ja tumman välillä kuin tunteiden loputtomasti vaihteleva maisema. Ohut maalausjälki leviää kankaalla kevyin pyörtein, se tihenee, etsii kiintopistettä, muuttaa suuntaa ja karkaa lopulta määrittelyjen ulkopuolelle. Tunnelma vaeltaa läsnäolosta poissaoloon ja takaisin.

Saapuminen ja lähteminen. Kodin ja muun maailman välinen tila. Yksityisyys ja yleisyys. Eteisen heleällä, pehmeällä matolla lepääviä kenkiä. Pihapolku. Sisäisen maailman pimeydessä juokseva peto, jota voi turvallisesti katsella ikkunasta.

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto.

Kaikki näyttelyn teokset ovat katseltavissa myös portfoliosivullamme!

*Navajo-kansa on Yhdysvaltain lounaisilla alueilla asuva alkuperäiskansa.

––––

Iisa Maaranen (s.1987) on Helsingissä toimiva kuvataiteilija, joka valmistui vuonna 2018 kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta. Hänen taiteessaan usein arkiset asiat avautuvat maalauksen kautta monimerkitykselliseksi, mystiseksi kuvaksi. Maaranen on kiinnostunut vaihtoehtoisista, vähemmän myrkyllisistä maalaustavoista. Viime aikoina hänen päätekniikkanaan on toiminut arabikumitempera, jonka sideaineena on pellavaöljyyn sulatetetun dammarhartsin ja arabikumiliuoksen yhdistelmä. Hänen edelliset yksityisnäyttelynsä olivat Porvoon Taidehallissa, Galleria Katariinassa ja B-Galleriassa. Maarasen teoksia on ollut esillä myös Galerie Anhavan Emerging 2018 -näyttelyssä ja Kiasman Hullu Rakkaus -näyttelyssä.

www.iisamaaranen.com
@iisamaaranen



MARK NISKANEN & JANI-MATTI SALO – CLARE
Kolmikanavainen ääni-installaatio, 2021

Clare on ääni-installaatio, joka johdattelee intiimien kuvitelmien ja fantasioiden äärelle. Clare suodattaa ajatuksensa arkipäiväisistä twiiteistä viimeisen 14 vuoden ajalta ja saa muotonsa psykoanalyytikko Karen Horneyn teoriasta sisäisistä tarpeistamme.

Teoksen ensimmäinen osa, Compliance, viittaa kiintymyksen, hyväksynnän ja kumppanuuden tarpeisiin. Nämä tarpeet korostavat läheisyyttä ja yhteenkietoutuneisuuttamme toisiin.

Teoksen toinen osa, Aggression, viittaa vallan, tunnustuksen, ihailun sekä henkilökohtaisen saavutuksen tarpeisiin. Nämä tarpeet korostavat kilpailua ja vihamielisyyttä toisia kohtaan.

Teoksen kolmas osa, Detachment, viittaa omavaraisuuden, huomaamattomuuden sekä täydellisyyden tarpeisiin, jotka korostavat erillisyyttä toisista.

Teoskokonaisuus on saanut nimensä Karen Horneyn luoman fiktiiviseen hahmon mukaan, jonka kanssa hän kävi sisäistä keskustelua. Horney kuvasi jo 1930-luvulla teoksissaan kilpailuyhteiskunnan tuotetta, huippuyksilöä, jolle mitkään saavutukset eivät tuota tyydytystä. Sosiaalinen media tarjoaa “ihanneminän” tarpeillemme tyydytyksen näyttämön. Clare kysyy, onko ihanneminä lopulta tavoittelun arvoinen?

Teoksen valmistamista on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

––––

Mark Niskanen (s. 1991, Venäjä) ja Jani-Matti Salo (s. 1984, Suomi) työskentelevät jokapäiväisiä ilmiöitä ja teknologioita yhdistelevien, monimediallisten installaatioiden parissa. Teoksissaan he hyödyntävät taustojaan musiikin, liikkuvan kuvan, audiovisuaalisen tutkimuksen ja skenografian parissa. Kaksikon viimeaikaiset teokset ovat käsitelleet aisteja, vuorovaikutussuhteita, muistoja, yksin- ja yhdessäolon kokemuksia sekä niiden yhteyksiä globaaleihin teemoihin. Kokonaisuudet kehittyvät usein paikka-alttiiksi ja katoaviksi tilanteiksi. Niskasen ja Salon töitä on ollut esillä viime vuosina Yhdysvalloissa muun muassa Brooklyn Bridge Parkissa, Mana Contemporaryssa, Grand Rapids Art Museumissa, Suomessa HAM Helsingin taidemuseossa sekä tulevana kesänä Helsinki Biennaalissa.

www.niskanensalo.com
@niskanensalo

HUOM! Koronatilanteesta johtuen näyttelyaikaa on pidennetty.

 

 

KRISTIINA MÄENPÄÄ – MURTUMA

Kristiina Mäenpään teokset tarkastelevat kaksiulotteisen kuvapinnan ja kolmiulotteisen tilan välistä suhdetta. Forum Boxissa esillä oleva Murtuma on tilasidonnainen installaatioteos, joka kurottaa kohti vastakohtien rajapintoja ja välitilaa.

Murtuma-teoksen keskiössä on rakentumisen ja hajoamisen sekä materiaalisen ja aineettoman välinen vuoropuhelu. Installaatio valtaa aineellisella olemuksellaan koko tilan, mutta sen ydin löytyy poissaolosta ja tyhjyydestä materiaalisuuksien välissä. Teoksen osatekijät asettuvat paikalleen sattumanvaraisen, työskentelyprosessissa tapahtuneen hajoamisen määrittelemänä.

Kristiina Mäenpää (s.1990) on Helsingissä asuva kuvataiteilija. Forum Boxissa esillä oleva teos on osa hänen maisterin opinnäytetyötään Helsingin Taideyliopiston Kuvataideakatemiaan.

Näyttelyä ja työskentelyä ovat rahoittaneet Taiteen edistämiskeskus ja VISEK.


HANNA RÅST – PERFECT VIEWS

Näyttelyn teokset ovat tuhoutuneita, pirstaleisia, sensuroituja tai niistä puuttuu jotain olennaista. Nämä konkreettiset hajoamisen muodot ovat teosten valmistamisen ja tulkinnan ohjenuora. Mitä näemme, kun katsomme teoksessa sen säröjä? Teosten hajottaminen ja purkaminen mahdollistavat välivaiheen, josta uudet variaatiot ja ideat voivat syntyä. Onko teos oikeastaan koskaan valmis?

Perfect Views on kokoelma puutteellisia ja rikkoutuneita näkymiä. Ne voidaan tulkita eräänlaisina sattumina, harha-askelina ja erehdyksinä, joita kohtaamme jokapäiväisissä havainnoissamme, kokemuksissamme ja yrityksissämme muistaa. Nämä erheet ovat olennainen osa taiteellista työtäni, jossa esimerkiksi tyytymättömyys prosessin lopputulokseen tai teoksen rikkoutuminen voi johdattaa jonkin uuden äärelle. Nämä sattumat ovat eräänlaisia kysymyksenasettajia: mitä teos haluaa sanoa hajoamisensa kautta? Inspiroidun tästä horjahtelevasta tekemisen tavasta. Teosten valmistusprosessit ovat kuin tutkimusmatkoja, joissa tutkijalta jatkuvasti katoavat muistiinpanot, valokuvat ja piirrokset hajoavat tai haalistuvat, ja jossa merkitykset muuttavat jatkuvasti muotoaan varioinnin ja tulkitsemisen kautta.

Hanna Råst on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hänen teoksissaan jokin usein kätkeytyy, jätetään näyttämättä tai on vain osittain esillä. Teokset ovat fragmentteja, jotka Råst valmistaa eri materiaaleja hyödyntäen. Kantavina teemoinaan hän usein käsittelee muistin hataruutta, kerrostuvaa aikaa ja arkisen huomaamattomia tapahtumia.

Råstin töissä arkistomateriaali ja valokuvallisuus toimivat lähtökohtina. Teoksissa jokin on kuitenkin poissaolevaa, väärintulkittua ja hajanaista ­– aivan kuten omat muistimme, käsityskykymme ja havaintomme rajat. Tämä poissaolevuus tukee Råstin ajatusta arkistomateriaalista jälkenä, joka jättää paljon tilaa tulkinnalle ollessaan irrotettu alkuperäisestä kontekstistaan. Vanhojen esineiden kulumat viittaavat elettyyn elämään, mutta myös muutokseen. Jäljet ovat vihjeitä, löytöjä tai muistoja ­– palasia, jotka eivät muodosta eheää kuvaa, vaan kartaston, jossa tyhjyydellä ja välitiloilla on iso merkitys.

Näyttelyä ja työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.


MAIJA BLÅFIELD – THE FANTASTIC

The Fantastic on elokuvateos tuntemattoman kohtaamisesta sekä mielikuvituksen ja todellisuuden suhteesta. Teos rakentuu haastatteluista, joissa entiset pohjoiskorealaiset kertovat millaiseksi he kuvittelivat ulkomaailman katsomiensa salakuljetettujen länsimaisten fiktioelokuvien perusteella.

The Fantastic kääntää nurin asetelman, jossa länsimaalaiset tirkistelevät suljetun valtion arkielämää. Sen sijaan teosta varten haastatellut pohjoiskorealaiset kohdistavat kiinnostuksensa ulkomaailmaan. Millaisena elokuvien esittämä tulkinta maailmastamme näyttäytyy, kun sitä tarkastellaan ilman taustatietoja? Dokumentaarista kuvaa ja visuaalisia efektejä yhdistävä elokuva herättää kysymyksen siitä, miten todellisuus määrittyy ja mihin me haluamme uskoa.

Teos on kuvattu Pohjois-Koreassa sekä sen raja-alueilla Kiinassa ja Etelä-Koreassa ja sen sisältämät haastattelut on äänitetty Soulissa, Etelä-Koreassa. Dokumentaarisen materiaalin ohella elokuva sisältää visuaalisia efektejä.

Teos on esitetty ja palkittu useilla elokuvafestivaaleilla ja se on tällä hetkellä myös parhaan lyhytelokuvan Jussi-ehdokkaana. Forum Boxin näyttelyssä teos on nyt ensimmäistä kertaa esillä installaationa.

The Fantastic on nähtävillä myös Yle Areenassa.

Maija Blåfield on helsinkiläinen taiteilija, jonka töiden keskeisiä aiheita ovat todellisuuden monitulkintaisuus, jokapäiväisen elämämme toisin kokeminen ja ihmisen suhde ympäristöönsä. Teoksille on ominaista dokumentaarinen näkökulma, vahva tarinallisuus ja hienovarainen huumori. Hänen teoksiaan nähdään nykytaiteen näyttelyiden ohella usein myös elokuvafestivaaleilla, televisiossa ja verkossa. Blåfieldin työ on palkittu Mediataiteen valtionpalkinnolla vuonna 2014 ja hän oli ehdolla Ars Fennica -palkinnon saajaksi vuonna 2017.

www.maijablafield.com

Foreverial

Timo Anderssonin näyttely Foreverial koostuu sarjasta maalauksia, joiden parissa hän on työskennellyt viime vuosina. Hän suosii teoksissaan verkkomaisia materiaaleja, joille tehdyt tiheät kuvapinnat on suljettu värikoodattujen polypropeeninauhojen muodostamien pehmeiden kehysten sisään.

Nämä maalaus-objektit ovat aktiivisia ja kommunikoivia toimijoita tilassa. Niiden fyysinen muoto on pysähtyneen järjestelmällinen. Samalla teosten kuvapintojen jännitteet kuitenkin rakentavat jatkuvasti muuttuvia, väliaikaisia asetelmia, rikkoutuen välittömästi katseen siirtyessä toisaalle. Niiden sisällä maalauksen kielessä jo olemassa olevat käsitteet – väripinta, ele, massa ja tekstuuri – kieppuvat runomaisina sanarihmastoina, tihentyen eri paikoissa eri tavoin, takertuen tai hylkien. Välillä ne asettuvat ohuiksi hunnuiksi, välillä paksuna roikkuviksi maalikerroksiksi.

Teosten vaappuvat, lojuvat, kiemurtelevat figuurin aihiot kaatuilevat toistensa päälle, kamppailevat katseen huomiosta, tappelevat pyörivänä massana kuin sarjakuvissa päätyen väliaikaisiin kompromisseihin, muuttuvat hahmoista maisemissa maisemien muodostamiksi hahmoiksi, vailla päämäärää, uudelleen ja uudelleen.

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.


Timo Andersson (s. 1989) on Kuvataideakatemiasta valmistunut kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Helsingissä. Lisätietoa taiteilijasta

Fragmentteja tuntemattoman ääreltä

Dave Bergin, Juhani Koivumäen, Joakim Puseniuksen ja Paula Sarasteen ryhmänäyttely Fragmentteja tuntemattoman ääreltä tutkii ymmärryksen rajamaata: toisia olemisen tiloja, meditaation transendenttia, futurismin yksinäisyyttä ja absurdia pelkoa. Sen lähtökohtana on ajatus käsittämättömän äärellä olemisesta.

Näyttelyssä on esillä neljä vuosina 2019—2021 valmistunutta elokuvaa ja mediataideteosta. Teokset lähestyvät tuntematonta, vierasta ja mahdotonta eri näkökulmista. Ne muodostavat kokonaisuuden, joka vie katsojan unenomaiselle matkalle. Pimennetystä näyttelytilasta avautuu narratiiveja uusiin tiloihin ja aikoihin. Näyttelyn teokset ovat videoita, yksi- ja monikanavaisia installaatioita.

Näyttelyä kuvaa hyvin arkinen unenjälkeinen tila, jossa jäljellä yöllisestä on vain voimakas tunne vailla mieltä. Mitä nämä kuvat ovat ja mistä ne tulevat, ei niinkään ole merkityksellistä. Tärkeämpää on, mitä ne meissä tekevät, minne ne meitä vievät ja millä tavalla nuo kuvat jäävät kokemuksiksi, osaksi meitä. Taiteilijat jakavat vahvan intuition siitä, että tuntemattoman ja absurdin aihealueeseen on kiinnostavaa syventyä juuri elokuvan ja liikkuvan kuvan avulla. Teokset lähestyvät liikkuvaa kuvaa säännöistä ja konventioista irrallisena, oudon ja uuden kohtaamisen tapahtumana.

Teosten taustalla on ajatus tarinoiden läpitunkemasta menneisyydestä viitoittamassa absurdeja, epäselviä ja ristriitaisia tapahtumasarjoja. Eeppis-historialliset syyt (miten tähän on tultu) ja kosmiset seuraukset (mitä toiminnasta seuraa) jäävät tarinoidemme ulkopuolelle. Suurten kertomusten aikakauden jälkeen käsillä on katkelmia, fragmentteja ihmistä suuremmista tapahtumista, joiden syitä ja lopputulemia ei tiedetä ja joita kaikkien mahdollisten tarinoiden avaruus voi vain viitoittaa. Tarinat ovat aina liian isoja käsittää kokonaisuudessaan. Mitä lopulta jää jäljelle, on ihminen oman hahmotuskykynsä kanssa rajallisena kohtaamassa absurdina näyttäytyvä liian suuri maailma. Tavoitteena on lähestyä liikkuvaa kuvaa ennakkoluulottomasti ja itsessään arvokkaana, laskelmoinnin ulkopuolella toimivana mediana.

Näyttelyä ovat tukeneet:
AVEK
Taiteen edistämiskeskus
Suomen Kulttuurirahasto
Alfred Kordelinin säätiö
VISEK
Suomalais-norjalainen kulttuurirahasto

Yhteistyössä:  Pro Av Oy | Videotykkien vuokraus ja asennus sekä toimitukset kaikkialle Suomeen sekä myös ulkomaille.


Berg, Koivumäki, Pusenius ja Saraste ovat valmistuneet Kuvataideakatemiasta vuosina 2008—2016 ja he toimivat kuvataiteilijoina Suomessa. Heidän teoksiaan on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä sekä screeningeissä Suomessa ja kansainvälisesti. Tekijöinä heitä yhdistää kiinnostus kokeelliseen liikkuvaan kuvaan kaupallisen elokuvan ja kuvataiteen välimaastossa.

 

Kirjasto / Library

Kirjasto / Library

Miten taideteos jatkaa olemassaoloaan kun se on saatettu valmiiksi; kun viimeinen siveltimenveto, viimeinen muokkaus ja viimeiset harjoitteet on tehty, ja viimeiset pisteet on asetettu paikoilleen? Entä mitä teokselle tapahtuu, jos se jätetään keskeneräiseksi?

Taide tarvitsee aktivointia voidakseen kerätä merkityksiä. Taiteessa kerrostumia luo toistuva esittämisen ja havaitsemisen koreografia. Kerrostumista muodostuva arkisto perustuu jatkuvaan arvon ja merkitysten muodostamaan koneistoon, joka alinomaa tuottaa esityksiä luoden näin sen massan ja nopeuden, jota taideteoksen aura kuluttaa.

KIRJASTO / LIBRARY -näyttely uppoutuu arkistointiprosesseihin ja -tapoihin. Näyttely tutkii rituaaleja, joita toistetaan toimettomina oleville arkistoille, joita taiteilijat muodostavat luonnostaan kaikkialla, missä he työskentelevät: työhuoneillaan, kodeissaan tai missä tahansa taiteellinen työ tapahtuu. KIRJASTO / LIBRARY keskittyy taiteilijoiden henkilökohtaisiin arkistoihin tarkastelemalla, mitä niissä toistuvien ja muuntuvien esitysjärjestelmien prosessit tuovat aktivoituessaan näyttelytilaan.

KORTISTO
Kutsumme sinut, vieras, kaivautumaan kortistoon. Kortisto esittelee taiteilijoiden ajatuksia heidän taiteellisista käytännöstään, teoksistaan, perusarvoistaan, anekdooteista, jotka liittyvät mm. valmistusprosessiin. Taiteilijoiden henkilöllisyys on kätketty heidän nimiensä lyhenteiden taakse. Etsimisen kautta osallistut hämmentämään kertomuksen paloja kokonaisuudeksi.

TIETOA KURAATTOREISTA
Kuraattorit Jonni Korhonen, Lin Chih Tung, Noora Lehtovuori ja Ria Andrews opiskelevat Taideyliopistossa Praxis – taiteen ja esittämiskäytäntöjen maisteriohjelmassa. He ovat kiinnostuneita niistä mahdollisuuksista, joita ryhmädynamiikka tuo luovaan prosessiin ja kuraattorityöhön. Tässä näyttelyssä heidän tavoitteensa on mahdollistaa yleisölle erilaisia tapoja osallistua taideteosten kokemiseen galleriatilassa.

 

KURAATTORIT

Jonni Korhonen
Työskentelee Suomessa

Lin Chih Tung
Työskentelee Suomessa

Noora Lehtovuori
Työskentelee Suomessa

Ria Andrews
Työskentelee Suomessa

TAITEILIJAT

Anna-Maria Saar
Työskentelee Ruotsissa
Arkistokoodi: AMS

Emilia Tanner
Työskentelee Suomessa
Arkistokoodi: ET

Felix Klee
Työskentelee Saksassa
Arkistokoodi: FK

Jérémie Wenger
Työskentelee Iso-Britanniassa
Arkistokoodi: JW

Joe Keys & Lena Schwingshandl
Työskentelevät Islannissa ja Itävalloissa
Arkistokoodi: JK & LS

Minna Miettilä
Työskentelee Suomessa
Arkistokoodi: MM

Natasha Faye Jensen
Työskentelee Skotlannissa
Arkistokoodi: NFJ

Rea-Liina Brunou
Työskentelee Suomessa
Arkistokoodi: RLB

Xiao Zhiyu
Työskentelee Suomessa
Arkistokoodi: XZ

MUUSA – KESKUSTELUJA TAITEESTA JA RAKKAUDESTA

Voit katsoa Muusa-teoksen myös Vimeosta näyttelyn loppuun saakka!

Terike Haapojan keskustelukumppaneina Eija-Liisa Ahtila, Pauliina Feodoroff, Newton Harrison, Jenni Laiti, Zoltan Popovits, Samuli Putro ja Kristian Smeds.

Äänisuunnittelu Mikko Virmajoki ja Ville Hyvönen
Värinmäärittely ja jälkityökoordinointi Ville Hyvönen
AV Proav Saarikko Oy
Litterointi Laura Gustafsson
Tekstitys Saga Vera ja Maarit Tulkki

Mietin mitä haluan sanoa tästä näyttelystä. Suunnittelin jotakin ihan muuta, jotakin biopolitiikkaa käsittelevää, mutta pandemia teki yhdellä pitkällä lyönnillä näkyväksi kuinka kapitalismi, rodullistaminen ja ei-inhimillisen maailman riisto ovat kytkeytyneet yhteen. Kuten Pauliina Feodoroff yhdessä kesäisessä keskustelussamme totesi, ehkä tsunamin iskiessä ei ole oikea aika veistää marmorista siitä kuvaa. Kaikki näkevät aallon jo.

Pandemia on hiljainen tsunami, sukua antibioottiresistanssin ja lajien sukupuuton kaltaisille hitaille katastrofeille jotka etenevät ei-missään ja silti kaikkialla. Pandemia myös vahvistaa ja raaistaa sitä kaikkein hiljaisinta tsunamia, teollisessa kapitalismissa elämisen yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Biologisten, ekologisten ja sosiaalisten ongelmien taustalla vaikuttaa maailmankuva jonka perustana on yhteyksien katkominen sekä ihmisten välillä että näiden suhteessa toisiin olentoihin ja maahan tuotantotehokkuuden edistämiseksi. Jos neoliberalismin objekti on häkkiin laitettu, on neoliberalismin subjekti itsenäinen, luova ja omillaan pärjäävä, ikään kuin ajatuksemme ja muut tuotoksemme syntyisivät ilman materiaalisia ja henkisiä yhteyksiä. Taiteilija onkin neoliberalismin näkökulmasta mallikansalainen, oman elämänsä yksityisyrittäjä, markkinoiden aalloilla surffaava luova nero.

Jos tämä vuosi on mitään meille opettanut, niin sitä, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme. Olemme riippuvaisia toisistamme materiaalisesti ja henkisesti: ilman kehollista, emotionaalista ja älyllistä kytkeytymistä toisiimme me näännymme. Taide ei synny yksin, eikä tyhjästä: kaikki se, minkä kanssa elämme ja vuorovaikutamme puhuu taiteessamme. Kaikkein tärkeintä onkin vaalia rakkaudellisia suhteita. Mietin äskettäin mitä sana rakkaus itse asiassa merkitsee: ajan tekemistä, tärkeäksi nostamista, läsnäolemista, huomion antamista. Nämä määreet voisivat yhtä lailla kuvata poliittista toimintaa: rakkautta ja politiikkaa yhdistää tämä tekojen tasolla sitoutunut suhde maailmaan ja sen toisiin.

Yksityisnäyttelyn sijaan halusin antaa tämän tilan yhteyksille, ja kutsuin elämälleni ja ajattelulleni tärkeitä taiteilijoita ajattelemaan kanssani. Videoteosten ja äänitteiden muodossa tallennetut dialogit käsittelevät taiteen suhdetta rakkauteen, ikuisuuteen, ei-inhimilliseen  maailmaan ja aktivismiin. Ne eivät ehkä ole niinkään teoksia kuin tekosia, yhdessä olemista taiteen tekemisen kautta. Näyttely on rakkaudenosoitus yhdessä ajattelemiselle, yhdessä kasvamiselle ja muusuudelle.

New Yorkissa 22. lokakuuta 2020
Terike Haapoja

Kiitos: Laura Gustafsson, Satu Herrala, Eva Neklyaeva, Heather Davis, Eva Hibay, Mia Kivinen, Maija Blåfield, Liisa Lounila, Anita Seppä, Bockholm, HAM Helsingin taidemuseo

Katso Muusa-teos Vimeosta.

Mieletön maailmankaikkeus

Maailmankaikkeus, mitä se on? Määrittelemätön, käsittämätön, järjetön. Se on jotain mieletöntä, josta on vaikea saada kiinni. Kuvataiteilijalle se on silti kiehtova haaste. Sen voi kuvitella.

Pekka Pitkänen asuu ja työskentelee Sipoossa entisessä kansakoulussa, maisemassa osana entisestä merenpohjasta muotoutunutta alavaa peltonäkymää. Ihmistä isommat asiat pysyvä ajatuksissa. Etenkin loppukesästä, syksyllä ja talvella, kun avaruus linnunratoineen ja loputtomine tähdistöineen kaartuu maisemaan. Valo on miljoonia vuosia vanhaa.

Kaikki se on suunnattomuutta, jonka kokija on äärettömän tilan sisällä kovin pieni. Ei ole kauan siitä, kun Pitkänen näki taivaalla vinottain lähestyvän meteoriitin. Tosiasiassa meteoriitti oli jossain kaukana Keski-Suomen kohdalla.

Pekka Pitkänen on aiemmin taiteessaan käsitellyt ihmisen historiaa ja sen tarinoita tai esihistoriaa maapallolla, pronssikautta, rautakautta, Kalevalaa. Nyt teemana on maailmankaikkeus.

Iso teema se on jopa kuvanveistäjälle, joka Forum Boxin näyttelyllään viettää taiteilijuutensa 50-vuotisjuhlaa.

Maailmankaikkeudesta todistavat kaukaa miljoonien valovuosien päästä pimeyteen hehkuvat linnunratojen loputtomat tähdistöt, joista jotkut ihminen on nimennyt. Ne ovat viesti ajasta, jota on hankalaa mitata käsitteillä.
Pekka Pitkäsen uudet teokset Forum Boxissa ovat oma maailmankaikkeutensa. Kukin kokee ja näkee ne tavallaan. Työ katsoo ihmistä, taiteilija sanoo. Kaikessa näkyy musta, mutta siinä on runsaasti vivahteita. Mustan harmaa-asteikossa elävät kaikki värit ja maailmankaikkeuden valo. Mustaa on myös teosten materiaali, valurauta ja hiili.

Teokset näkyvät läheltä eräänlaisina reliefeinä, jotka Pitkänen on kiinnittänyt kiilakehyksiin pingotetuille kankaille. Näyttelytilaan mitoitettuina ne ovat suuria. Hiili piirrosjälkenä ja värinä tehostaa valuraudan materiaalista mustuutta. Taiteilija ei puhu teoksistaan maalauksina tai piirustuksina, mutta mustan sävykkyyden voi aavistaa.

Valurautaa Pitkänen on käyttänyt teoksissaan jo aiemmin. Nyt siihen kytkeytyy toinen raskas alkuaine, hiili. Molemmat vaikuttavat ihmiskehossa sekä myös meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa, loputtomassa avaruudessa tähtien sisällä.

Kosmisen ytimeen kiinnittyneet alkuaineet viittaavat elämän kiertokulkuun kuin myös Pitkäsen omaan taiteilijantiehen. Se on ollut johdonmukainen, vaikka polulta täytyy välillä myös poiketa. Johdonmukaisuutta on myös maailmankaikkeudessa. Elämän isossa kuvassa palaamme kuoleman jälkeen sinne tuhkana, jossa mukana on rautaa.
Rauta on kiehtonut Pitkästä nuoruudesta, jolloin hän oli jonkin aikaa töissä Jyväskylässä Valmetin tehtailla. Muistissa on valtava masuuni, jossa sammutettuna näki kaikkia värejä.

Mustaan kytkeytyy ajattomuus, ikuisuus. Loputon tila ja tyhjyys, joka on myös hiljaisuutta. Rauha ja hiljaisuus ovat asioita, joita Pitkänen taiteessaan tavoittelee.

Pimeys ilman päivänvaloa on tilaa, josta todistavat ruumiillisuuttamme suuremmat voimat. Sen hiljaisuudessa voi aistia energian, joka pitää maailmankaikkeutta koossa.

Maailmankaikkeus. Se on myös vahva viitekehyksensä taiteessa ja sen historiassa kulttuurista toiseen. Tässä näyttelyssä se on taiteilijalle hänen elämänsä ja työnsä dokumentointia. Pekka Pitkäsen taiteen keskiöön osuu käsite, jonka ääreen niin monet pohdiskelijat päätyvät. Sen aikaa ei voi mitata seinäkellon lyönneillä.

Maailmankaikkeus on lopullinen kotimme. Sieltä me tähtiä tarkkailevat maapallon asukkaat olemme lähtöisin. Ei siis ihme, että se on kautta aikain kiehtonut niin tavallisia ihmisiä kuin tieteilijöitä ja taiteilijoita.

Marja-Terttu Kivirinta

Linkki taiteilijan videotervehdyksiin!

 

Hautomo, a bit more soul

Kun aloitan kuvan tekemisen, seison tyhjyyden edessä. Minulla ei ole suunnitelmaa. Aivoni ovat materiaalivarasto keskellä vapaapudotusta. Jotain alkaa vyörytä ulos; ehkäpä muistoja etruskien hahmoista, joiden viivat kulkeutuvat Matissen piirroksiin. Kleen soinnillisuus kohtaa Nolden ilmaisuvoiman. Visuaalisuuteen johtavia assosiaatioita on loputtomasti, kautta aikojen ne ovat toimineet maalareiden luovan prosessin inspiraation lähteenä.

Värit alkavat ottaa mittaa toisistaan. Dynaamisesti muuttuvat muodot syntyvät kuin itsestään. En ole syrjäänvetäytyvä maalari. Antaudun luovan prosessin vietäväksi. On luotettava siihen, että jokainen yksittäinen kuva luo oman ulottuvuutensa. Jossain vaiheessa teos on riittävän valmis jatkaakseen omaa eloaan.

Kunnioituksesta kohtuuteen työskentelen yksinkertaisia materiaaleja käyttäen. Tähän näyttelyyn on valikoitunut teoksia, joiden energia ja elinvoima haastavat tämän ajan sieluttomuuden ja sirpaleisuuden.


Kirsi Mikkola (s.1959) syntyi Helsingissä, ja asuu tällä hetkellä Berliinissä ja toimii maalaustaiteen professorina Wienin taideakatemiassa. Hänen vimmaisiksi luonnehditut työnsä muodostuvat sadoista maalatuista paperipalasista.

Forum Box Market Together – Art, Fashion and Design

FORUM BOX MARKET TOGETHER
taidetta, muotia ja muotoilua

Tervetuloa Forum Boxin myyntinäyttelyyn Ruoholahdenrantaan! Tapahtuma on osa Helsinki Design Weekin ohjelmaa. Pohjoismaiden suurin designfestivaali Helsinki Design Week järjestetään 3.–13.9.2020.

Toista kertaa järjestettävä Forum Box Market -myyntinäyttely kokoaa yhteen laajan valikoiman Forum Boxin jäsentaiteilijoiden teoksia. Esillä on muun muassa maalauksia, veistoksia, grafiikkaa, valokuvia ja mediataidetta.

Tämän vuoden myyntinäyttelyssä teemme yhteistyötä Aalto-yliopiston Muotoilun laitoksen kanssa. Näyttelyssä on mukana kuratoitu valikoima kiinnostavia muodin ja muotoilun tuotteita sekä Aalto-yliopiston opiskelijoiden ja alumnien teoksia.
Ostamansa teoksen saa heti mukaan. Maksutapana käy kortti. Osto onnistuu myös korottomalla osamaksulla.
Tervetuloa nauttimaan taiteesta ja designista!

Myynnissä teoksia seuraavilta taiteilijoilta:

FORUM BOX
Sampo Apajalahti, Petteri Cederberg, Kaisaleena Halinen, Mia Hamari, Anna Hyrkkänen, Mika Hytti, Kirsi Jokelainen, Pekka Kauhanen, Petri Kaverma, Kaisu Koivisto, Markus Konttinen, Arto Korhonen, Jukka Korkeila, Kristian Krokfors, Raakel Kuukka, Johanna Lecklin, Tiina Elina Nurminen, Thomas Nyqvist, Outi Pienimäki, Pauliina Turakka Purhonen, Kati Rapia, Pasi Rauhala, Satu Rautiainen, Seppo Salminen, Teemu Saukkonen, Antti Tanttu, Nora Tapper, Fanny Tavastila, Tommi Toija, Kristiina Uusitalo, Ilona Valkonen, Timo Wright, Magdalena Åberg

AALTO DESIGN
Orcum Erdem, Saija Halko, Hanna-Kaarina Heikkilä, Ekin Kayis, Nikolo Kerimov, Tiina Keto, Salla Luhtasela, Jie Luo, Tuuli Saarelainen, Julia Strand

AALTO FASHION
Johanna Härkönen, Nikke Hellström, Meeri Juvakka, Ines Kalliala, Iiris Kamari, Iris Kareoja, Petra Lehtinen, Aamu Salo, Sami Samaletdin, Timur Samarskiy, Anna Semi, Milka Seppänen, Wataru Tominaga,
Taneli Ukura, Tina Verbic

TEEMU SIIKA
My Little Phony, 2020
4.–13.9.2020

Forum Box Market Together -myyntinäyttelyssä nähdään Teemu Siikan koko tapahtuman mittainen galleriatilassa rakentuva veistos My Little Phony. Teos nojaa populaarikulttuurisiin viittauksiin ja käsittelee populismia. Siika rakentaa teosta Forum Boxin Aulassa joka päivä klo 9–17. Tervetuloa tutustumaan teokseen Forum Boxissa aukioloaikojen puitteissa klo 12–18!

Avajaisia juhlitaan torstaina 3.9. klo 17–19, lämpimästi tervetuloa!

Myyntinäyttely on avoinna:
Perjantai 4.9. – sunnuntai 13.9.2020
Avoinna joka päivä kello 12–18

Forum Box – Tila taiteelle
Ruoholahdenranta 3a
00180 Helsinki
www.forumbox.fi

Helsinki Design Week
3.–13.9.2020
www.helsinkidesignweek.com

Etiäinen

ETIÄINEN − Vapaa taidekoulu juhlii kesää Forum Boxissa 22.7.− 2.8.2020

Vaikka Galleria Forum Box omine ohjelmistoineen on virallisesti kesälomalla, ei taiteen esittäminen yleisölle jää tauolle, sillä nuorten taiteilijoiden ryhmä valtaa galleriatilan Etiäinen -näyttelyllään.

Näyttely esittelee yhdeksän Vapaasta taidekoulusta keväällä 2020 valmistunutta taiteilijaa: Inkeri Halme, Benjamin Kassinen, Noora Kaunisto, Matilda Keränen, Anna Kurki, Sisko Pajari, Sasha Rotts, Eeva-Marja Saarinen ja Kati Sankala.

Maalaustaiteeseen keskittyneet, nelivuotiset ammattiopinnot ovat antaneet vahvan pohjan löytää yksilöllisiä reittejä visuaaliseen ilmaisuun. Näyttelyn päämedium on maalaus, joka laajenee luontevasti myös installaation ja videotaiteen suuntiin. Tekijöiden teemat ammentavat yksilöllisen kokemuksen, myyttien ja perinteen sekä ihmiselämän ja suuren tuntemattoman suhteesta. Vastapainona läsnä ovat myös arjen yksityiskohdat ja elämän humoristiset puolet. Pitkään yhdessä työskennelleiden tekijöiden teokset alkavat väistämättä keskustella keskenään, ja joskus pääroolin ottaa värien ja maalausjäljen vuorovaikutus yksittäisten maalausten sijaan.

Vuosi 2020, näyttelyn taiteilijoiden viimeinen yhteinen työskentelyvuosi Vapaassa taidekoulussa jää mieleen odottamattomien tapahtumien vuotena. Tulevaisuus näyttäytyy hallitsemattomana, totuttujen rakenteiden rakoilun, ennennäkemättömän muutoksen ja maailmanlaajuisten prosessien keitoksena. Suomalaisessa kansanperinteessä etiäinen oli aavistus tai näky, joka antoi vihjeen tulevasta. Taiteen tekemisellä on yhteyksiä enteiden ja aavistusten maailmaan. Kuten etiäiset, myös näyttelyn taideteokset liikkuvat vasta muotoutumassa olevan ja konkreettisen maailman rajapinnoilla, onkien esiin vieraita ilmiöitä.

Vapaa Taidekoulu on ainoana Suomessa erikoistunut maalaustaiteen opetukseen. Opinnot kestävät neljä vuotta ja opettajat ovat kovatasoisia kuvataiteen ammattilaisia. Vuosikymmenten varrella monet sittemmin menestyneet kuvataiteilijat ovat opiskelleet Vapaassa Taidekoulussa, kuten Tove Jansson, Unto Pusa, Risto Suomi, Eija-Liisa Ahtila ja Mari Sunna. Vapaan Taidekoulun perusti Maire Gullichsen vuonna 1935.

Avajaiset järjestetään tiistaina 21.7. klo 19. Vallitsevien kokoontumisrajoitusten vuoksi pyydämme ilmoittautumaan avajaisiin etukäteen Inkeri Halmeelle joko sähköpostitse tai puhelimitse 0440112265.

Näyttely on avoinna 22.7.− 2.8.2020: ke 12–20 ti, to–pe 12–17 la–su 12–16

Lisätietoja: Inkeri Halme / 0440112265

 

Löydät näyttelyn Facebook -tapahtuman tämän linkin takaa.

Kesähorros

Kertomuksessa on aukkoja, mutta huokoisuus ei ole suoraan
yhteydessä vedenläpäisevyyteen.

Ollaan maan tai sillan alla. Rautapitoisen veden kerrotaan ajoittain
tihkuvan takasalin koillisnurkasta.

On esitetty kutsuja, joiden seurauksena on muodostunut ryhmä.

Värilliset kuultopinnat suodattavat katseita ja muutakin.
Uudenaikaiset kuvat liikkuvat, niitä jää loukkuun pyydyksiin.
Ilmassa on sähköä.

Äänelliset hahmot eivät ole poissuljettuja. Akustiikka poukkoilee
materiaaleilla.

Paperiarkit on kirjattu, päivämäärät ja luvut ovat kevyitä, ne
lahoavat tarvittaessa orgaanisesti. Selluloosan hajottaminen
sokeriksi ja vedeksi onnistuu harvoilta vihkiytyneiltä. Nippu
avautuu sattuman varassa, painovoimaisesti:
                                                       Madot: kokonaisuus,
rytmi, arvojärjestys, verkosto (2017).

Kesähorros

nabbteeri + Lau Nau

Tilallisena oliona vanha sillanalusvarasto mahdollistaa mitä oivallisimmin maanalaisten tapahtumaverkostojen tutkimisen ja kuvittelun. Äänielementeistä sekä löydetyistä ja muokatuista esineistä koostuvissa fiktiivisissä pyhäinjäännöksissä ja rituaalisissa kompositioissa ylistetään ja surraan joukkoa muunlajisia olioita.

Ktooniset jumaluudet, kostean ihonsa läpi hengittäjät jalkojemme alla, ovat hylkäämässä maat ja mannut jotka olemme tehneet heille elinkelvottomiksi. Kuviteltujen kulttuurien artefaktit kutsuvat näitä enemmän-kuin-ihmisiä, mutta pysytellen edelleen huoneihmisen suorakulmaisissa tiloissa ja hyödyntäen sen teknologisia välineitä; gallerianäyttelyn potentiaali on vielä kerran luodattava. Alustavasti vaikuttaa kuitenkin siltä, että kulttuurinen muutos ja elintila on muovattava seuraavaksi muualle. Aluksi aistinelimet suuntautuvat kohti kivettyjen hallien ja väylien halkeamia, jotka kärsivällisesti laajenevat, ja joihin vesi aina löytää.

_

nabbteerin monimuotoisissa ja -mediaisissa teoksissa erilaiset, paikkasidonnaisetkin ylijäämät, löytömateriaalit, lainatut kappaleet, 3D-animaatiot ja muut käsityöt limittyvät tilassa ja muuttavat muotoaan hitaissa prosesseissa.  Lue lisää nabbteeristä.

Lau Nau työskentelee elektroakustisen musiikin, kokeellisen popin, elokuva- ja esitysmusiikin sekä ääni-installaatioiden parissa. Hän käyttää teoksissaan laajaa soitinkirjoa analogisista syntetisaattoreista ja perinteisistä soittimista lähtien kenttänauhoituksiin ja soiviin objekteihin objekteihin asti. Lue lisää Lau Nausta.

Työryhmän taiteilijoiden työskentelyä tukee Taiteen edistämiskeskus. Näyttelyn järjestämisen ovat mahdollistaneet SKR:n Etelä-Pohjanmaan rahasto sekä Taike Pohjanmaa.

Immortal’s Birthday

Hydra on polttiaiseläinten pääjaksoon kuuluva pieni makean veden polyyppi. Hydra voi kloonata itsensä ja uudelleenkasvaa pienestä solujoukosta. Toisin kuin suurin osa eläimistä, Hydra vulgaris ei vanhene – lainkaan.

Kuvataiteilija Maija Tammen ja säveltäjä/esiintyjä Charles Quevillonin luoma näyttely Immortal’s Birthday (Kuolemattoman syntymäpäivä) yhdistää antiikin myyttejä, hengellisyyttä, teknologiaa, tieteellistä tutkimusta ja Hydran. Installaatio Relic (jäänne) ja Tammen valokuva- ja videoteokset tavoittelevat ihmisen paikkaa olemassaolon ja vanhenemisen jatkumoissa. Videoinstallaatio The Problem of the Hydra (Hydran ongelma) käsittelee hydran aiheuttamia käytännöllisiä ja metafyysisiä ongelmia 1700-luvulta tähän päivään.

Quevillonin interaktiivinen ääniveistos Le Refuge des Cordes (Kielten [mus.] turvapaikka) on pohdinta teknologian pyhyydestä. Veistos on myös osa Quevillonin sooloesitystä, joka esitetään joka päivä klo 13 näyttelyn aukioloaikoina. Kutakin esitystä mahtuu katsomaan kymmenen henkilöä. (Henkilömäärä päivitetty 26.6.)

Mediaboxissa nähdään Tammen ja Quevillonin yhteisteos Epäsankarilliset urotyöt #2. Teos on Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttien Together Alone -tilaustyö, ja se on tehty koronaepidemian aikana keväällä 2020

Tärkeä osa näyttelyä on Tammen ja visuaalisen tarinankertoja Ville Tietäväisen kirja Immortal, jonka on kustantanut Aalto ARTS Books.

Taitelijakaksikko Tammi ja Quevillon asuvat Helsingissä.

Maija Tammi (s. 1985) on suomalainen taiteilija ja Taiteen tohtori, jonka valokuvat ja videot asetuttavat inhon ja ihastuksen rajamaille ja tarkastelevat tieteen ja taiteen suhdetta. Tammi voitti Fotofinlandia-palkinnon 2011 ja hänen teoksensa ovat olleet näyttelyissä muun muassa Pariisissa, Berliinissä, Lontoossa, New Yorkissa, Melbournessa ja Tokiossa. Tammi on taiteilijaprofessori vuosina 2020–2024.

Charles Quevillon (s. 1989) on kanadalainen säveltäjä ja performanssitaitelija. Quevillon opiskeli maisteriksi Montrealin musiikkikonservatoriossa ja hän on tehnyt Kanadassa koreografi Tedd Robinsonin kanssa yhteensä 21 tanssiteosta yhdeksän vuoden aikana. Vuonna 2018 he loivat yhdessä tunnin mittaisen oopperan, jonka sai ensi-esityksensä Ottawassa. Quevillon on tohtoriopiskelija Sibelius-Akatemian Musiikkiteknologian laitoksella.

Näyttelyn esseen on kirjoittanut kuraattori Lucia Longhi. Näyttelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus, Taideyliopisto, Turun yliopiston eläinmuseo ja Artek 2nd Cycle.

WET PLANET

Piirakkakerho kokoontuu taas! Forum Box täyttyy villasta, pullasta ja torkkujista. Kattilat nostetaan liedelle, uuni lämmitetään ja tyynyt pöyhitään. On aika hämmentää ja vaivata, uneksia ja nukahtaa. On aika huomata levon tärkeys ja unennäön kirkkaus.

Piirakkakerho tarjoaa Unipulla-happeningissä mahdollisuuden pysähtymiseen arjen keskellä. Galleriatila täyttyy patjoista, tyynyistä ja peitoista. Unijuoman, erilaisten apuvälineiden ja rituaalien saattelemana näyttelyvieraan on mahdollista torkahtaa ohjatuille päiväunille tai levähtää hetkinen tulosvastuuttomasti. Kokemuksen täydellistää lämpimänä höyryävä unipulla.

Valkoinen galleriatila muuntuu viikon ajaksi totutusta taidetilasta intuitiivisen unennäön ja yhteisöllisen toiminnan ytimeksi. Luvassa on päiväunien lisäksi päiväkahvia, aamupuuroa, unitreffit, unihumppaa ja erilaisia työpajoja. Ja tietenkin kaiken ympärille kietoutuvaa yhteistä olemista, jakamista, kokemista, viihtymistä ja nautiskelua.

Erityiseen keskiöön Piirakkakerho nostaa happeningissään unen ja levon merkityksellisyyden. Unennäkö johdattaa meidät alitajuntaan, joka on yhtä tosi ja tärkeä kuin tarkimmat talousstrategiatkin. Pysähtymisen ja levon tärkeys saattaa unohtua hektisen suorittamisen keskellä, mutta nyt työpäivän voi keskeyttää torkahtamalla Piirakkakerhon poikkitaiteellisessa tuudituksessa. Kuvanveistäjien silmissä unet ja ruokakaappi tarjoavat loistavan materiaalivalikoiman mullistaviin muotokokeiluihin ja yhteisölliseen olemiseen.

Unipulla on tapahtuma, kohtaaminen ja tila, jossa rajat ja roolit hälvenevät. Vierailla on mahdollisuus keskittyä katseluun ja maisteluun, mutta myös tosi toimiin saa ryhtyä. Pää tyynyyn tai unisiepparia rakentamaan!

Lämpimästi tervetuloa Unipullaan!

Piirakkakerho on vuonna 2006 perustettu taiteilijaryhmä, joka koostuu vaihtelevasta joukosta naiskuvanveistäjiä.  Ryhmän mutkattomana päämääränä on yhdessä oleminen ja nautiskelu, mikä tapahtuu luontevimmin leipomisen ja muun yhteisöllisen toiminnan äärellä. Piirakkakerho on toiminut lukuisissa eri keittiöissä ja veistoksellisten piirakoiden lomassa on syntynyt myös paljon keskustelua ja paljon naurua. Unipullassa Piirakkakerhoa edustavat Paula Tella, Sanna Pajunen, Eeva-Maija Priha, Anna Hyrkkänen ja Liisa Hilasvuori. Lue lisää Piirakkakerhosta.

Ohjelma

tiistai 14.7. näyttely avoinna klo 917

klo 9  aamupuuro, oma lautanen ja lusikka mukaan

klo 13–14 ohjatut päiväunet

klo 14  päiväkahvit

keskiviikko 15.7. näyttely avoinna klo 1220

klo 13–14 ohjatut päiväunet

klo 14 päiväkahvit

Klo 17–19 unisieppari-työpaja

torstai 16.7. näyttely avoinna klo 1220

klo 13–14 ohjatut päiväunet

klo 14–16 päiväkahvit

klo 18 unitreffit

perjantai 17.7. näyttely avoinna klo 1219

klo 13–14 ohjatut päiväunet

klo 14 päiväkahvit

klo 17–19 huolinukke-työpaja

lauantai 18.7. näyttely avoinna klo 1219

klo 13-14 ohjatut päiväunet

klo 14 päiväkahvit

klo 18 unihumppa soolona

sunnuntai 19.7. näyttely avoinna klo 1116

klo 11 aamupuuro, oma lautanen ja lusikka mukaan

klo 12–13 freestyle-päiväunet

klo 13 kahvi, näyttö ja huutokauppa

Piirakkakerhoa on tukenut Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Fida Puotinharju sekä Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus.


Joonas Hyvönen – WET PLANET

Skole on loppu, samoin duunit. Oikeastaan koko yhteiskunta on melko kirjaimellisesti
kurassa tulvien jäljiltä ja tyypilliset paikat ajanviettoon ovat kaikki laittaneet lapun luukulle.
Minkälaista tekemistä syntyy, kun sivilisaation sosiaaliset rakenteet ovat sortuneet, mutta
striimaus toimii yhä, ehkä jopa paremmin kuin koskaan.

Tulevaisuuden visiot tuntuvat usein jakautuvan kahtalaisesti joko dystooppisiin maailmanlopun
kuvitelmiin tai teknologisiin utopioihin. Wet Planetissa joukko nuoria elää läpi näiden
ristiriitaista yhtymää, jossa nousevat meret ovat vieneet perinteisen turvallisen ympäristön,
mutta harppauksia ottanut teknologia mahdollistaa uudenlaisia maailmoja. Näyttely
keskittyy kuvittelemaan minkälaisia nuorisokulttuureja sen maailma voisi synnyttää, ja
minkälaisia tarinoita tässä maailmassa kerrotaan.

Joonas Hyvönen (s.1990) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hyvösen teokset käsittelevät
usein digitaalista teknologiaa suhteessa muihin ilmiöihin ja keskittyvät
käyttäjä–käyttöjärjestelmä -tason vuorovaikutukseen. Hyvönen on valmistunut kuvataiteen
maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2016 ja osallistunut näyttelyihin Suomessa
sekä ulkomailla.

Wet Planet huipentaa Hyvösen kuuden kuukauden työskentelyn Kunstventuresin ja Forum
Boxin työhuoneresidenssi- ja projektinäyttelyhankkeessa. Näyttelyn toteuttamista ja
Hyvösen työskentelyä ovat tukeneet VISEK ja Suomen Kulttuurirahasto.

Lue lisää taiteilijasta.

 

Astral Projections

HUOM! Performanssityöryhmän jäsen ja esiintyjä Sanna Blennow joutuu valitettavasti lähtemään koronavirus-pandemian takia Tanskaan. Hän esiintyy performanssissa viimeisen kerran tiistaina. Performanssin esitykset tulevat jatkumaan tilanteen kehittymisen ehdoilla. Tiedotamme myöhemmin tarkempia tietoja näyttelyn jatkumisesta. Toistaiseksi galleria on auki normaalisti.

Astral Projections on elävä installaatio ja esitys, joka liikkuu unen ja fiktion rajapinnoilla. Teos inspiroituu kokemuksista, jotka tapahtuvat erillään arkisesta todellisuudesta, materiaalisen kehon nukkuessa tai toimiessa viihteen kuluttajana. Teoksessa erilaiset unikehot ja niiden inkarnaatiot kommunikoivat keskenään surrealistisessa rituaalissa, joka sulauttaa yhteen dokumentoituja unia, mystisismiä ja digitaalisen viihteen tunnelmia.

Työryhmän muodostavat koreografit Mikko Niemistö ja Sanna Blennow, valosuunnittelija Teo Lanerva, tanssija-äänisuunnittelija Olli Lautiola sekä muotisuunnittelija-performanssitaiteilija Justus Kantakoski.

Esitys on nähtävissä kello tiistaina, torstaina ja viikonloppuisin 13-16 ja keskiviikkona kello 17-20. Installaatio on auki gallerian normaaleina aukioloaikoina.

__

Mikko Niemistö on koreografi ja esitystaiteilija, joka työskentelee Helsingissä ja ulkomailla. Hän on toteuttanut sekä sooloteoksia että monialaisia kokonaisuuksia, joissa eri taiteenlajit käyvät vuoropuhelua. Mikko on koulutukseltaan Master of Fine Arts in Choreography (Dans och circushögskolan / New Performative Practices -maisteriohjelma, Tukholma, 2017).

Sanna Blennow on tukholmalaissyntyinen koreografi, joka työskentelee tällä hetkellä Kööpenhaminassa. Blennow’n työskentelymetodeihin kuuluu esitysformaattien haastaminen ja taiteenlajien ristisiitokset. Blennow on koulutukseltaan Master of Fine Arts in Critical & Pedagogical Studies. Hän valmistui Malmön taideakatemiasta vuonna 2019.

Teo Lanerva on helsinkiläinen freelancer valo- ja videosuunnittelija (TeM). Hän työskentelee enimmäkseen nykyesitysten parissa sekä tapahtumissa niin pienillä underground-klubeilla kuin suurilla festivaaleillakin. Hänen suunnittelemiaan teoksia on nähty yli kymmenessä maassa.

Olli Lautiola on freelancetanssija, tanssinopettaja, koreografi sekä äänisuunnittelija. Hän valmistui tanssin kandidaatiksi vuonna 2017 Tukholman Dans och cirkushögskolanista. Opintojensa jälkeen hän on työskennellyt useissa produktioissa sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Justus Kantakoski on suomalainen muoti- ja performanssitaiteilija, joka asuu tällä hetkellä Pariisissa. Justus työskentelee muotisuunnittelun, käsityön ja nykytaiteen välillä kuten myös esitystaiteen kentällä.

Teosta tukevat Koneen säätiö ja Pohjoismainen kulttuuripiste.

Astral Projections on henkinen sisarteos Mikko Niemistön tulevalle sooloteokselle Odd Meters, joka saa ensi-iltansa Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa syyskuussa 2020. Molemmat teokset tarkastelevat ihmisen suhdetta uniin ja vuorokausirytmiin aikana, jota määrittää fiktion, teknologian ja työn täyttämä hereilläoloaika.

Kulmat ja reunat

KINESIS

Vaeltaa, maalata – Mika Hytin taiteesta

Mika Hytin uusin näyttely Kinesis täyttää Forum Boxin eloisilla maalauksilla, joissa näkyy taidemaalarin pitkäkestoinen työskentely ja taiteellinen dialogi maalauksellisessa muodossa. Hytti työskentelee intuitiivisesti, ja työprosessiin kuuluu sekä maalaamisen että maalauksen olemuksen ja merkityksen pohdiskelu. Tämä tapahtuu työskentelemällä, katsomalla ja etsimällä. Väritys ja muoto ratkaistaan teos teokselta, kun taiteilija työstää maalauksellista ajatteluaan.

Hytti on kiinnostunut siitä, millaisesta kokemuksesta tai läsnäolosta voisi olla kyse, kun mietimme tapahtumaa, joka tapahtuu katsojan ja teoksen välillä ennen sanallistamista. Taiteilija hakeekin kuvaa ennen sanaa tai kuvia sanojen taakse jääneeltä alueelta. Mitä näemme ennen kuin alamme kutsua taideteosta jollakin nimellä? Onko se väriä, muotoja vai niiden yhdistelmiä ilman verbalisointia? Ja mitä tapahtuu, kun teos saa nimen? Muuttuuko se erilaiseksi vai saako visuaalinen ajattelu ja kokemus sanallisen vastikkeensa?

Kinesiksen maalaukset vaihtelevat niin kooltaan, tyyliltään ja väritykseltään. Hytti osoittaa hyvin sen, miten abstraktiot ja esittävyys käyvät vuoropuhelua silloinkin, kun esittävyys on melkoisen vähäistä. Mehevät värit ja orgaaniset kuviot ilmenevät joissakin maalauksissa, kun taas toisissa teoksissa näkyy monokromaattisempi väritys, joka voi vielä yhdistyä toistuvaan ja geometrista lähestyvään kuvioon.

Hytti saa teoksiinsa ideoita moninaisista asioista, viime aikoina luontokokemuksista tai Sören Kierkegaardin (1813–1855) ajattelusta. Näyttelyn nimi Kinesis viittaa Kierkegaardin ideaan olevaksi tulevan muutoksesta. Ideoista jalostuu maalauksia työskentelyn myötä ja teokset saattavat muuttua radikaalisti ennen kuin ne löytävät lopullisen muotonsa. Taiteilija työstää useaa teosta kerralla, joten maalaukset kulkevat toistensa rinnalla matkalla kohti valmistumistaan. Tämä vie aikaa ja aiheuttaa vaivaa, mutta lopullisessa muodossa oleva maalaus tuntuu kuin se olisi syntynyt juuri sellaiseksi.

– FT Juha-Heikki Tihinen

Mika Hytti (1961) on valmistunut taidemaalariksi Taidekoulu Maasta 1990, minkä lisäksi hän on suorittanut taiteilijan pedagogiset opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1997. Kolmikymmenvuotisen uransa aikana hän on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä, osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin ja opettanut lukuisissa taidekouluissa 1990-luvulta lähtien. Hänen teoksiaan on muun muassa Kouvolan taidemuseon, Suomen valtion ja HUS:in kokoelmissa ja monissa yksityiskokoelmissa. Hytti on Forum Boxin, Helsingin taiteilijaseuran ja Taidemaalariliiton jäsen.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Lue lisää taiteilijasta täältä.

 

HERMANNI SAARINEN

Kulmat ja reunat

Hermanni Saarinen hyödyntää taiteessaan moninaisia materiaaleja ja tekniikoita. Hänen teoksensa synnyttävät usein assosiatiivisia merkitysverkostoja, joissa erilliset teokset ovat vahvassa vuorovaikutussuhteessa myös keskenään.

Ruumiillisuuden, aistien ja havaitsemisen pohdinta on oleellinen osa Saarisen työskentelyä. Teokset syntyvät yleensä ruumiillisesta tunteesta tai kehon asentojen herättämistä tuntemuksista työprosessin aikana. Lukuisat muodonmuutokset ovat monesti havaittavissa teosten lopullisissa muodoissa.

Saarinen mieltää teoksensa eräänlaisiksi kognitiivisiksi luupeiksi – kuviksi, jotka tuottavat lisää kuvia. Häntä kiinnostaa kuvan joustavuus sekä kyky siirtyä erilaisten kontekstien ja ajallisten kerrostumien läpi.

Saarinen on valmistunut vuonna 2011 Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi.

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto.

Lue lisää taiteilijasta täältä.

Fantastic Death

Kuolema on hyväksi. Elämän päättyminen antaa elämälle ja kokemuksille merkityksen. Yksilötasolla läheisen kuolema on usein tragedia, mutta ihmisyyden näkökulmasta taas kuolevaisuus voidaan nähdä hyvänä, suorastaan fantastisena tapahtumana. Kuolema on liikkeellepaneva voima, joka värittää elämän aikana tehtäviä ratkaisuja ja valintoja. Fantastic Death -näyttelyssä elämä ja kuolema ovat yhtä. Kun suhde omaan kuolevaisuuteen vahvistuu, aukeaa myös mahdollisuus kokea elämä syvemmin.

Daniel “Hello” Mensah (s. 1968) on ruumisarkkutaiteilija, joka on tehnyt näyttelyyn kolme fantasia-arkkua (fantasy coffins). Fantasia-arkkuja käytetään Ghanassa ga-kansaan kuuluvien  kristittyjen parissa. Niitä teetetään yhteisön arvostetuimmille jäsenille heidän kuollessaan. Fantasia-arkku kuvaa usein kuolleen henkilön ammattia. Fantastic Death -näyttelyn arkut esittävät käsiasetta, Coca-Cola-pulloa ja tilapia-kalaa.

Noora Geagean (s. 1981) videossa Life goals raskaana oleva nainen toimii jalkapallokentällä maalivahtina. Välillä pallo menee maaliin, toisinaan maalivahti tekee upeita torjuntoja ja hetkittäin voimat taas ehtyvät. Geagean videossa ihminen on kaikkea. Hän on aktiivinen tekijä, tekemisen kohde, selviytyjä, kuoleva ja elämän suojelija. Videoon on tiivistetty kuvaus elämästä.

Selfie-arkku on Vilma Metterin (s. 1977) kokemuksellinen installaatio, jossa kävijä voi hetken rauhoittua ruumisarkussa ja ottaa halutessaan ”viimeisen poseerauksen”. Selfiet heijastetaan gallerian seinälle, josta ne on mahdollista kuvata ja jakaa sosiaalisen median kanavissa hashtagilla #arkkuselfie. Voimakkaan kokemuksen lisäksi Metterin teos haastaa miettimää, onko kuolema tabu digitaalisessa maailmassa.

Monissa, erityisesti muinaisissa, kulttuureissa hautaan laskettiin vainajan lisäksi hänelle tärkeitä esineitä, joita kuollut saattaisi tarvita tuonpuoleisessa. Aurora Reinhardin (s. 1975) teos 2000-luvun aarteita on kokoelma hänen ystävänsä käsilaukussa vuosien varrella kantamista esineistä. Kannamme käsilaukuissa ja repuissa mukana meille tärkeimpiä tavaroita päivittäin. Pitäisikö ne laittaa kuolevan matkaan nykyaikana?

Näyttely on rakennettu tiiviissä yhteistyössä taiteilijoiden ja kuraattori-tuottaja Anna Miettisen kanssa. Taiteilijat ovat yhteisen ideoinnin pohjalta toteuttaneet teoksensa Fantastic Death -näyttelyä varten. Taustalla on jokaisen taiteilijan halu käsitellä teoksissaan kuolevaisuutta sekä kuoleman positiivisia merkityksiä elämälle.

Anna Miettinen

 


Fantastic Death -tapahtumat sunnuntaisin 26.1. & 2.2. & 9.2. klo 14

Su 26.1. klo 14–14.30 Liila Jokelin – akustinen soolokeikka                                                                                                                                                                                                                        Liila Jokelin on laulaja-lauluntekijä, joka rakastaa vahvaa tarinaa. Melankolista folk-laulelmaa, retrorockia sekä takapotku-punkia tuotannossaan yhdistelevä Jokelin julkaisi Risto Ylihärsilän tuottaman esikoisalbuminsa Kaamos on huono esileikki marraskuussa 2019 Helmi Levyjen julkaisemana. Kuolleiden puolue -singlellään Liila on halunnut karnevalisoida kuoleman tavalla, jossa elämän vääjäämätön loppu sytyttää yksilöissä yhteisöllisyyden roihun. Biisin musiikkivideon voit katsoa tästä.  Fantastic Death -näyttelyssä Liila Jokelin soittaa puolen tunnin akustisen soolokeikan.

Su 2.2. klo 14–15 Reinhard, Metteri ja Geagea – artist talk                                                                                                                                                                                                                    Aurora Reinhard, Vilma Metteri ja Noora Geagea esittelevät näyttelyssä esillä olevat teoksensa. Kuraattori-tuottaja Anna Miettinen kertoo Daniel ”Hello” Mensahin töistä sekä ghanalaisista fantasia-arkuista. Tervetuloa kuulemaan tarinat näyttelyn taiteen takana!

Su 9.2. klo 14–15.15 filosofi Sara Heinämaa – luento
Fantastic Death -taidenäyttelyn viimeisenä päivänä Jyväskylän yliopiston akatemiaprofessori filosofi Sara Heinämaa luennoi otsikolla ”Kuolevaisuus on olennaista ihmisyydelle.” Kuolevaisuus ja kuolevaisuuden kokemukset ovat yksiä niistä aiheista, joista Heinämaa on kirjoittanut ja luennoinut laajasti pitkän uransa aikana. Heinämaan tärkeimpiin julkaisuihin kuuluu Birth, Death, and Femininity (Syntyminen, kuolema ja feminiinisyys) vuodelta 2010.

HELVETTI JA KIRKKAUS

Tummaa suota, pitkospuita pitkin, etenee loputon kulkue, sitä johtaa isäni valkoisessa albassaan. Jossain jonon jatkeena kulkee myös lapsi päässään punainen pipo. Lapsi astuu harhaan ja uppoaa suon silmään, yrittää hetken huutaa apua, mutta ääni juuttuu kurkkuun, eikä kukaan kuule. Kohta näkyy vain pipon kirjava tupsu mustaa vettä vasten.

Tässä kohtaa aina herään.

I have been to Hell and back and let me tell you it was wonderful.

Louise Bourgeois

Mitä?!

Ei Helvettiin mitään päiväretkiä tehty, sehän kulki mukana minne menikin, tavallisen ja toimivan alla uhkaavana suona joka koska tahansa saattoi pettää jalkojen alla. Oli kuljettava varoen, kieli keskellä suuta, ja silti toinen saapas tuntui jämähtäneen pysyvästi suonsilmään.

Työ on loitsimista. Manataan pelot päivänvaloon ja katsotaan miten käy. Ei ole takeita siitä mihin lopulta päädytään. Halusin vajota lapsuuteen ja näyttää mitä näin, mutta sainkin maata jalkojeni alle. Helvettini haalistui ja äkkiä maailman kirkkaus on käsinkosketeltavan kiinteää itsessäni ja ympärilläni.

Haluan kiittää Sashaa, Sarahia ja Katria, joita ilman monta tikkiä olisi jäänyt tekemättä, Veikkoa elokuvasta ja Paavoa ripustusavusta. Kaikkia kiitän myös paljosta muusta, syvistä keskusteluista ja kevyestä huulenheitosta.

Perhettäni haluan kiittää kärsivällisyydestä, sekä yleisesti että erityisesti malli-istunnoissa.

Näyttelyä ja työskentelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin säätiö ja Svenska kulturfonden.

Kuvat Veikko Björk, Anna Autio ja Pasi Autio.

 

**

Tapahtumat Pauliina Turakka Purhosen näyttelyn aikana

La 19.10. Champion of the Erebox – Kalle Turakka Purhonen järjestää Middle-Earth Strategy Battle Game -turnauksen näyttelyn auki ollessa. Tervetuloa seuraamaan miniatyyrejä ja nopanheittoa mahtavissa maisemissa!

Su 20.10. klo 12:30–15:30 Juho Laitinen ja Kenneth Ojutkangas esittävät kolmituntisen version John Whiten teoksesta Cello and Tuba Machine (1968). Tilaisuuteen on vapaa pääsy, ja yleisö voi tulla ja mennä mielensä mukaan. Lue lisää täältä.

Ma 21.10. n. 18–20 Hengen ja ruumiin ravintoa: virsiä ja viiniä maanantai-illan ratoksi – etujoukkoina Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston opiskelijoita.

Ti 22.10. klo 20 Liisa Pentti: Cloudbody nro 1 an ecology of dreams. Somaattinen kuunnelma, kesto n. tunti. Vapaa pääsy, tervetuloa!
Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen
Visuaalinen suunnittelu: Fabian Nyberg

Ma 4.11. klo 19–21 Aave kummittelee. Uuden ja kokeellisen musiikin Tulkinnanvaraista -konserttisarjassa esitetään Wolfgang Lesserin, Luigi Nonon ja Christian Wolffin sävellyksiä.
Lue lisää täältä.

Ti 5.11. klo 19 Performansseja. Vapaa pääsy.
Linda Granfors ja Aura Hakuri: Atropa belladonna. Ruskeanvioletit, riippuvat kukat ovat yksittäin. Verhiö on kellomainen ja syvään liuskainen. Teriö on kellomainen ja matalaan liuskainen. Kukan tuoksu on epämiellyttävä.
Maximilian Latva ja Katri Kainulainen (Huom! Esitys sisältää alastomuutta ja seksuaalisia elementtejä, eikä sitä suositella lapsille tai herkemmille katsojille)
Petra Innanen aka Bettie Blackheart: L’amour pour l’art. Lue lisää täältä.

La 9.11. Gallerian aukioloaikana 12-16: Blaue Frau: The Tent – Tältet. Live Action. Lisätietoja täältä.

Forum Box 20 vuotta!

Tervetuloa avajaisiin tiistaina 10.9. kello 18–20!
Welcome to the exhibition opening on Tuesday 10th of Sep at 6–8pm!

Taiteella on väliä – Forum Box 20-vuotta!

Forum Box sai alkunsa yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun kuvataiteen akateemikko Kain Tapper (1930–2004) halusi perustaa kaikille taiteille avoimen tilan ja pyysi mukaansa muita taiteilijoita. Tämän seurauksena nykyinen näyttelytila Forum Box avasi ovensa kesällä 1999. Talkootyöllä käynnistyneessä taiteilijaosuuskunnassa on tällä hetkellä 92 jäsentä. Forum Boxin juhlanäyttelyn teemana on korostaa sitä, että taiteella on väliä ja että näyttelytila välittää meille taide-elämyksiä. Juhlanäyttelyssä on esillä jokaisen perustajajäsenen teoksia. Suurin osa taideteoksista on valmistunut osuuskunnan perustamisen aikoihin ja ovat omiaan luomaan sekä historiallisen katsauksen nykytaiteen lähimenneisyyteen että näyttämään taiteen mahdin, joka ei hiivu ajan kuluessa.

Forum Boxin toiminnan keskiössä on ollut alusta lähtien taiteellinen vapaus ja taiteen vapaus. Taide edellä on edelleen yhteisömme keskeinen toiminta-ajatus, jonka takaa vahva kollegiaalisuus osuuskunnan jäsenten välillä. Juhlanäyttely kertoo, että Forum Box on luonteikas, Helsingin vaikuttavimmaksi kutsuttu näyttelytila, mutta se on myös jäsenistönsä moniääninen yhteisö. Osuuskunnan jäsenyyttä ei myönnetä tietyn tyyli, ismin tai ajattelutavan perusteella, vaan se saadaan taiteen alalla tapahtuneiden ansioiden perusteella. Taide ei tässäkään yhteydessä ole yksi, vaan se on monta.

Vain viikon kestoinen juhlanäyttely on toteutettu talkoovoimin. Se on kunnianosoitus sekä taiteilijoiden yhteistyölle että Forum Boxin galleriatilalle. Juhani Pallasmaan suunnittelema, entinen varasto, on paikka jossa taide tulee ensin.

Kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi (1957-2018) kirjoitti osuuskunnan 10-vuotishistoriikissa seuraavaa: ”Museossa ja tavallisessa galleriassa tuntee olevansa nimenomaan keskellä taidemaailmaa ja sen käytäntöjä, kun taas Forum Boxin karussa tilassa on joku omituinen lumovoima, jonka myötä taiteen on helpompi puhua minulle ja minun sitä puhetta ottaa vastaan.”

Näyttelyn taiteilijat ovat:
Susanne Gottberg (1964), Radoslaw Gryta (1955), Outi Heiskanen (1937), Tapio Junno (1940-2006), Pekka Kauhanen (1954), Markus Konttinen (1957), Jukka Mäkelä (1949-2018),
Pirkko Nukari (1943), Pekka Pitkänen (1950), Ulla Rantanen (1938), Teemu Saukkonen (1954), Seppo Saves (1940-2013), Kain Tapper (1930-2004) , Maija Vainonen (1948), Hannu Väisänen (1951).

Näyttelyn kuraattorit ovat kuvataiteilija Arto Korhonen ja FT Juha-Heikki Tihinen. He ovat molemmat osuuskunnan jäseniä.

Juha-Heikki Tihinen


Näyttely avoinna 11.–15.9.2019

Ti 10.9. 18–20 (avajaiset)
Ke 11.9. 12–20
To 12.9. 12–17
Pe 13.9. 12–17
La 14.9. suljettu yksityistilaisuuden vuoksi
Su 15.9. 12–16

 

OHJELMA

Juhlaviikko käynnistyy tiistaina 10.9. kello 18, kun perustajajäsenten teoksista koostuva näyttely avautuu. Viikon aikana galleriassa järjestetään kaikille avointa, maksutonta ohjelmaa.

Tiistai 10.9. kello 18–20
20-vuotisjuhlanäyttelyn avajaiset. Näyttelyn avajaissanat:
Arto Jurttila, Osuuskunta Forum Box, hallituksen puheenjohtaja
Marja Sakari, Ateneumin taidemuseo, museonjohtaja

Keskiviikko 11.9. kello 13–16
Juhlaviikolla käynnistämme Forum Box Talks -keskustelusarjan, jota luotsaa taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihinen. Olemme kutsuneet taidekentän ammattilaisia keskustelemaan ajankohtaisista ilmiöistä nykytaiteessa 20 vuoden aikajänteellä.

Keskustelutilaisuus on kaikille avoin. Kahvituksen vuoksi pyytäisimme ystävällisesti ilmoittautumiset ennakkoon maanantaihin 9.9. mennessä sähköpostiosoitteeseen .

Sunnuntai 15.9. kello 14–15
Juhlanäyttelyn kuraattori Juha-Heikki Tihisen opastama kierros näyttelyyn. Luvassa myös pientä tarjoilua.

 

Lisätietoa juhlavuodesta ja ohjelmistosta:
https://forumbox.fi/forum-box-20-vuotta/

 

TAITEEN VUOKSI

kuva: Susan Lankinen

MOS19 (Masters of Saimaa) on kymmenen Saimaan ammattikorkeakoulusta valmistuvan kuvataiteilijan (YAMK) lopputyönäyttely. Näyttely on tuotettu kuraattori Veikko Halmetojan ohjauksessa.

Marko Aresalo (Imatra) tutkii puupiirrostekniikalla tehdyissä, värimaailmaltaan pelkistetyissä grafiikanvedoksissaan pelkoa. Tuija Hirvonen-Puhakka (Eno) tuo Forum Boxiin kookkaan maalausinstallaationsa. Vapaaottelukehä -nimeä kantavan teoksen tekemiseen on käytetty muun muassa aiempien opiskeluvuosien aikaisia teoksia polttamalla saatua tuhkaa.

Ella Kettunen (Lappeenranta) pohtii reviirin käsitettä intarsiateoksissaan ja tuo esiin materiaalinsa eli puun myyttisiä puolia. Annamari Kinnunen (Savonlinna) tutkii teoksessaan klassista kuvataiteen menetelmää eli havaintoon pohjautuvaa piirtämistä animaation keinoin.

Susan Lankinen (Imatra) on yhdistänyt animaatiota ja installaatiota teoksessaan, jossa muovi näyttäytyy elävänä kuolleena. Saija Lehtonen (Karstula/Nokia) hyödyntää luonnonmateriaalien hengitystä tutkivassa teoksessaan muun muassa sienistä itse tekemäänsä väripigmenttiä.

Mari Liimatainen (Juva) tuo Forum Boxiin metreittäin vedostettua puupiirrosta ja on tutkijataiteilijana kiinnostunut kulttuuriympäristöistä. Vicky Maaranen (Nurmijärvi) on kiinnostunut luonnon kiertokulusta ja ihmisestä sen osana. Hänen mehiläisvahamaalauksensa tarjoavat välähdyksiä kuoleman ja syntymän välisestä ajasta.

Päivi Sormunen (Pirkanmaa) pohtii teoksessaan vallan rakenteita ja on kiinnostunut muodon merkityksestä osana teoksen tarinaa. Satu Tani (Pieksämäki) yhdistelee autismikirjolla olevan sisarensa Marian kanssa tehdyssä TraumaWear -teoksessa installaatiota ja performanssia.

MOS19 -ryhmän opinnäytetöiden ohjaajana toimivat: William Dennisuk, Radoslaw Gryta, Ville Huhtanen ja Lotta Pyykkönen.

Maalauksia

Pyrin maalauksissani dynaamiseen ja kristallinkirkkaaseen, vastakohtana leväperäisyydelle ja löysyydelle, hauskaa saa silti olla, ja onkin, kunhan keskittyminen pysyy terävänä. Lopputuloksessa haluan rytmin olevan selkeä, vaikkakin se voi olla hyvin monimuotoinen ja päällekkäisyyksiä sisältävä. Minua kiehtoo erityisesti ihminen, kauneus ja niiden yhdistelmä. Kyllä taide ja sen historiakin kiinnostaa, suosikkina renessanssi ja impressionistit, kultakausi… Listaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Inspiroivia virikkeitä vilisee tietysti elämässä joka puolella. Maalaan myös arkisia asioita, kaikki voimakkaan mielikuvitusfiltterin läpi mankeloituna.

Yleensä aloitan teokset ilman minkäänlaisia suunnitelmia ja annan maalin jälkien tuomien mielikuvien viedä ajatuksiani lopputulosta kohti. Maalatessa intuitiivisesti, kuten yleensä teen, työstä suuri osa tapahtuu alitajunnassa, vasta viimeistelyvaiheessa jylläävät päällimmäisenä tietoiset ratkaisut, jolloin yhdistän irrallisia segmenttejä ja poistan tarpeettomuuksia. Ei minulla ole mitään selvää reseptiä maalausten valmiiksi saamiseen, ratkaisut varioituvat eri maalausten välillä riippuen monista eri muuttujista ja tunnetiloista. Joskus teen maalauksen nopeassa hetkessä valmiiksi, mutta suurin osa näyttelyn teoksista on ollut työn alla jo yli 10 vuotta, työstän kymmeniä maalauksia samaan aikaan.

Haluan aina luoda jotain omaa, sellaista jonka varmasti tunnen omakseni, ennemmin kuin reflektiona muiden teoksista. En käytä minkäänlaisia valokuvia, kuvia, malleja tai läpipiirtovempaimia apunani maalatessani, eikä minulla ole valokuvamuistia. Pidän kyllä kovasti elävästä mallista piirtämisestä ja maalaamisesta, mutta tämän näyttelyn töissä ei ole mallia käytetty. Kaikki esittävyys perustuu vuosien opettelun tuomaan taitoon ja havainnointiin.

Pidän mielessäni, että suurin osa töideni yleisöstä ei ole vielä edes syntynyt, katse siis kaukana tulevaisuudessa. Tärkeintä minulle on, että teoksistani tulee niin hyviä kuin mahdollista, sen edellytys on pitkäaikainen työskentely niiden parissa, maltti, jatkumo sekä jatkuva harjoittelu.

Taikelle kiitos näyttelyn kustannuksissa auttamisesta.

Alt-Goldgrün und die Unendlichkeit

SAMPO MALIN

Värin värinä

Toistensa läpi kuultavat väripinnat sekoittuvat katsojan silmissä tarkkaan suunnattujen valojen ansiosta. Materiaalit, joihin katse ensimmäisenä pyrkii tarkentumaan päästävätkin katseen jatkamaan matkaansa kohti seuraavaa värjättyä läpikuultavaa pintaa. Toisaalta voisiko teoksen sisään päästä niin, että katsoja olisikin väripintojen välissä teoksen täyttäessä koko havaintomaailman? Ja tarvitseeko havaittavien väripintojen edes olla väripintoja? Tämän kaiken saivat alulleen Mark Rothkon 1950-luvun lopun maalaukset, jotka olivat esillä Tate Modernissa vuonna 2008. Koin maalaukset siten, että päällekkäiset värikerrokset olivat häilyvä pinta, jonka taakse ilmiselvästi oli mahdollista päästä.

Näyttely Värin värinä on neljäs ja viimeinen osa Mark Rothko -projektia, jossa tarkoitukseni on ollut leikkiä taideteosten kerroksellisella ilmaisulla ja tilallisuudella. Lähtöajatukseni vuonna 2015 oli pohtia sitä, miten Mark Rothko olisi käyttänyt värien kerroksellisuutta ja minimalistista ilmaisua, jos hän olisi ollut kiinnostunut kolmiulotteisesta ilmaisusta. Kuinka tilallisuus olisi rakentunut värikerrosten avulla, tai värikerrokset olisivat rakentuneet tilaan?

Olen ottanut vapauksia käyttää teoksissani nykyaikaisia tekniikoita ja tekotapoja välttääkseni historiallisen katselmuksen tai Rothkon teosten toistamisen. Lisäksi olen keskittynyt erityisesti leikkimään kerroksellisuudella ja sen vaikutuksella väreihin ja niiden havainnointiin. Valokuvien ja veistosten lisäksi näyttelyssä on tilaan installoituja värikokemuksia.

Lue lisää taiteilijasta.

Näyttelyä on tukenut Taiteen Edistämiskeskus.

Sampo Malin: Täällä vain käymässä, ja siinä matkalla loistetaan, 2019

 

ARVID HEDIN

Alt-Goldgrün und die Unendlichkeit

Yhdeksässä uudessa maalauksessani tutkin plastista ja kosketusaistiin vetoavaa tilaa. Plastisuus luonnehtii liikkeen hahmotusta maalauksessa. Maalauksessani tämä liike tulee näkyviin prosessin keskeisen aseman kautta. Tämänkaltaisessa tilassa tilallisuus koetaan täyteisenä, toisin sanoen aineena eikä tyhjyytenä. Väri ja elekieli muodostavat tilallisen vakaumukseni.

I nio nya målningar utforskar jag det plastiska och taktila rummet. Plasticitet är kvaliteten i gestaltningen av rörelse i en målning. I mitt måleri är det processens framträdande roll som synliggör denna rörelse. I ett sådant rum upplevs rumsligheten som massiv, det vill säga som substans och inte som tomhet. Färg och gest utgör min rumsliga tro.

Lue lisää taiteilijasta.

Arvid Hedin: Alte-Grün_HJ01, Mustesuihkutulostus ja tussi paperille / Bläckstråleutskrift och tusch på papper, 33×48cm, 2019

Kukistuminen, Katveessa, Kaupunkikuvia

ANTTI-VILLE REINIKAINEN

Kukistuminen

Galleria Forum Boxin näyttelyssä Antti-Ville Reinikaiselta nähdään kaksi uutta teoskokonaisuutta. Katsoja kohtaa videota, kuvanveistoa ja maalausta yhdistävissä teoksissa hyönteiskokoelman sekä urkuharmoonin hallitseman huonetilan. Teoksissa käsitellään hallintaa, hajoamista sekä pysyvyyttä: rapistuvia hyönteisiä korjataan maalaamalla, seesteinen huonetila kohtaa näkymättömän muutoksen. Vaikka teokset toimivat puhtaasti visuaalisina elämyksinä, ne voi nähdä myös absurdeina tekoina – jopa mustan huumorin höystämänä vallankäytön itsekritiikkinä. Tai kenties mukana on annos myötätuntoa inhimillisen kaikkivoipaisuuden mielettömyyttä kohtaan?

Kokoelma-nimisessä teoskokonaisuudessa viisikymmen-osaisen kokoelman hyönteiset kohtaavat maalarin öljyvärisiveltimen, yksi kerrallaan räikeisiin sävyihin peittyen. Teos koostuu maalatusta hyönteiskokoelmasta sekä jokaisen hyönteisen maalausprosessin kattavasta videosta kymmenellä näytöllä esitettynä.

Korjuu-teoskokonaisuuden videossa huoneen hämärässä nurkassa seisoo vanha urkuharmooni. Ikkunasta näkyy puutarhan omenapuun oksat. Vähitellen huonenäkymä alkaa muuttua: yön ja päivän kuluessa outo hajoaminen ottaa vallan. Kokonaisuuteen sisältyy myös videon tapahtumiin liittyvä veistoselementti.

Näyttelyn äänimaiseman toteutuksesta vastaa Miikka Ahlman (mm. M, WURM).

Antti-Ville Reinikainen (s. 1980) on Helsingissä asuva ja toimiva kuvataiteilija. Työskentelyssään hän usein yhdistää kuvanveiston tekniikoita muihin kuvataiteen muotoihin, kuten video- ja maalaustaiteeseen. Kukistuminen on Antti-Ville Reinikaisen seitsemästoista yksityisnäyttely.

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

 


TIIA MATIKAINEN

Katveessa

Uusissa veistoksissani kuvaan ihmisen ja luonnon yhteyttä mörkömäisten hahmojen sekä niihin yhdistyvien piirrosten kautta. Veistosten laskostuva pinta toimii kuin peittävänä kaapuna tai avautuvana esirippuna saveen raaputetuille piirroksille.

Tärkeään osaan teoksissani nousee ihmisen sisäinen maailma primitiivisine pelkoineen sekä elämän mystinen, selittämätön puoli, jota käsittelen luontoon liittyvää kuvastoa käyttäen. Ammennan ideoita niin nyrjähtäneestä maailmastamme, mytologioista kuin pyhistä kuvistakin.

Eräänä lähtökohtana teoksiin on suomalaisessa mytologiassa esiintyvä manala, maanalainen varjomaailma, jossa henkiolentojen ajateltiin asuvan. Henget saattoivat houkutella metsässä liikkujan metsänpeittoon, eksyksiin nurinkuriseen maailmaan ja kadoksiin muiden näkyvistä. Suomalaisesta uskomusperinteestä nousee myös teoksiani innoittanut liekkiö-hahmo, pimeän aikaan liikehtivä kummituslintu tai rauhaton vainaja.

Leikin teoksissani piiloutumiseen ja verhoutumiseen sekä katoavaisuuteen liittyvillä mielikuvilla. Laskostuneiden veistoshahmojen visuaalisina lähtökohtina ovat olleet Rooman hautausmaiden surupatsaat sekä sarjakuvien ja elokuvien mörköhahmot.

Tiia Matikainen (s. 1975) on kuvanveistäjä ja keramiikkataiteilija, joka on valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 2002. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Suomen kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus

 


VILLE MÄKIKOSKELA

Kaupunkikuvia

Teosteni sarja Kaupunkikuvia rakentuu kerronnalliseksi kokonaisuudeksi kaupunkitilasta, jossa kohtaavat tosi ja taru, menetykset ja haaveet. Kertomus koostuu katkelmista, ihmiskohtaloista enimmäkseen tavaramaailman läpi kerrottuina. Kaupunkikuvia on välähdyksenomaisia tilanteita ja kohtaloita, tähän hetkeen pysäytettynä ja yhteen tuotuna. Se on nimensä mukaisesti sarja irrallisia kuvallisia ja tilallisia merkintöjä, havaintoja. Veistosten aiheet pohjautuvat todellisiin havaintoihin ja löydöksiin kaduilta, toreilta ja rakennetusta ympäristöstämme. Olen halunnut ikuistaa arkipäiväiset aiheet ja nopeat tilanteet marmorin ajattomuuteen ja kuvanveiston historiaan.

Sarjan uudet, nyt Montussa esillä olevat veistokseni käsittelevät (kaupunki)luonnon ja rakennetun ympäristön kohtaamista, jäljen jättämistä, kaiken katoavaisuutta. Teokset puhuvat haikeansuloisella tavalla kohtaamattomuudesta, sekä siitä, kuinka toiset aina lähtevät ja toiset jäävät. Veistoksissa on marmorin lisäksi käytetty materiaalina myös mustaa ja harmaata kiveä, kuten diabaasia ja graniittia, sekä lainattua tekstiä.

Näyttelyä ovat tukeneet Taike/Visuaalisten taiteiden toimikunta, Taike/Näyttöapurahalautakunta sekä Visek.

Dream. Dare. Live it.

Tervetuloa avajaisiin perjantaina 16.8. klo 17-19!

Welcome to the exhibition opening on Friday 16th of Aug at 5-7pm!

 

PARIS–DAKAR / DREAM. DARE. LIVE IT.

Forum Boxissa nähtävä teoskokonaisuus on kuvanveistäjä Mika Helinin ja teatteriohjaaja Janne Pellisen yhteistyö. Helinin Paris Dakar ja Pellisen Dream. Dare. Live it. lähestyvät Paris Dakar -rallia omista 1980-luvun mielenmaisemistaan lähtien. Näyttely muodostaa kokonaisvaltaisen tilan, jossa Helinin ja Pellisen teokset käyvät vuoropuhelua, ja katsoja päätyy dialogin keskelle.

”1980-luku näyttäytyy meille positiivisen nostalgian paikkana, juppiuden ja naiivin optimismin aikakautena, jossa populaarikulttuuri oli parhaimmillaan eikä edes kylmä sota tuntunut kovin ahdistavalta maapallon tulevaisuuden kannalta.”

Taiteilijoiden yhteistyön lähtökohtana on ollut luoda kuvataiteen ja esittävän taiteen välille uudenlaista vuoropuhelua ja tekemisen tapoja. Pohdinnat asioiden esittämisen ja esillä olemisen merkityksistä sekä erilaisten ympäristöjen vaikutuksesta ovat yhteisen työskentelyn keskiössä. Hankkeessa eri taiteenlajit ovat dialogisessa ja toisiaan rikastavassa suhteessa menettämättä omaäänisyyttään. Nykytaiteen moniäänisyys konkretisoituu Helinin ja Pellisen yhteistyön myötä, kun erilaiset tekemisen tavat ja taiteet kohtaavat toisensa.

 

PARIS DAKAR

Mika Helinin taideteoksilla on monia erilaisia olemuksia, sillä ne voivat vaihdella valmisesineistä veistoksiin, näyttelyistä esitysmäisiin kokonaisuuksiin, joissa katsoja voi kulkea kuin näyttämöillä. Näyttelyn alkusysäys ja nimi on peräisin Pariisi-Dakar -rallista, joka tunnetaan nykyään Dakar-rallina. Esiteltävän kokonaisuuden taustalla ovat taiteilijan pohdinnat 1980-luvulta meidän päiviimme muuttuneista käsityksistä kuluttamisesta, mieheydestä ja ei-eurooppalaisuudesta.

Marlboromies ja Playboy eivät ole enää maskuliinisuuden tukipylväitä, kuten 1980-luvun Mika Helinin omassa visuaalisessa todellisuudessa, jossa Pariisi-Dakar-ralli merkitsi miehisyyttä rakentavaa tuotesijoittelua ja jamesbondmaista eksoottista seikkailua. Dakar-ralli hahmottuu taiteilijalle tätä nykyä huomattavan erilaisena asiana, kun hän käsittelee teemaa kolonialismikriittisesti ja ekologisena kysymyksenä suhteessa suomalaiseen elinympäristöön. Helinille kuluttaminen tai ralli eivät edusta pelkkiä yksilön omia valintoja ja huikeita seikkailuja, vaan niihin liittyy suuria globaalisia kysymyksiä oikeasta ja väärästä.

Helin on yhdistänyt aikaisemmin näyttelyissään esimerkiksi haute couture -muotia (2018) ja installaatioita. Hän on kiinnostunut käsitteellisen ja materiaalisen kohtaamisesta, missä kuvanveiston laajennettu kenttä avautuu katsojalle sekä aineellisena että ajatuksellisena näkynä ja näyttämönä. Taiteilijan teokset linkittyvät niin kuvanveiston konkretiaan, mutta ne ovat myös käsitteellisiä teoksia, jotka toimivat ajallisesti rajatussa – esitysmäisessä – muodossaan.

Esillä näyttelyssä on myös enemmän kuvanveiston perinteeseen liittyviä teoksia, kuten osittain hiekkaan peittyneessä olohuoneessa olevat veistosinstallaatiot. Näissä veistoksissa katsojan ja teoksen välinen kohtaaminen tapahtuu yhtä lailla näkymässä teoksen pintaan kuin sen sisuksiin. Tämä erottaa kokemuksemme Helinin teoksen äärellä siitä mitä klassinen veistos yhtenäisenä objektina tarjoaa katsojilleen.

Saapuessamme Paris Dakar –näyttelyyn olemme esityksessä, jossa katsojaa ohjaillaan kohtauksesta toiseen. Katsojasta tulee osa näytöstä ja näyttämöä Forum Boxissa liikkuessa. Näyttelykokemus ei ole pelkästään katselemista, vaan osallistumista. Mika Helin ja teatteriohjaaja Janne Pellinen kutsuvat meidät mukaan teokseen monin tavoin. He toisin sanoen jakavat teoksensa kanssamme.

Helin on koostanut näyttelyn, jossa katsoja voi hahmottaa nykypäivän ja menneisyyden kompleksisen suhteen. Oma ymmärryksemme menneisyydestä muokkaa kokemustamme nykyisestä ja nykyisyys on oma havaintopaikamme menneisyyteen. Helin liikuttelee teoksissaan meitä niin menneen kuin tämän hetken, mielikuvien ja konkreettisen, sekä tässä-ja-nyt ja aivan jossakin muualla.

Paris Dakar kertoo siitä, miten nykytaiteilija voi leikitellä materiaaleilla, teosmuodoilla ja esittämisen säännöillä. Katsoja kulkee tulisijalta hiekan osittain peittämään ja apokalyptiseen olohuoneeseen ja päätyy lopuksi syömään mikroaaltouunissa lämmitettyä lihapiirakkaa. Matka on fyysisesti lyhyt, mutta mieli- ja maailmankuvallisesti pitkä. Taide on tässä, mutta se vie samalla myös kauas muualle.

Mika Helin (s. 1978 Sipoossa) on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2016. Hän työskentelee usein laajojen paikkasidonnaisten teoskokonaisuuksien parissa käyttäen niissä useita eri materiaaleja. Teoksissa on nähtävissä asumisesta ja elinympäristöstä tuttuja asioita, jotka saavat hänen teoksissaan uuden muodon. Kuvataiteen lisäksi Helinillä on pitkä tausta elektronisen musiikin parissa.

FT Juha-Heikki Tihinen

 

DREAM. DARE. LIVE IT.

Janne Pellinen (s. 1975) on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja esitystaiteilija. Hän toimii freelancer-ohjaajana suomen- ja ruotsinkielisellä esittävän taiteen kentällä ja on Todellisuuden tutkimuskeskuksen jäsen. Pellisen töiden keskiössä ovat eetoksen, kielen ja kaipuun teemat, ja teoksissaan hän yhdistelee teatteria, installaatiota ja dokumentaarisuutta.

Dream. Dare. Live it. tutkii Paris Dakar -rallin muodostaminen mielikuvien suhdetta ihmisen katoavaisuuteen, haurauteen ja väliaikaisuuteen maapallolla. Aavikon äärimmäisille olosuhteille altistuminen mahdollistaa omien rajojensa tajuamisen ja täysillä-elämisen, ralliin uskaltautuville se mahdollistaa myös sankaruuden ja sitä myötä kuolemattomuuden.

Teos käsittelee Paris Dakar -aihetta rallin perustajan Thierry Sabinen muistokirjoituksen, Paris Dakar -historiikin ja 80-luvun kaukokaipuun kautta.

Dream. Dare. Live it. on Dakar-rallin iskulause, joka viittaa rallin perustajan Thierry Sabinen lauseesen ”For those who go a challenge – for those who stay a dream.”  Paris-Dakar -ralli oli samanaikaisesti sekä täyttymätön unelma, että mahdollisuus uskaltaa ylittää itsensä ja elää nupit kaakossa.

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto.

Pimiössä

Pimiössä

Kaadan altaisiin kehitteen, keskeytteen ja kiinnitteen. Sytytän pimiön punaisen suojavalon.

Pimiön hyllylle olen asettanut järjestykseen kaikki ostamani ja saamani vanhat valokuvapaperit. Jo nimet laatikoiden päällä kiihottavat mielikuvitusta: Agfa Lupex, Tura Portrait-Rapid, Kodak Panalure, Argenta Novum, Forte Bromofort.

Avaan yhden laatikon, koskettelen paperia ja tunnustelen emulsion karheaa pintaa. Paperi tuoksuu vanhalta ja erikoiselta. Sytytän kattovalon, käännän paperia lamppua kohden ja annan sen valottua. Tiedän kokemuksesta, että paperit ovat vanhetessaan hunnuttuneet. Antamalla lisävaloa voin saada lisää mustumaa, eikä paperi jää pelkästään harmaaksi.

Sammutan kattovalon. Pimiö muuttuu taas punaiseksi; on rauhallista, hämärää ja hiljaista.

Painan valokuvapaperin kulman kehitealtaassa olevan nesteeseen. Hiljalleen paperi liukuu altaan pohjalle. Liikuttelen sitä ja kääntelen välillä atuloilla. Äkkiä paperissa alkaa tapahtua muutoksia, mutta keskikohtaan jää vaaleampi alue. Yli 50 vuotta vanha valokuvapaperi on saamassa uuden elämän.

Minusta kuva on nyt valmis.

AIKA ja VALO ovat luoneet kuvan paperille, kehite vain houkuttelee sen esille.

Siirrän valokuvapaperin keskeytteeseen ja sitten kiinnitteeseen. Loppuhuuhtelun jälkeen tarkastelen kuvaa vielä huolella. Jos kuva tuntuu kiinnostavalta, siirrän sen kuivumaan. Myöhemmin toonaan valitut kuvat seleenillä.

Sen jälkeen aloitan kaiken alusta uudella paperilla ja teen erilaisia kokeiluja. En halua, enkä voi toistaa samaa. Jokainen valokuvapaperi on aineellisuudessaan erilainen.

Hopeabromidi (AgBr) on yksi mustavalkoisen valokuvan keskeisistä raaka-aineista. Hopeamineraali, alkuaine, jalometalli! Mutta valokuva ei ole pelkästään kemiaa ja materiaa. Onnistuessa voi pienessä paperinpalassa nähdä jotakin sellaista, jota on mahdotonta sanoilla kuvata. Voi nähdä ihmeen, joka on suostunut tulemaan näkyville.

Jatkan kärsivällisesti työskentelyä pimiössä.


Martti Jämsä

 

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Martti Jämsän valokuvateos Pimiön valokuvat – Liquid Photographs. Graafisesta suunnittelusta vastaa Jorma Hinkka. Kirja ilmestyy Musta Taide julkaisusarjassa tämän vuoden ensimmäisenä numerona.

Maailmanloppuja, maailman alkuja

Milla Toivanen maalaa apinoita, hoviväkeä, kuninkaallisia, tyttöjä ja pyhimyksiä. Mikä niitä yhdistää? Jännite, voisi olla yksi vastaus. Teosten jännite syntyy hallitun, pakotetun ulkokuoren ja sisälle kätketyn olemuksen ristiriidasta. Hahmot ovat kapseloitua tunnetta täynnä.

Toivasen inspiraation lähde on ollut jo kauan Velázquezin Hovinaiset (Las Meninas, 1656), josta hän ammentaa mm. teoksissa Tunteiden hierarkia, All of me wants all of you, Toteemi tai Lopullinen versio. Toivanen sijoittaa hahmonsa kuin näyttämölle. Ympäristöä ei tarvita, sillä se mikä tekijää kiinnostaa, on itse hahmossa. Näennäisesti liikkumattomissa hahmoissa tapahtuu paljon. Monilla hahmoista on raskaat asut ja jähmettyneet asennot. Myös alastomissa hahmoissa on nukkemaista jäykkyyttä kuten avainteoksessa Human Toy tai maalauksessa God is in the Details.  Ne ovat asentoja ja olemisen tapoja, jotka muiden katse tai ympäristö on määritellyt.

Silti asento, olemus tai silmien tumma katse paljastavat jotain kätkettyä. Hahmot tavoittavat jotain inhimillisestä peruskokemuksesta: pakosta tai tarpeesta peittää joitain osia itsestään, esittää – ja samaan aikaan toiveesta tulla nähdyksi kokonaisena, halusta paljastua. Työt eivät selitä itseään, pikemmin ne tutkivat tai ilmentävät. Kyse on siitä rajasta, joka ihmisten välillä on, ja toiveesta sen rajan ylittämisestä.

Pysähtyneistä hahmoista huolimatta Toivasen töille on ominaista liikkeen tuntu ja rytmi, joka syntyy taidokkaasta maalausjäljestä ja töiden kerroksellisuudesta. Taitelijan keskittyminen ja toisaalta heittäytyminen näkyy teoksissa. Rytmi vaihtelee: Teoksessa Sattuma siveltimen jälki on jyrkkä ja rytmi on iskevä, kun taas maalauksessa Surutyötä jälki on pyörivä, hengästyttävän vauhdikas. Teoksessa Kädelliset, kaksi ihoa keskittyminen välittyy katsomiskokemukseen asti. Taiteilija on aiemmin maalannut pyhimyshahmoja ja tutkinut pelkistämistä ja pyhyyden kokemusta. Pelkistäminen tekee katsomiskokemuksesta keskittyneen; syntyy hiljaisuus, jopa meditatiivinen tila.

Usean työn lähtökohta on Kolme sulotarta, jonka useista versioista Toivanen on inspiroitunut Lucas Cranachin teoksesta vuodelta 1530. Työssä Ihmiskoe hovinaisten ja sulottarien hahmot yhdistyvät. Antiikista lähtien hahmot ovat merkinneet mm. viehätysvoimaa, kauneutta ja hedelmällisyyttä. Nuorten naisten ihanuus oli olemassa muita varten, muiden inspiraatioksi ja iloksi. Työssä Aukot A B C sulottaret ovat päinvastaisia, kuin sisäpuoli käännettynä ulospäin: En ole ketään varten.

Myös apinahahmot kuuluvat Toivasen ydinkuvastoon. Hän irrottelee maalaustyyleillä, mutta aina itseensä käpertyneet gorillat ovat sydänsärkeviä. Nekin ovat katseemme alaisia, vaikka emme tiedä niiden kokemuksesta paljoakaan. Ehkä siksi niiden hahmoissa on jotain hyvin tunnistettavaa.

                                                                                       Kirsikka Saari
Käsikirjoittaja, ohjaaja

 

Näyttelyä tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Kiitos Mari Toivanen.

AURINGON KATSOJAT (Melankolia ja kiihko)

osa sarjaa ”Auringon Katsojat”
kuva: Jussi Tiainen

 

AURINGON KATSOJAT perustuu taidemaalari Markus Konttisen (s. 1957) työskentelyyn samannimisen maalaussarjan parissa. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan kirjailija Torsti Lehtisen itsenäinen teksti Voittamaton Aurinko, joka tuo oman, katsojan, näkökulmansa teoskokonaisuuteen suhteessa Markus Konttisen luonnehdintaan työskentelystään ja näyttelyn rakentamisestaan.

”Lähtökohtani tavalla tai toisella on tämä jaettu mahdollisuutemme katsoa ja mahdollisesti nähdä jotain merkittävää, myös yhdessä ja myöskin elää ympäristössä, jolla on konkreettinen valon lähde. Tämä koettu tilanne ja jokapäiväinen ihme sulautuvat yhteen maalaukseen liittyvien intohimojeni kanssa. Maalaukseen liittyvät päämääräni kasvavat maalauksen mahdollistamasta tilasta, johon luen myös piirustuksen. Tämä tila ja tilanne ja sen tavoittelu on minua aina kiehtonut maalauksessa. Edellinen tarkoittaa lähinnä kaksiulotteisen pinnan ja syvyyden elettyä suhdetta väriin, jonka sointi (valo) kuuluu taustalla ja sisällä. Tuo elämä maalauksen kanssa tarkoittaa minulla myös selkeästi katsomisen position vaihtelua…”

Kirjailija Torsti Lehtinen, Voittamaton Aurinko:

”Ihmiset palvovat Aurinkoa milloin tanssien, milloin rukoillen. Alastomimmillaan he värjöttelevät kuoleman riisuvan katseen alla kuin Calaisin porvarit Rodinin veistoksessa. Konttinen kuvaa ihmisen suhdetta maailmaan ja toisiin ihmisiin tietoisena siitä, että silmä ei tavoita todellisuutta sinänsä. Näkökulmastaan riippumattomalla tavalla kukaan ei näe edes kaikille yhteistä aurinkoa. Konttisen teokset esittävät ihmisen elämästä auringon alla niin monta ristiriitaista väitettä, että ne eivät väitä mitään. Niissä toteutuu moniäänisyys, joka jättää tulkinnan vapauden katsojalle ja synnyttää hänessä sisäisen dialogin.

Sol Invictus, Voittamaton aurinko, oli syyrialaisperäinen jumaluus, jonka kultin keisari Aurelianus ylensi 200-luvulla Rooman valtionuskonnoksi. Hän uskoi saaneensa voiton kapinallisista Sol Invictus jumalan ansiosta. Kun kristinusko myöhemmin nousi Rooman pääuskonnoksi, Voittamattoman Auringon päivästä tehtiin joulupäivä, jolloin valo voittaa pimeyden. Konttisen töissä valo ja varjo, aurinko ja pimeys käyvät taistelua, jonka Sol Invictus nimelleen uskollisena voittaa.”

Näyttely AURINGON KATSOJAT ( Melankolia ja kiihko ) koostuu öljyvärimaalauksista kankaalle ja hiili- / pastellipiirustuksista paperille vuosilta 2017–2019. Näyttelyn ylöspano rakentuu oman työhuoneeni herättämien ja työhuoneessani heränneiden tilallisten ja rakenteellisten ajatusten siirtymisestä osaksi Forum Boxin erityislaatuista tilaa ja sen suhteita. Kokonaisvaltainen rakenne hahmottaa virtaavuuden kautta tematiikkaa ja teosten välistä keskustelua, sekä valon ja varjon vaihtelua.

 

Markus Konttinen,
Helsingissä 01.04.2019

Keskiarvoinen ainutkertaisuus

Jos kaikki maailman ihmiset laskettaisiin yhteen ja summasta tehtäisiin jonkinlainen keskimääräinen ihminen, minkälainen hän olisi? Olisiko hän iloinen, surullinen, ekstrovertti, introvertti vai mitä? Fyysisten määreiden keskiarvo, kuten ikä, pituus, paino ja kengännumero voidaan periaatteessa laskea matemaattisesti. Entäpä sitten vähemmän konkreettiset asiat kuten esimerkiksi persoonallisuus, ammatti, harrastukset, mieliala? Voiko keskiarvoista ihmistä olla olemassa? Kaikki ihmiset ovat ainakin omasta mielestään ainutlaatuisia, mutta samalla jokainen on yhteydessä ja yhteneväinen muiden ihmisten kanssa, halusi hän sitä tai ei.

Näyttelyn teokset pohtivat tätä keskiarvoista ainutkertaisuutta.

Näyttely koostuu kahdesta animaatioteoksesta ja yhdestä installaatiosta. Animaatiot on toteutettu kuva kuvalta stop-motion tekniikalla. Animaation jokainen kuva on piirretty tai maalattu yksitellen paperille tai levylle. Teoksen äänimaailman taitelija on koonnut äänittämällä ja manipuloimalla erilaisia ympärillään olevia asioita, esimerkiksi lastensa puhetta.

Installaatio koostuu paperille tehdyistä maalauksista ja huoneen keskellä pyörivästä valonheittimestä. Maalauksissa on käytetty musteen lisäksi pimeässä hohtavaa fosforiväriä.

 


Petteri Cederberg (s.1976) on piirustuksen, maalauksen ja animaation parissa työskentelevä helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän on valmistunut kuvataiteen maisteriksi vuonna 2011 Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolta. Cederbergin teoksia on museoiden, säätiöiden ja yksityishenkilöiden kokoelmissa.

 


GENOMSNITTLIG UNICITET

Om vi skulle räkna ihop alla människor I världen och skapa en genomsnittlig människa – hurdan skulle han vara? Skulle han vara glad, ledsen, introvert eller vad? Medelvärden av fysiska attributen så som ålder, längd, tyngd, skostorlek kan I princip räknas matematiskt.  Men hur är det med mindre konkreta egenskaper så som personlighet, yrke, hobbyer, sinnesstämning? Kan det ens finnas nånting sånt som en genomsnitt människa? Alla människor ser sig själva som unika människor enligt sin egen åsikt. Men samtidigt är människan i kontakt med andra människor och liknar andra – vill han det eller inte. Konstverk i utställningen handlar om genomsnittlig unicitet.

 

Utställningen består av två animationer och en installation. Alla bilder i animationer är gjorda med stop-motion teknik. Varje enskild bild I animationen är ritad eller målad separat på papper eller på en skiva. Konstnären har skapat konstverkens ljudvärld med att banda och manipulera olika ljud omkring honom (till exempel sina barn som talar).

 

Installationen består av målningar gjorda på papper och en strålkastare som roterar mitt i rummet. Förutom bläck har Cederberg använd i sina målningar fosforfärg som glöder i mörkret.


Petteri Cederberg (f. 1976, arbetar i Helsingfors) är bildkonstnär som arbetar med ritning, målning och animation. Han utexaminerade från Bildkonstakademin (måleri som studieområde) i 2011. Cederbergs konstverk finns i samlingar av flera konstmuseer, stiftelser och privata samlingar.

 

Eläviä ja kuolleita organismeja /// Levande och Döda Organismer

 

Ylva Holländerin näyttely Eläviä ja Kuolleita Organismeja koostuu piirustuksista, suurista veistoksista, pienistä posliinikoosteista
ja audiovisuaalisesta animaatiosta.

Veistosten pyöreät muodot ovat saaneet alkunsa maapallosta, silmämunasta, siemenkapselista ja solusta. Puiset ja paperiset veistosten seinät peittyvät tussipiirustuksista, joissa ohuet tussiviivat muodostavat pikkutarkkoja pitsimäisiä kuvioita. Pienistä fragmenteista rakentuu suuria kokonaisuuksia. Näyttelyn teema on elämän loputon kierto, jossa ei ole alkua eikä loppua. Kaikki on loputtomassa liikkeessä kasvaen, murentuen ja muuttaen muotoaan sekä lopulta yhteen sulautuen. Irrallisia ilmiöitä ei ole olemassa tässä piirrosmaailmassa. Koiran häntä koskettaa oksaa, joka koskettaa maata, joka koskettaa sikiötä kantavaa naista, joka koskettaa lehtiä, juuria, perhosia, ilmaa ja avaruutta. Kaikkein lähimmät ja kaukaisimmatkin eliöt sekä materia ovat sidoksissa samaan suureen kudelmaan. Oudot, absurdit, ja ehkä myös yllätykselliset asiat kohtaavat Holländerin näyttelyssä. Tässä kuvamaailmassa ihminen on nisäkkäänä tasavertainen osa muuta eläinkuntaa.

Pienet esinekoosteet ovat kepeitä assosiaatioleikkejä samassa hengessä kuin piirustukset. Holländer yhdistää vapaasti eri materiaaleja ja tuottaa näin leikkisiä yhteentörmäyksiä.

Näyttelyn animaatioteoksen Tarda on Holländerin piirrosten pohjalta toteuttanut mediataiteilija Milla Moilanen. Animaation äänisuunnittelusta vastaa
Jaakko Autio.

Näyttelyn valaistus: Valosuunnittelija Ainu Palmu.

 

Näyttelyä ovat tukeneet: Konstsamfundet, Svenska Kulturfonden ja Taike.

 


 

Ylva Holländers utställning Levande och Döda Organismer består av, teckningar, stora skulpturer, små porslinsassemblage och audiovisuella animationer.

Jorden, ögongloben, frökapseln och cellen har inspirerat till skulpturernas runda former av papper och trä. Skulpturernas ytor fylls med tuschteckningar. Tuschstrecken väver bilder som varken har början eller slut. Det är de tunna strecken och mångfalden av detaljer som bildar helheten på utställningen.  Temat är livets eviga kretslopp. Utställningsbesökaren ställs inför främmande möten, absurda och oväntade sammanträffanden. Det är en värld där  allting är i ständig rörelse, sönderdelas, växer och förvandlas. Inga fenomen är separata.  Hundens svans berör kvisten som berör marken som berör fostret som finns i kvinnan som tar tag i löven som berör roten, fjärilen, luften och rymden. Det som ligger närmast intill binds samman med det som finns längst borta. I denna värld är människan ett däggdjur jämbördigt med resten av djurvärlden.

De små porslinsamssemblagen är lättsamma associationslekar i samma anda som teckningarna. I dem förenar Holländer fritt olika material för att åstadkomma lekfulla kollisioner.

I animationen Tarda sätter mediakonstnär Milla Moilanen Holländers teckningar i rörelse, ljudet är skapat av ljudplanerare Jaakko Autio.

Utställningens ljussättning är planerad av Ainu Palmu.

 

Utställningen har fått stöd av Konstsamfundet, Svenska Kulturfonden och Taike.

Nostalgia // Solace

ERIKA ADAMSSON

Nostalgia

Kuvataiteilija Erika Adamssonia (s. 1973) kiehtovat menneisyyden hetket, tunnelmat ja tarinallisuus. Nostalgian muuntuminen lähes pateettisuudeksi ilmenee maalauksissa, joiden lähtökohtina on käytetty kuvamateriaalia kotimuseoiden draamaopastuksilta sekä menneisyyttä kuvaavien elokuvien pysäytyskuvista. Maalauksissaan hän pyrkii luomaan menneen kaihon ja hieman surumielisenkin tunnelman. Yksityiskohtien runsaus niin interiöörien sisustuksessa kuin aikakauden tyylihuonekaluissakin määrittävät mennyttä aikaa. Maalaukset muodostavat näkökulman hiljaisen ja pysähtyneen hetken kuvaamiseen.

Adamssonia kiinnostaa illuusio menneestä arjesta, mistä johtuen kuvamateriaalissa on usein myös ihminen tilassa. Teosten lähtökohtana voi olla museon henkilökuntaa pukeutuneena aikakauden asuihin tai televisiosarjan latautunut kohtaus. Kuten häilyvät muistomme menneestä, eivät Adamssonin maalauksetkaan ole dokumentaarisia historian hetken kuvauksia, vaan värittyneitä, rakennettuja ja lavastettuja hetkiä. Tunnelma on kuitenkin se, jonka koemme aitona, uskottavana ja tunnistettavana. Nostalgia on pakoa arjesta, kuten hetken viivähdys ainoana kävijänä kotimuseon salongissa vaipuen menneisyyteen ja samaistuen talon asukkaan elämään. Huoneeseen astuva museovieras vaaleansinisissä kenkäsuojuksissaan riuhtaisee haaveilijan jälleen nykyhetkeen.

Maalausten tekniikkana on öljyväri alumiinilevylle. Alumiini mahdollistaa maaliaineen liukastelun pinnalla, jossa käsi, sivellin tai lastat eivät kohtaa kitkaa. Nopeaa maalaustapahtumaa edeltää hidas työvaihe, jossa taiteilija rajaa sabloonien avulla maalauspintaa joskus pikkutarkastikin. Taiteilija kokee hitaan työvaiheen valmistavan mieltä ja kättä tekemään tarkoituksenmukaisen liikkeen maalauspinnalle ja valitsemaan oikeat väririnnastukset hetken vangitsemiseksi. Sabloona suojaa pintoja maalausaktin vauhdissa ja valmiissa maalauksessa hopeanhohtoinen alumiinipinta pilkahtelee maaliaineen lomassa.

Turun piirustuskoulussa taidemaalariksi opiskellut ja vuonna 1996 valmistunut turkulainen taiteilija on pitänyt yksityisnäyttelyitä Turussa Auran galleriassa, Å galleriassa ja Joellassa sekä Helsingissä Kluuvin galleriassa, tm.galleriassa, galleria Huudossa ja MUU galleriassa. Viimeisin yksityisnäyttely oli Makasiini Contemporaryssa, Turussa syksyllä 2018. Hän on osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin Suomessa, joista viimeisin on Taidemaalariliiton juhlavuoden näyttely Lappeenrannan taidemuseossa tammikuussa 2019. Adamsson opettaa maalausta Turun ammattikorkeakoulun Kuvataiteen koulutuksessa (ent. Turun piirustuskoulu) ja hänelle myönnettiin joulukuussa 2018 Suomen Taideyhdistyksen William Thuring -nimikkopalkinto.

 

 


TIMO WRIGHT

Solace

Itken hyvin harvoin; olen oppinut suomalaisen miehen tavan olla näyttämättä heikkoutta. Kun itken, itken erikoisissa ja itselleni yllättävissä yhteyksissä. Joskus itken Youtube-videon äärellä, toisinaan kyynelehdin television realitysarjan äärellä.

Itku on kiinnostava autonominen reaktio, jonka hallitseminen on hyvin vaikeaa. Jokainen meistä muistaa, kuinka on yrittänyt estää kyynelten kihoamisen silmiin, miten on koettanut pidätellä itkua, kunnes pääsee etäämmäksi muista.

Samalla itkeminen voi olla kuitenkin puhdistava kokemus. Usein se on myös jonkin toiminnon tai tuntemuksen päätepiste. Itkun tarkoituksesta on esitetty lukuisia teorioita, mutta yhtä varmaa selitystä itkun merkityksestä ei ole löytynyt. Itku kulkee läpi elämämme; itku aloittaa elämän ja usein myös päättyy kyyneliin – jos ei omiin, niin muiden.

Solace (suom. lohdutus) on 13 -minuuttinen kokeellinen dokumenttielokuva, jossa seuraamme pariakymmentä eri ihmistä itkemässä studiossa. Syitä heidän itkuunsa ei kerrota. Teosta kannattelee sitä varten sävelletty musiikki.

 

 

Timo Wright on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2014. Hän on osallistunut aktiivisesti näyttelyihin Suomessa ja kansainvälisesti. Keskeisimpiä näyttelyitä ovat olleet mm. Kunsthal Charlottenborg (2017&2018), Samuelis Baumgarte Galerie (2017), Galerie Anhava (2016), Helsingin taidemuseo (2013), Design Museo (2012), Amos Andersonin taidemuseo (2012), Helsingin taidehalli (2012, 2010, 2009) sekä Kluuvin galleria (2012). Hänen elokuviaan on esitetty yli 70:llä eri festivaalilla ja näyttelyssä kansainvälisesti, tärkeimpinä mm. IDFA, Slamdance, Nordisk Panorama, International Film Festival Rottetdam ja Japan Media Arts Festival.

 

Yhteistyössä: www.proav.fi
Näyttelyä on tukenut: www.expomatto.fi
Juomat tarjoaa: www.fatlizard.beer

 

Esteettömyys: Galleria on katutasossa (ovella pieni kynnys), takatilan näyttelytilaan, jossa on esillä Timo Wrightin teos Solace, portaat joissa ei liuskaa.

 

GHOSTLY INHABITATIONS

Maalausilmaisuni kehityskulkua määrittää pohdinta siitä, millä tavoin taiteen eri havainto- ja jäsennysrekistereitä yhteenkokoavalla funktiolla on mahdollista saattaa erilaisia abstrakteja olemassaoloa ja sen kokemista määrittäviä ilmiöitä käsiteltävään muotoon.

Filosofia on työkalu, jonka avulla jäsentää, käsitteellistää sekä ymmärtää tuntematonta, ja taide on keino pohtia näitä asioita visuaalisin termein. Taide on minulle vaihe prosessissa, jossa tietämisen ja tiedostamattoman ulkopuolella olevat asiat ovat tulossa tiedoksi ja tiedostukseksi.

Eräs itsepintaisimmin jäsennystä vastaan taisteleva ilmiö on tietoisuus, joka tekee vaikeaksi oman elämän kokemisen tyydytyksellisenä.

Olemisen merkityksen tietoinen tai tiedostamaton kontemplointi ihmishistorian mittaisena projektina lienee seurausta kognitiivisesta kehityksestä, jonka mahdollistama subjektiivisten kokemusten moninaisuus suhteessa olevaan näyttäytyy meille ontologisena mysteerinä. Tietoisuus on abstraktio, jonka olemassaolo kysyy meiltä yhä uudestaan perusteita kärsimyksen kokemukselle, joka kummittelee psyykkeessämme silloinkin kun elämän perusedellytykset ovat ylimitallisesti turvatut. Ihmisen kulttuuri näyttäytyykin paljolti toimintana, joka pyrkii tuon ymmärryskykymme ylijäämästä aiheutuvan ahdistuksen lieventämiseen, eikä mitään keinoja ole varmaankaan jätetty kokeilematta.

Vaikeaa kysymystä tietoisuuden hyödystä on pyritty avaamaan niin filosofiassa kuin tieteessäkin, mutta ainakaan mitään materialistista vastausta näihin kysymyksiin ei ole toistaiseksi löydetty. Fysiologiaan palautettava syy tietoisuudelle löytyy epäilemättä ennemmin tai myöhemmin, mutta tieto itsessään ei useinkaan ratkaise ongelmiamme, sillä tietoa on usein vaikea soveltaa taitamisena.

Kyvyttömyyttä ymmärtää ja hallita oman kärsimyksen syitä mitattavan tiedon avulla kompensoi kykymme fantasioida: kokemuspohjainen fantasia toimii apparaattina jolla ihminen luo sellaisen version reaalisesta että se mahdollistaa olemisen ja toimimisen.

Prosessissa, jossa ihminen luo mielikuvien avulla käyttöliittymiä reaaliseen, kokija havaitsee kuitenkin kerta toisensa jälkeen, kuinka mielikuvien maailmat romahtavat, halun kohteet vaihtuvat, tyhjenevät merkityksestään tai kokevat metamorfoosin ihanasta joksikin inhottavaksi. Patologisesti itsensä ympärillä kiertyvän emootiokonsumerismin efekteinä oma keho, toiset olevaiset ja ympäristö muuttuvat objekteiksi, joiden tehtävänä on ainoastaan vitalisoida yksilön elämisaika ja toimia instrumenttina hänen mielekkäälle todellistumiselleen. Kun reaalinen tunkeutuu lopulta sisäiseen todellisuuteen erilaisten luotujen matriisien takaa, yksilö päätyy silmätysten fantasiaansa liittyvän epistemologisen kriisin kanssa jossa kärsimys paljastuu pysyväksi tilaksi. Tämä on kohta, joka esittää kysymykseen siitä mistä lähteestä halut ja toimintaa kumpuaakaan ja joka pakottaa rakentamaan suhteen reaaliseen uudestaan.

 

-Teemu Korpela, 2018

Näyttelyä ovat tukeneet Taike sekä Suomen Kulttuurirahasto.

 

 

Kohti parempaa ymmärrystä

Hyvin vähän ihmisissä on synnynnäistä ja siten täysin yksilöllistä. Syntyessämme olemme pelkkiä aihioita.

Psykologia ehkä tunnustaa taipumukset, temperamentin, yksilön karkean peruslaadun. Mutta ei enempää. Muu on elinolojen seurausta. Uskonto tunnustaa kuolemattoman sielun, yksilön arvon, mutta ei enempää. Kaiken muun me saamme myöhemmin. Kaikki muu tulee ulkopuolelta.

Kaikki, mikä meissä on niin sanotusti sisällä, tulee ulkopuolelta. Varmaan juuri siksi kaikki ”sisäinen” tuntuu meistä niin mystiseltä ja panee epäilemään, että meissä piilee arvaamattomia voimia. Koko ”sisäinen elämämme” on meille alkuperältään vierasta. Sisikuntamme on valloitettua aluetta, ja psyyke on eläintarha tai kummitustalo, tahtojen vankila, halujen temmellyskenttä.

Sisältä olemme kaikki melko samanlaisia. Jokaisessa sisäisessä eläintarhassa on samat eläimet.

Lihallinen ulkomuotomme kuitenkin on aidosti annettu ja siksi myös yksilöllinen. Olemme kaikki eri näköisiä. Mutta outoa on se, että vain mielipuolet näyttävät omalta itseltään. Kaikki muut pyrkivät näyttämään joltakulta muulta. He pyrkivät täyttämään ihanteen, jota eivät tietenkään ole itse luoneet. Me haluamme olla kuvien kaltaisia, puhtaita, ja usein me kutsumme tätä pyrkimystä sivistykseksi. Sivistyksen symboleista ja työkaluista perustavin lienee saippua. Sivistynyt ihminen pitää itsensä siistinä. Vain hullu antaa lian, persoonansa, näkyä ja tekee mitä huvittaa. Kaikki muut noudattavat käsikirjoituksia.

Kun ulkoiset ja sisäiset riivaajat pitävät kaikkea otteessaan, tulee elämästä kauheaa soutamista selin päämäärään.

Hullut jo mainitsin. Heitä ei sovi romantisoida. Heitä ei pidä väittää onnellisiksi. Ehkä hulluus on jonkinlainen signaali kulttuurimme yhdenmukaistavasta luonteesta, mutta edes mielipuoli ei saa vapautusta esikuvien ja ihanteiden, pukukoodien ja etikettien rajusta otteesta. Ne murskaavat hänet.

Toisaalta puhutaan pyhistä ihmisistä. Hulluus ja pyhyys on länsimaisessa perinteessä ollut tärkeää erottaa toisistaan. Juuri siksi kirkko niin tarkasti tutkii jokaisen pyhyysepäilyn. Idän kirkossa toki puhutaan myös Kristuksen houkista, joissa nämä kaksi asiaa yhtyvät, mutta vain näennäisesti: pyhyys voi näyttää hulluudelta, mutta ennemmin se on viattomuutta. Pyhät eivät tiedä, miten maailma makaa. He eivät tunne sen ”lakeja”. Ehkä voi sanoa, että maailma on heille vain maailma. Eikö pyhistä usein sanota, että he näkevät todellisuuden paljaana, ilman verhoa? Harvoin he välittävät myöskään omasta ulkonäöstään. He eivät piittaa saippuasta eivätkä huulipunasta. He ovat kauniita kuin eläimet.

Mutta meille normaaleille, normien palvelijoille, jotka emme ole pyhiä emmekä hulluja, elämä on pettymysten sarja. Meille tyytymättömyys on olemisen perustila.

Tyhjä kohta ei koskaan täyty. Emme edes tiedä missä se on!

Voidaksemme valmistaa jotain meillä pitää olla kaava tai ohje. Mutta kun on kysymys kaikkein tärkeimmästä, itse olemassaolosta, ei tällaista mahdollisuutta olekaan. Miten tulisi elää? Siihen ei ole pätevää vastausta, ei kirjoissa eikä varsinkaan ”sydämessä”. Tämä on sietämätöntä. Haluamme kaavan, vaikka sitä ei ole olemassa. Ja me saamme sen kyllä, mutta sen jälkeen jokin kankea aina peittää orgaanisen, malli kahlitsee elämän ja unelma todellisuuden, ja tulkinta estää aina näkemästä itse elettä.

Vanhan kaskun mukaan Immanuel Kant eli niin säännöllisesti, että nähdessään hänet kävelyllä Königsbergissä saattoi laittaa kellonsa aikaan. Kauhistuttaa kuvitella, millaisia hirviöitä hänen sisäisessä eläintarhassaan asui. Filosofi oli alistanut elämänsä jäykälle rakenteelle, mutta on vaikea tietää, oliko hän hullu vai pyhä vai ainoastaan onneton ihminen.

Mutta mikä pahinta, lopulta meidän kaavamme aina pettävät. Ne eivät kestä loppuun asti. Yhtenä päivänä Kant ei enää päässytkään iltakävelylleen, vaikka kellot yhä tikittivät.

Jos ongelmat ovat tällaisia, mitä taidekaan voisi niille tehdä?

Tai toisaalta. Ehkäpä juuri se voi!

Kenties taide olisi vaihtoehto hulluudelle ja pyhyydelle: uhmakas yritys torjua sisäistetyt ihanteet ja pakottavat muotit, joilla tuotetaan vain pettymyksiä?

Klassinen taide kuvasi aina ihannetta. Myöhemmin, kun värivalokuvaus otti öljymaalaukselta monia tehtäviä, ihanteen esittäminen siirtyi valokuvaajien ja mainosgraafikoiden vastuulle. Nykyään naistenlehden kansi, ei enää taidemaalarin kangas, on tila, jossa meitä kahlitseva ihanne esiintyy täydellisimmillään.

Modernismi tympääntyi ihanteen ja ”arvojen” esittämiseen ja keksi abstraktin taiteen, formalistisen estetiikan, dadan ja käsitetaiteen, jotka nostivat jalustalle itse taideaktin.

Jo kauan sitten myös modernismi on mennyt vanhaksi.

Teemu Korpela on aiemmassa työssään perehtynyt juuri klassiseen, ihannoivaan maalaustapaan ja muotoillut sille kritiikkiä, joka osuisi myös nykyajan elämänihanteisiin. Tämän hän on usein tehnyt konkreettisesti rypistämällä kankaansa. Ele on väkivaltainen, mutta oudon harras samaan aikaan.

Nyt taiteilija ottaa saippuaa ja tekee siitä ikonin, joka ei Malevitšin neliön tavoin sakralisoi taidetta vaan kommentoi suoraan todellisuutta, paljastaa yhden dogmeistamme. Hän ottaa kynsilakkaa ja maalaa sillä, ei kynsiä, vaan valtavan taivas- tai meripanoraaman. Hän ottaa ruutupaperia ja kuulakärkikynän ja tekee niillä, ei ostoslistaa, vaan Gaspar David Friedrichin Jäämeren. Nämä ovat eleitä, jotka eivät peity tulkintansa alle kuin vitsit. Ne eivät käy turhiksi, kun ne on luettu. Ne vaativat paljon enemmän. Ghostly Inhabitations etsii määrätietoisesti uusia teitä kuvien ja kaavojen tuolle puolen, kohti parempaa ymmärrystä.

 

Antti Nylén

 

Harha retkistä

Ajatuksia Mikael Pohjolan teosten äärellä

 

Jokainen taideteos on kuvaus omasta tekemisestään. Mikael Pohjolan teokset ovat hieman enemmän: ne ovat kokonaisia matkoja.
Tarkoitan matkoja puuhun (ja muuhun), muotoihin ja tarinoihin. Tarinoihin, jotka tuntuvat tutuilta, mutta palaavat mieleen vain osittain.

Otetaan vaikka Suunta kohti aamua (2016). Se on Pohjolan upea avaus veistoksen ja tarinan rakenteisiin. Teoksen keskeisenä muotona on barokkinen valtamerialus, galleoni. Näkökulmasta riippuen laiva on puolivalmis tai jo puoliksi purettu. Voin lukea teosta ja täydentää sen aukkoja. Kunpa vain tietäisin mikä on sen merkitys – kunpa tietäisin mikä niistä!

Pohjola veistää mielen matkoja: tutkimusretkiä, harharetkiä, klassisia haaksirikkoja. Teoksiin syntyy haavelaivoja, ehkä myös aavelaivoja. Laivat ovat puuta, miehet mitä milloinkin. Myyttien miehet, hölmöine päähänpinttymineen, jopa valheineen. Galleonin keulakuvana ei ole Yksisarvinen vaan puupää Pinokkio. Varsinainen tuulenhalkoja! Tarina käy perin oudoksi.

Eurooppalaisen kulttuurin vanhin figurehead on Odysseus. Mies, joka matkalla töistä kotiin eksyilee milloin minnekin. Ei siksi, että jumalat niin määräsivät, vaan koska kertoja niin päätti.
Pohjolan maailmassa Odysseuksen päähän on pälkähtänyt levottoman kaipuun kuvajainen, taas sama puinen laiva. Vieläkö ehtisi yhteen seikkailuun? Vieläkö yksi uni meren äärettömyydestä, ennen kuin aika pysähtyy? Penelope kutoo omiaan jossain toisaalla.

Kaikista matkanteon välineistä laiva on runollisin ja veistosta lähinnä. Yhteyden vahvistaa jo kaunis sana ”laivaveistämö”. Mikael Pohjolan työhuone lienee sellainen pienoiskoossa. Mutta muoto ja materiaali – niin väitän edelleen – ovat vain osa monimutkaisempaa vyyhteä. Harha retkistä kantaa mukanaan muistoja oudoille rannoille päätyneistä: Gulliver, Crusoe, Odysseus. On maailmoja, jotka löytyvät vasta kun laiva joutuu myrskyyn. Tarina kertokoon miten seuraavaksi käy.

 

Jyrki Siukonen

 

Näyttelyä ovat tukeneet:

Suomen Kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin Säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Svenska kulturfonden, Föreningen Konstsamfundet

Yksityiset arkistot

Painettu kuva liikkuu yksityiselle alueelle

Forum Box esittää Jussi Juurisen, Ari Pelkosen ja Tatu Tuomisen yhteisnäyttelyn 31.8.–23.9.2018.

Yksityiset arkistot -näyttelyn kolme taiteilijaa ovat kehittäneet suomalaista taidegrafiikkaa omilla tahoillaan yli kymmenen vuoden ajan. He ovat vaihtaneet ajatuksia taiteesta jo opiskeluajoistaan lähtien, mutta tämä on kolmikon ensimmäinen yhteisnäyttely.

Yksityiset arkistot käsittelee painettuun taiteeseen liittyviä kysymyksiä mutta ei väline-erityisellä tavalla: teokset asettuvat välineiden väliselle alueelle painetun taiteen, maalauksen, prosessitaiteen, installaation, liikkuvan kuvan ja äänen keinoin. Teokset ottavat etäisyyttä kuvallisuuteen, ja näyttelyn keskiöön nousevat painolaatan ja arkiston käsitteet. Kysymys kuuluu: mitä uusia merkityksiä painettu taide saa juuri tästä hetkestä katsottuna?

Tatu Tuomisen teoksien lähtökohtana on modernia arkkitehtuuria käsittelevä kirja The Future of Architecture Since 1889 (Cohen, 2012). Tuominen on käyttänyt kirjan sivuja teostensa lähdemateriaalina. Esillä on muun muassa sarja arkkitehtonisia kollaaseja, joiden taiteilijakehysten rakenteet rikkovat kuva-alan ja kehyksen välisen rajan. Tuomisen videoteoksessa kollaasien sivutuotteena syntynyt silppu – modernismin kuvat – leijuvat ja lipuvat katsojan ohi. Kaupunkisilpun ja musiikin kollaasi voisi olla jonkin kaukaisen tulevaisuuden arkisto elämänmuotomme jäänteistä. Entä mitä viestittää sykkivä piirtoheitin?

Ari Pelkosen ootrauksen ja puupiirroksen keinoin toteutetussa teossarjassa käydään inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä maalatun ja matriisiin kaiverretun rajaa. Ihmisen kuva purkautuu painolaatan pintaan. Videoprojektiosta ja kaiverretusta painolaatasta koostuvassa installaatiossa tekijä maalaa näyttämöllisen tilansa välillä auki ja välillä kiinni. Painamisen keinot ovat aiemmin olleet tapoja välittää ja luokitella informaatiota. Pelkosella ne ovat tapoja välittää toisenlaista tietoa, sellaista, joka on arkistoitu kohtaan ”Henkilökohtaista”.

Jussi Juurisen teoskokonaisuudessa käsitellään originaaligrafiikan arkistoa: rajatut editiot korvaa laattasarjojen työstö ja mahdollinen ”ääretön” määrä vedosvariaatiota. Juurisen animaatioteokseen koodattu algoritmi arpoo sattumanvaraisesti kuvavariaatioita viereisessä arkistokaapissa olevien painolaattojen kuvioista. Jos katsoja haluaisi nähdä jokaisen eri variaation, teoksen ääressä kuluisi yli 8 000 vuotta. Tuo aika ei ole ääretön, mutta vie ihmisyksilön kuvittelukyvyn tuolle puolen.

Näyttelyn teoksia määrittelevät niiden tekeminen itsessään, materiaaliset ominaisuudet ja sattuma. Digitalisoituneen maailman hetkellisten sähköisten kuvien sijaan Yksityiset arkistot tarjoaa aineellisuutta, analogisuutta ja mahdollisuuden kohdata teos kasvokkain. Arkisto on muistin jatke. Ajassa, jossa painettu sana ja kuva ovat tiedonvälityksellisessä mielessä korvattavissa, ne siirtyvät yksityisen alueelle.

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö ja AVEK.

Tulevat arkistot -julkaisu on saatavilla näyttelyssä. Lue Inkamaija Itiän teksti näyttelystä tästä.

Taiteilijoista

Jussi Juurinen (s. 1976) on vantaalainen kuvataiteilija. Juurisen työskentelyn lähtökohtana on puupiirrostekniikka ja hänen teoksensa ovat tilallisia kokonaisuuksia. Juurinen on valmistunut Aalto-yliopistosta vuonna 2011 ja toimii lehtorina Pekka Halosen akatemiassa. Hänen töitään on ollut esillä Lahden, Riihimäen, Hyvinkään ja Lapuan taidemuseoissa, Helsingin taidehallissa, Seinäjoen taidehallissa ja Mäntän Kuvataideviikoilla. Yksityisnäyttelyitä Juurisella on ollut muun muassa Porvoon taidehallissa, Galleria G:ssä ja Galleria Koneessa. Juurisen teoksia on muun muassa Suomen valtion, Vantaan ja Jyväskylän taidemuseoiden, Kuvataideakatemian ja Kätilöopiston sairaalan kokoelmissa. Juurinen on ollut ehdokkaana Queen Sonja Print Award -palkinnon saajaksi vuonna 2016.
www.jussijuurinen.com

Ari Pelkonen (s. Porissa 1978) on tunnettu teoksistaan, joissa yhdistyvät maalaus ja taidegrafiikan puupiirros. Pelkonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2007 ja hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2012. Pelkonen on pitänyt yksityisnäyttelyitä muuan muassa Galleria AMAssa ja Tampereen taidemuseossa. Hänen teoksiaan on ollut esillä muun muassa Aboa Vetus & Ars Novassa, Galleria Kunstverketissä Oslossa, Western Exhibition -galleriassa Chicagossa sekä Jyväskylän, Vantaan ja Salon taidemuseoissa. Pelkosen teoksia on mm. nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valtion, Saastamoisen säätiön, Jenny ja Antti Wihurin säätiön, Paulon säätiön ja useiden suomalaisten taidemuseoiden kokoelmissa.
www.aripelkonen.com

Tatu Tuominen (s. 1975) on helsinkiläinen kuvataiteilija, jonka teokset käsittelevät arkkitehtuuria, asumisen ideaaleja ja muistia. Työskentelyssään hän käyttää grafiikkaa, videota, installaatioita, maalauksia ja piirustuksia. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 ja opettaa siellä nykyään taidegrafiikan lehtorina. Hän on esiintynyt useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä: nykytaiteen museo Kiasmassa, Lahden, Rovaniemen ja Lapuan taidemuseoissa, TR1 Taidehallissa Tampereella, MOCA Shanghaissa, Constellation Studiossa Lincolnissa Yhdysvalloissa ja HilbertRaumissa Berliinissä. Tuomisen teoksia on muun muassa nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valtion, HAM Helsingin taidemuseon ja Ranskan kansalliskirjaston kokoelmissa.
www.tatutuominen.com

Rakennustyöt

TIEDOTE

RAKENNUSTYÖT
Rakentaja: Pia Sirén
Aika: 5.1.2018 – 28.1.2018
Sijainti: Forum Box, Ruoholahdenranta 3 a, 00180 Helsinki

Galleria Forum Boxissa toteutetaan n. 300 m2:n laajuinen muutostyö. Rakentaja on kuvataiteilija Pia Sirén (MFA). Tilaan rakennetaan kokonaisvaltainen luontokokemus. Tila on yleisölle avoinna 5.1.2018 alkaen.

Lisätiedot:
Tilaan rakennetaan keinotekoista luontoa ja maisemaa. Luonto on jylhää kansallispuistomaisemaa: metsää, kallioita, maastoa ja vesistöä. Tilaan rakentuu myös reittejä ja siltoja, jotka ohjaavat yleisöä.

Rakennustyöt toteutetaan väliaikaisin menetelmin. Tilaan ei tehdä pysyviä muutoksia. Luonto rakennetaan alumiinitelineistä, kevytpeitteistä, muoveista sekä väliaikaisista lattiarakenteista. Muutostyöt kohdistuvat tilan kokemiseen.

Rakennustyöhön liittyy erityispiirteitä. Rakennuskohteelle ei ole olemassa tyypillistä tarkkaa suunnitelmaa. Rakentaja on kuvataiteilija, ei arkkitehti tai insinööri. Lähtökohtana rakennustyölle toimii tila itsessään. Rakentaminen on luova prosessi ja se toteutetaan pitkälti mielikuvien pohjalta. Myös rakennusmateriaalien käyttötarkoitus muuttuu. Pressut eivät suojaa säältä vaan toimivat esimerkiksi kuusimetsänä. Rakennustyössä käytetään turvallisuusrakenteita, kuten kaiteita, opasteita ja siltoja. Nämä rakenteet ohjaavat liikkumaan turvallisesti ja myös näkemään maiseman parhaalla tavalla.

Tavoite:
Rakennustyön tavoite on luoda kokemus luonnon laajuudesta rajattuun kaupunkitilaan. Tilassa liikkuminen mahdollistaa maisemakokemuksien muistamisen. Luonto ja metsä merkitsevät ihmisille eri asioita. Keinotekoinen maisema on koettavissa 28.1.2018 asti, jonka jälkeen se puretaan.

Rakentajasta:
Pia Sirén on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2012 ja Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2008. Sirénin rakentamia töitä on ollut esillä lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla: mm. yksityisnäyttelyissä Muu Kaapeli galleriassa (2016) ja VESS galleriassa Kööpenhaminassa (2015), ryhmänäyttelyissä Varbergin taidehallissa Ruotsissa (2017), Uppsalan taidemuseossa (2017) ja Aarhusin Garden Triennaallissa Tanskassa (2017).

Yhteystiedot: www.piasiren.com

Kiitos: Taiteen edistämiskeskus, Paulon Säätiö, Konstsamfundet, Svenska kulturfonden, HRK

Jukka Hautamäki, Katri Kuparinen, Pauliina Kaasalainen

Helmikuussa Forum Boxissa nähdään kolme yksityisnäyttelyä:

Jukka Hautamäki (Permanto)
Conditio

Galleria Forum Boxin permannolla nähdään Jukka Hautamäen installaatioita. Hautamäki tutkii havaintokokemusta, jossa materiaali muuttuu toiseksi veistoksellisten elementtien ja liikkuvan kuvan kautta. Teoksissa arkipäiväiset materiaalit löytävät uusia merkityksiä ja muotoja. Installaatioissa pohditaan kuvan rakentumista ja toisintoa. Mistä elementeistä nähtävä kuva koostuu? Esillä olevissa teoksissa näemme kaksi maailmaa: fyysisen, silmillä nähtävän ja digitaalisen välineen kautta havaittavan näkökulman. Mikä on fyysisen materiaalin suhde teknologian ja median materiaaliseen olemukseen?

Teokset nähdään tilassa kaksi- ja kolmiulotteisten esitystasojen kautta. Elottoman ja arvottoman materiaalin merkityksellisyyden suhteuttaminen katsojaan mediateknologian välityksellä, teoksen luonteen muuntuessa suhteessa aikaan ja asiayhteyteen. Kuvat ovat läsnä itseään toistavina elementteinä, joissa myös se, mitä rajataan ulkopuolelle, on näkyvää.

Hautamäki kutsuu installaatioitaan live-tilanteiksi. Näyttelyssä nähtävä ja koettava tilanne on katoava, sen hetkellinen dokumentointi mahdollistaa arkistoinnin, mutta tilanteen identtinen toistaminen on lähes mahdotonta. Siksi tilaan rakennetut teokset ovat aina uniikkeja kokemuksia.

Materiaalivalinnat ja teosnimet tarjoavat viittauksia ja vihjeitä tulkinnan pohjaksi. Näyttelyn teoksia yhdistävät toistuvat mediaelementit, ja yhdessä niistä muodostuu rytmillinen visuaalinen kudelma, jossa voi nähdä rinnastuksia meitä arjessamme ympäröivään kuvavirtojen kulttuuriin.

Jukka Hautamäki (s. 1971 Oulu) on helsinkiläinen mediataiteilija, joka työskentelee äänen, valon, liikkuvan kuvan ja elektroniikan parissa. Hän tutkii teoksissaan teknologian ja median välittämän materiaalisuuden uusia tasoja ja tulkintoja. Hautamäen viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet esillä Galleria Sculptorissa 2016, Titanik-galleriassa 2015, Skaftfell Center for Arts Project Spacessa Islannissa 2014 sekä Galleria Huudossa 2014.

Hautamäen teoksia on nähty yhteisnäyttelyissä mm. Open Fields RIXC -festivaaleilla Riikassa ja Galleria Augustassa Helsingissä 2016, Horseandpony Fine Arts -galleriassa Berliinissä 2014 sekä Borey-galleriassa Pietarissa 2012. Hän on tehnyt lukuisia äänitaiteen live-esityksiä ja työpajoja Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Lisätietoja: jukkahautamaki.com.

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelin säätiö, Taiteen edistämiskeskus ja VISEK.

Pauliina Kaasalainen (Monttu)
On the hollow ground

Näyttely On the hollow ground koostuu yhdestä tilaan rakentuvasta paikkasidonnaisesta teoksesta. Installaatio sisältää ihmishahmoja tilassa. Tila on tavanomainen näyttelytila ja tilaa käyttävät figuurit ovat tavallisia.

Mielellä on taipumus tulkita etäisestikin ihmistä muistuttava hahmo toiseksi ihmiseksi. Pienet poikkeamat saavat kuitenkin usein aikaan epäilyksen, säikähdyksen tai huvittuneisuuden tunteen, jos tulkinta osoittautuukin vääräksi. Tavallinen muuttuu epätavalliseksi yhtä nopeasti kuin se alun perin tulkittiin tavalliseksi.

Melkein tavallinen voi myös toisinaan jäädä häiritsevästi rajalle, jolloin sen suhde tavallisuuteen on yhtä suuri kuin sen suhde epätavallisuuteen. Mitä kauemmin sen määritteleminen jompaankumpaan kuuluvaksi kestää, sitä pelottavammaksi tai naurettavammaksi se muodostuu.

On the hollow ground jatkaa paikkasidonnaisten teosten sarjaa, jossa ihmishahmot suhteuttavat toimintaansa toisiinsa ja erilaisiin ympäristöihin.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus / Pohjois-Karjalan taidetoimikunta.

Katri Kuparinen (Parvi)
Time-variaatiot

Näyttely koostuu pääosin suurikokoisista paperileikkauksista. Teosten keskeinen lähtökohta on ilmastonmuutos. Lähdekuvina puolestaan ovat Gustave Dorén Raamatun kuvitukset sekä kokoelma Time-lehden paperiversioiden uutis- ja kuvituskuvia. Paperileikkauksen ja kollaasin keinoin limitän faktaa ja fiktiota. Hyödynnän Dorén kuvien kielioppia kertomaan uusia tarinoita. Tavoite on visuaalinen viivasaarna, jossa kuvien Suuret kertomukset päivittyvät nykyhetkeen.

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Maisema riisinjyvässä

Kuljen kellarissa otsalampun kajossa. Pimeät huoneet ovat kuin kulmikkaan muotoisia luolia. Kalsea kosteus tuntuu iholla, homeen tuoksu on vahva. Betonin hiljaisuus; jostain kuuluu verkkaan tippuvien vesipisaroiden ääni. Seinälle liimatut maisemankuvat ja hilseilevä maali sulautuvat kiehtovaksi grottonäkymäksi. Pistorasia törröttää seinästä kuin outo pahka. Eräänlaista urbaania luontoretkeilyä tämäkin.

(Työpäiväkirja, kevät 2017)

Maisema riisinjyvässä -näyttely käsittelee ihmisen halua ihmetellä maisemia, luonnonilmiöitä ja tehdä niistä kuvia. Näyttely koostuu valokuvista, veistoksista ja videoinstallaatiosta. Laajan kokonaisuuden teoksia yhdistävät hyvinkin erilaisissa konteksteissa toistuvat kuva-aiheet: metsä, kasvillisuus, pilvet, laiva.

Työmenetelmäni on kollaasimainen yhdistely. Törmäytän ja liitän toisiinsa materiaaleja, aiheita ja tekotapoja.

Temaattinen valokuvaaminen on oleellinen osa kaikkien teosteni muotoutumisprosessia. Kuvaamalla tutkin historian, muistin ja menneisyyden jälkiä nykyhetkessä. Ne näyttäytyvät väistyvinä ja usein ristiriitaisina jäänteinä maailman muutoksessa.

Valokuvaan paikoissa, joiden parhaat päivät olivat aikoja sitten: tehtaiden sosiaalitiloissa ja hylättyjen sotilastukikohtien bunkkereissa eri puolilla itäistä Eurooppaa. Kuvauspaikkojen ja -maisemien poliittiset ulottuvuudet muistuttavat lähimenneisyyden kipupisteistä.

Luonnonilmiöt ja luonnon vääjäämättömästi etenevät prosessit ovat vahvasti läsnä valokuvissani, esimerkiksi rapistuvien seinämaalausten ja jäätikkömaisemien kautta. Luonnon elinvoima vaikuttaa minuun syvästi. Yhtä lailla teknologioiden jatkuva läsnäolo värittää työskentelyäni ja näkyy teoksissani.

Terra firma -videoinstallaatioon liittyy Jan Eeralan ääniteos Talvisatama.

Kaisu Koivisto

Näyttelyä on tukenut AVEK (videoinstallaation tuotantokulut).

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto (s. 1962) on opiskellut Kankaanpään taidekoulussa, Taideteollisessa korkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Hän on osallistunut lukuisiin näyttelyihin sekä Suomessa että ulkomailla, mm. seuraavissa paikoissa: Museo Hendrik Christian Andersen (Rooma), Aboa Vetus & Ars Nova, Porin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma, museo Reina Sofia (Madrid), PS 1 (New York), Taidemuseo Kumu (Tallinna) ja Tokyo Metropolitan Museum.

Rintaro Hara ja Viljami Heinonen

Huhtikuussa Forum Boxin Permannolla ja Montussa on esillä Viljami Heinosen yksityisnäyttely Beneath the Remains. Parvella on samaan aikaan Rintaro Haran näyttely Ascending Descending.

Viljami Heinonen: Beneath the Remains

Toivon täyttämän utopian vastakohta on dystopia, maailma, jollaista emme toivo. Epäonnistuneet tulevaisuudenkuvat ovat kiinnostaneet taiteilijoita ja kirjailijoita aina. Monesti taustalla on ollut halu vaikuttaa nykyhetkeen, varoittaa ihmistä menemästä liian pitkälle.

Viljami Heinonen on dystopian maalari. Hänen dramaattiset teoksensa ovat täynnä näkyvää väkivaltaa ja väkivallan uhkaa, hätää ja konfliktitilanteita. Hän onnistuu tiivistämään teoksiinsa monia pelon ja turvattomuuden tuntoja, jotka esimerkiksi uutisten kautta tunkeutuvat meidän arkeemme, vaikka emme niiden aiheuttajia itse kohtaisikaan.

Heinosen työskentelytapa on levoton, intensiivinen ja tarkka. Hänen teoksensa ovat eräänlaisia maalattuja kollaaseja, pysäytyskuvia, joiden mehevästi repaleinen ulkoasu saa ne paikoin näyttämään siltä kuin kiivaimmat kamppailut olisi käyty niiden pinnalla.

Heinosen maalaukset eivät kuitenkaan ole pelkkää epävarmuuden synnyttämää ahdistusta. Hän tuntee taiteen lähihistorian ja osaa myös käyttää sen antimia hyväkseen. Hänen kuvakielessään ja aiheen käsittelyssään on monia yhteyksiä niin punk-estetiikkaan kuin sodanjälkeisen informalismin ja uusrealismin perinteeseen.

Näyttelyä on tukenut Suomen Taideyhdistys (Nuorten apuraha).

Rintaro Hara: Ascending and Descending -white and polar night-

Päivänvalon määrä vaihtelee Suomessa vuodenaikojen mukaan yöttömistä öistä kaamoksen täydelliseen pimeyteen. Suomessa koetaan ainutlaatuisia arktisia sääilmiöitä, jotka ovat Japanissa tuntemattomia.

Ascending and Descending -installaatiossaan taiteilija Rintaro Hara kuvaa näiden kahden ilmiön rinnakkaisuutta luomalla fyysisen tilan, jonka kävijä voi kokea. Hara työskentelee usein paikkasidonnaisten installaatioiden kanssa, jotka sekä hyödyntävät että kommentoivat näyttelytilaa. Hän on viime aikoina työskennellyt muun muassa astronomia-aiheiden parissa hyödyntäen valoja, puurakenteita ja mekaniikkaa.

Forum Boxin Parvi-tilaan rakennettu installaatio kuvaa sekä yötöntä yötä että kaamosta. Näiden kahden rakennetun tilan väliä liikkuvan pallon voidaan nähdä kuvaavan esimerkiksi tuttuja luonnon- ja tähtitieteen ilmiöitä: kuuta, lumipalloa ja niin edelleen. Astuessaan mustaan tilaan kävijä voi kokea päivänvalon vähenemisen, kun arktinen kesä kääntyy talveen, sekä kuvitella myös revontulia. Joillekin Haran rakentama pimeä tila ehkä mahdollistaa myös mielikuvituksen laukkaamisen päiväunelmointiin ja universumimme pohtimiseen.

Haran installaation nimi Ascending and Descending viittaa osittain M.C. Escherin kuuluisaan samannimiseen litografiaan talosta, jossa näkyy samanaikaisesti sekä nousevia että laskevia portaikkoja, jotka muodostavat visuaalisen illuusion. Myös Haran installaatio luo omalla tavallaan visuaalisen illuusion samaan aikaan nousevista, laskevista ja jopa leijuvista planeetoista tai kuista.

Rintaro Hara (s. 1973) on valmistunut Tokyo Zokei Universitystä (BA) vuonna 1997. Hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä Japanissa ja Alankomaissa ja on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana osallistunut ryhmänäyttelyihin Japanissa, Alankomaissa, Italiassa ja Yhdysvalloissa.

Miia Takala

Rintaro Haran (JPN) näyttely Forum Boxissa on osa Port Journeys -verkostoyhteistyötä. Forum Box on jäsenenä kansainvälisessä satamakaupunkien Port Journeys -taideverkostossa (http://www.portjourneys.org/about/). Verkoston piirissä on käynnissä hankkeita, jotka avaavat uusia mahdollisuuksia Forum Boxin jäsentaiteilijoiden kansainvälistymiselle. Näyttely-yhteistyö Japanin kanssa käynnistyi vuonna 2017 Forum Boxin jäsentaiteilija Markus Kåhren näyttelyllä ja residenssillä Yokohamassa, jossa yhteistyökumppanina toimi Zou-no-Hana Terrace (JPN).

Rintaro Haran näyttelyn Forum Boxiin tuottaa Spiral-kulttuurikeskus (Tokio). Haran näyttelyyn liittyy kuukauden mittainen residenssijakso, joka toteutetaan yhteistyönä HIAP:n kanssa.

Pro et Contra

Forum Box esittää kuvataiteilija Kaisaleena Halisen näyttelyn Pro et contra 4.–27. toukokuuta 2018. Näyttely on Halisen tähän asti mittavin yksityisnäyttely.

Näyttelyssä Pro et contra katsoja kohtaa erinäisiä hahmoja, tai ihmisenoloisia teoksia, joilla jokaisella on jotain kerrottavaa tai salattavaa. Teokset koostuvat kätketyistä tarinoista tai viitteellisistä kannanotoista. Erotamme hahmoissa naisellisia attribuutteja, mutta ne ovat kätkettyjä ja piilotettuja. Erotamme jopa väkivaltaisia yrityksiä häivyttää naiseutta. Kaisaleena Halinen asettaa katsojansa eteen arvoituksia ja moninaisia kysymyksenasetteluja. Monen teoksen keskiössä on identiteetti ja kasvot. Teoksissa kasvot joko tarkoituksenmukaisesti peitetään tai hahmolta riistetään kasvot, kuten teoksessa Kasvonsa menettäneet, jossa kuvataiteilija huuhtelee kasvonpiirteet valamistaan betonipäistä. Mitä jää jäljelle, kun sinulta häivytetään erityispiirteesi ja sitä mukaa myös identiteettisi?

Permannolla sijaitseva teos, joka kantaa samaa nimeä kuin näyttely kokonaisuudessaan, Pro et contra, esittää rivin kommandopipoihin sonnustautuneita hahmoja. Hahmot tukkivat tilan ja vaativat, että katsoja asemoi itsensä. Katsojan on ratkaistava, asettuuko hän joukon puolelle vai heitä vastaan. Katsoja ei voi ohittaa tilanteen vaatimusta eikä vaihtoehtoja ole: pelkkä katsojan olemassaolo asettaa hänet joko puolesta tai vastaan. Mutta minkä puolesta tai mitä vastaan?

Jacques Rancière, aikamme kiinnostavimpia nykyfilosofeja, esittää, että taiteessa kuten politiikassakin on ensisijaisesti kyse erimielisyydestä; erimielisyydestä ja kamppailusta jaetun maailmamme rajoista. Rancièren mukaan taiteella on poliittista kantavuutta siksi, että se tekee näkyväksi ja määrittelee uudelleen äänet ja toimijat, jotka sijaitsevat yhdessä määritellyn ulkopuolella. Taide järkyttää ennalta määrättyjä positioita ja käsityksiä ja piirtää uusiksi havaittavissa olevan maailman rajat. Näin se myös luo mahdollisuuksia uusille äänille ja toimijoille. Se kysyy, kenellä on oikeus toimintaan ja puheeseen ja kenen osa on jäädä passiiviseksi ja mykäksi. Ja missä ikinä asemasi sijaitseekaan, on se aina suhteessa muihin toimijoihin.

Halinen tekee näyttelyssään moniulotteisia ja monitulkintaisia viittauksia nykyajan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, kun hän samalla taidokkaasti kommentoi historiankirjoitusta, taidehistoriaa ja narratiivien rakentamista.

Nina Toppila, FM, taidehistorioitsija

 

Kaisaleena Halinen (s. 1973 Turku) on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2002. Hän työskentelee kuvanveiston, installaatioiden ja paikkasidonnaisen taiteen parissa. Halinen hyödyntää teoksissaan erilaisia materiaaleja ja tekniikoita. Materiaalit voivat olla marmoria, pölyä, puuta, kipsiä, valokuvaa, metalleja, tekstiilejä, kierrätettyä materiaalia tai arkisia esineitä. Forum Boxin näyttelyssä on esillä ensimmäistä kertaa myös keramiikkaa. Halinen on erityisen taitava tekemään monitulkintaisia viittauksia hyvin erilaisten materiaalien, teemojen ja aiheiden välillä. Halinen esittää mieluummin kysymyksiä kuin valmiita kannanottoja.

Halinen on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Galleria AMAssa ja Galleria Huudossa. Hänen teoksiaan on ollut esillä Tampereen taidemuseossa, Rovaniemen taidemuseossa, Espoon taidemuseo EMMAssa sekä Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Taiteilijan teoksia löytyy mm. seuraavista kokoelmista: Amos Anderssonin taidemuseo, Espoon taidemuseo EMMA, Jenny ja Antti Wihurin säätiö, Wäinö Aaltosen museo, Saastamoisen säätiö sekä Valtion taidekokoelma. Taiteilija asuu ja työskentelee Espoossa, Nallenpolun taiteilijatalossa.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus.

Irrotetut

Näyttelyni Irrotetut sisältää keskeytyksen, katoamisen, katoavaisuuden ja surun teemoja. Näihin ajatuksiin yhdistyy myös pohdintaa materiaalisuudesta, sen mahdollisuuksista, materiaalin omasta ajattelusta ja työprosesseista, jotka juuri tietynlaisina sulautuvat ilmaisuuni. Näyttely koostuu neljästä teoskokonaisuudesta: Viipuri 1941, Königsberg 1960 ja Irrotetut pohjautuvat löydettyyn valokuvamateriaaliin sekä Hyvinkää 2013 -sarja, joka muodostuu omasta kuvastostani.

Ajattelu- ja työskentelytavassani on melankolinen pohjavire. Työskentelyni linkittyy painettuun taiteeseen, jossa siirtämisen kautta tapahtuu olomuodon muutos matriisista jäljeksi. Olen huomannut, että katsojalle siirtämisen kohtaaminen synnyttää usein outouden tunteen, esteen välittömälle kokemukselle ja tunteen poissaolosta.

Tilanne muistuttaa tuntemuksiani hetkellä, jolloin ensimmäistä kertaa katsoin Irrotetut-näyttelyn taustalla olevia vanhoja valokuvia. Ne kertoivat selvästikin sukuni jäsenten elämästä, mutta en tuntenut niihin liittyviä tarinoita. Kuvat näyttäytyivät minulle ikään kuin vedoksina ilman alkuperäistä matriisiaan. Mietin, miten nämä minulle tuntemattomat tapahtumat ovat muovanneet läheisesti tuntemieni ihmisten elämää. Tämä outouden kohtaaminen avasi kuviin yleisemmän tulkinnan. Se salli minun käyttää sukuni valokuvia kokeellisesta elokuvasta tutun ”found footage”-tekniikan tapaan – etsiä löydetyille kuville uusia käyttötapoja ja asiayhteyksiä.

Olen viimeisen kolmen vuoden aikana kehitellyt oman versioni digitaalisesta siirtokuvatekniikasta. Siirrän filmille rasteroituna tulostetun kuvan vaikkapa kipsilevystä, uusiokartongista, muotoilupastasta tai kankaasta rakentamilleni alustoille. Pigmentin irrottamiseksi ja siirtämiseksi käytän erilaisia sideaineita, esimerkiksi lakkaa, gessoa tai akryylibindereitä. Kuvan siirtäminen tapahtuu vetämällä pehmeällä lastalla tai hiertämällä kuten vedostettaessa käsin puupiirrosta.

Kun tulostetun kuvan pigmenttiaine hiljalleen irtoaa filmistä sideaineen avulla, kelluu hetken sen pinnalla ja painuu lopuksi uudelle alustalleen, syntyvä siirtokuva pikemminkin lukee alustan sisällön kuin kopioituu siihen. Kyseessä on kerrostuma, jota ei voi palauttaa kuvaksi. Näkemykseni mukaan painettu taide ei olekaan litteää vaan sisältää projektion kaltaisen kuvallisen operaation. Kelluvan pigmentin kohdatessa materiaalipinnan, sen sisältämän informaation merkitys muuttuu. Kuvan irtoaminen alustaltaan, sen muuttuminen materiaaliseksi, katkaisee valokuvan alkuperäisen viittauksen.

Irrotetut-installaatiossa uusi alusta pyyhkii osan pigmentistä pois, alkuaan iloinen kuva saattaa muuttua salaperäiseksi, jopa aggressiiviseksi. Viipuri 1941 -teoksessa puolestaan pigmentti on siirretty teollisille kipsilevyille, joiden pintakerrostumia on irrotettu, osittain niin että valkoinen kipsi on näkyvissä. Menetelmä on muistuma 1500-luvun chiaroscuro-puupiirroksista. Niissä tumman piirtävän laatan lisäksi on käytetty keskisävyjä varten laattaa, johon on kaiverrettu vain huippuvalot.

Teosteni lopputulos syntyy oletuksista ja päätelmien ketjusta, joiden sekoittuminen siirtämisprosessin aineellisiin olosuhteisiin johtaa väistämättä sattumiin ja yllätyksiin, jotka ovat olennainen osa taiteellisen työskentelyni sisältöä.

Taivaaseen juoksija – Die Uhr Läuft

Kuvanveistäjä Panu Rytkönen valmistaa ihmeellisiä teoskokonaisuuksia, joiden äärellä on kuin olisi novellissa. Hänen taiteessaan kirjaharvinaisuudet yhdistyvät puuveistoksiin sekä anekdootit ja tarinat sekoittuvat tilallisiin kokemuksiin. Rytkösen taideteokset vaihtelevat muodoltaan, sillä välillä näemme huolellisesti valittuja alkuperäisesineitä, kun taas toisaalla näyttelyssä tapaamme perinteisiä veistoksia.

Näyttelyn nimi Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft on nimetty englantilaisteologi John Bunyanin (1628–1688) Taivaaseen juoksija eli selitys ihmisen taivaaseen pyrkimisestä ja pääsemisestä -teoksen mukaan. Kirja on esillä näyttelyssä eri painoksina. Teoksen nimi tuntuu nykykuulijasta hyvin poikkeukselliselta ja herättää mitä erikoisempia mielikuvia.

Rytkönen on suunnitellut jo vuosia näyttelyään Forum Boxiin. Alun perin ajatus syntyi silloin, kun hän työskenteli näyttelyripustajana galleriassa. Korkeaa ja karheaa tilaa katsellessa alkoi myös taiteellisen kokonaisuuden työstäminen, joka ruumiillistui vasta vuosia myöhemmin.

Näyttelyvieraalle paljastuu nopeasti taiteilijan syvämietteinen tilapohdiskelu, sillä esimerkiksi hevoset katkeavat näyttelysalin vaihtuessa, jolloin etupää löytyy toisesta salista kuin takapää. Korkealle kohoavat veistokset puolestaan kurottelevat kohti kattoa ja kertovat, miten kuvanveisto tapahtuu tilassa. Katsojaa kuljetetaan viittauksien tarhassa, mutta kaikkia esikuvia ei tarvitse tunnistaa voidakseen nauttia taiteilijan omaperäisestä ilmaisusta ja monipuolisesta näyttelykokonaisuudesta.

Rytkösen työprosessi on pitkä ja monivaiheinen, sillä hänen näyttelynsä ovat monipuolisia kokonaisuuksia. Työhön kuuluu veistämisen ja installaation rakentamisen ohella myös harvinaisten kirjojen etsintä. 1800-luvun hengellinen kirja saattaa olla lähes mahdoton löydettävä, koska sillä ei ole suurta rahallista arvoa eikä myöskään kaupallista kysyntää.

Taiteilija on luonut Forum Boxiin kokonaistaideteoksen, jossa veistosten barokin muotokielellä leikittelevä tyyli yhdistyy muihin esineisiin ja muuttaa tilan ihmeellisten kohtauksien sarjaksi. Katsoja tapaa Mozartin viimeisen matkan, Bunyanin taivaaseen juoksun ja barokkienkeleitä. Saamme jopa ihailla harvinaisia painotuotteita ensimmäisestä Raamatun suomennoksesta 1800-luvun hartauskirjoihin.

Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft paljastaa Rytkösen kyvyn rakentaa installaatioita, jotka muuttavat tilan erilaisten viittausten ja kokemusten tyyssijoiksi. Katsoja on ehtymättömältä tuntuvien kokemusten ja tarinoiden äärellä eikä hänelle tarjota julistusta tai totuutta, vaan taide tulee lähelle ja tapahtuu.

Panu Rytkönen (s. 1983) on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2008. Hän on Suomen kuvanveistäjäliiton jäsen ja hänen teoksiaan on Paulon Säätiön kokoelmissa. Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft on hänen kuudes yksityisnäyttelynsä. Rytkösen edellinen yksityisnäyttely oli vuonna 2016 Galleria Sculptorissa.

Teksti: FT Juha-Heikki Tihinen

Kiitos: Suomen Kulttuurirahasto

Illallinen Syklonin kanssa

Lilja Birgisdóttir (IS), Katrín Elvarsdóttir (IS), Hertta Kiiski (FI), Mari Krappala (FI)

Sykloni on voimakas matalapaine, jonka ympärillä ilma virtaa pohjoisella pallonpuoliskolla vastapäivään ja eteläisellä pallonpuoliskolla myötäpäivään. Sykloni on matkaava näyttely, joka vie meidät pyörteisen liikkeen kynnykselle seuraten maan kiertoliikkeen suuntaa. Forum Boxissa työryhmä esittää näyttelyn Illallinen syklonin kanssa.

Mitä tapahtuu, jos me emme enää ajattelisi ihmisiä itsestäänselvästi ylivoimaisiksi suhteessa muihin elollisiin olioihin ja kappaleisiin, vaan tavalla, joka kattaa kaikki lajit. Ihmiset, siemenet, kasvit, eläimet ja bakteerit kuuluvat kaikki samojen keskinäisten riippuvuussuhteiden sisälle. Illallinen syklonin kanssa on monitaiteellinen prosessi, jossa tätä olotilaa tutkitaan.

Samalla kun yritämme luoda siltoja ‘luonnon’ ja mielen, eläinten ja mineraalien, olevien ja asioiden välille, voisimme kysyä: mitä jos ‘luontoa’ ei pidettäisi pelkästään lainalaisena entiteettinä, vaan subjektina, joka käsittelee informaatiota? Ranskalaisen filosofin Michael Serresin mukaan tieteellisestä näkökulmasta voi katsoa, että on olemassa jotakin, joka yhdistää ihmisen ‘luonnon’ epäorgaanisiin elementteihin. Kyse on tiedonkäsittelystä. Tämä ajatus uhmaa ihmisen ja muiden ei-ihmisten/epäorgaanisen/ei-elollisen välistä eroa. Serres kysyy, mitä me teemme informaatiolla. Me vastaanotamme informaatiota, lähetämme informaatiota, prosessoimme informaatiota ja tallennamme informaatiota. Filosofi kutsuu meitä kuuntelemaan, mitä elolliset olennot ja maapallon kestävät rakenteet sanovat ja etsimään tapoja, joilla planeetta voisi puhua.

Voisimmeko paikantaa itsemme kaikkien elävien olentojen ja asioiden kumppaneiksi tällä planeetalla…

Avajaisiltana: Lilja Birgisdóttirin (ICE) ja Elin Petersdottirin (ICE/FIN) organisoima performanssi Selur, joka on sarja ihmistodellisuuden, eläinten todellisuuden, fyysisen elämän, virtuaalielämän, henkieläinten, keinoeläinten ja oikeiden eläinten välisiä kohtauksia. Performanssi on live-tilassa Instagramissa @fljotid, torstaina 2.8. klo 18.30 Suomen aikaa (16.30 GMT, 15.30 Islanti). Päästäksesi seuraamaan performanssia Instagramissa kirjaudu sisään Instagramiin ja seuraa @fljotid.

Näyttelyä ovat tukeneet: Taiteen edistämiskeskus, Suomen kulttuurirahasto, Islantilais-suomalainen kulttuurirahasto, Koneen säätiö, Turun taideyhdistys.

Lilja Birgisdottir (s. 1983) opiskeli valokuvausta Alankomaiden kuninkaallisessa taideakatemiassa Haagissa ja suoritti BA-tutkinnon Islannin taideakatemiassa Reykjavikissa vuonna 2010. Siitä alkaen hän on ollut reykjavikilaisen taiteilijavetoisen Kling & Bang -gallerian jäsen osallistuen gallerian näyttelyiden kuratointiin. Hänen viimeaikaisia näyttelyitään ovat olleet yksityisnäyttelyt Love me Back Rawson Projects -galleriassa New Yorkissa (2017) ja Moment Gone Ultra Super New -galleriassa Tokiossa (2016). Birgisdottir asuu ja työskentelee Reykjavikissa.

Katrín Elvarsdóttir (s. 1964) valmistui taiteen kandidaatiksi The Art Institute in Bostonista vuonna 1993. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä Islannissa ja sen ulkopuolella, mm. The Search for Truth Berg Contemporary -galleriassa Reykjavikissa (2018), Double Happiness Gerdarsafn -taidemuseossa Kopavogurissa (2016), Vanished Summer Deborah Berke -galleriassa New Yorkissa (2014) ja Nowhereland Reykjavíkin taidemuseossa (2010). Elvarsdóttir on osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin kuten EIKON Award Kunstlerhaus 1050:ssä Wienissä (2018), Human; Nature Martin Asbæk -galleriassa Kööpenhaminassa (2017), Anti-Grand Richmondin yliopiston museossa (2015), Visible Iceland Hillyer Art Space -tilassa Washington D.C.:ssa (2014) ja Nordic Art Station Eskilstunan taidemuseossa (2013). Elvarsdóttir on ollut ehdokkaana useaan palkintoon mukaan lukien Deutsche Börse Photographic Prize (2009). Vuonna 2017 hänelle myönnettiin EIKON Award (+45) -palkinto Wienissä. Hänen kirjansa Double Happiness (Crymogea 2016) julkaistiin Reykjavikissa samannimisen näyttelyn yhteydessä. Kirja on viimeinen osa trilogiasta, jonka aiemmat osat ovat Vanished Summer (2013) ja Equivocal (2011).

Hertta Kiiski (s. 1973) on kuvataiteilija, joka työskentelee valokuvan, liikkuvan kuvan, objektien, tilan ja usein tytärtensä kanssa. Kiiski on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemian valokuvataiteen osastolta vuonna 2012 ja kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian tila-aikataiteen osastolta 2015. Aiemmin hän on opiskellut mm. taidehistoriaa, latinan kieltä ja Rooman kirjallisuutta. Kiiskin kiinnostuksen kohteena on intensiteetin nostaminen paikoissa, joissa hän sekä työskentelee että esittää teoksiaan. Assosiaatiot ja spontaanisuus ovat hänelle keskeisiä. Hän on kiinnostunut mm. ihmisen ja ei-inhimillisen suhteista, materiaalisen ontologiasta ja yksilön suhteesta kuvatuksi tulemiseen. Hän haluaa kehittää materiaalien rinnastamisen kautta syntyvää aistimellisuuden kokemusta ja resonointia – tavoitellen haptista visuaalisuutta, jossa silmät voivat toimia kosketusaistin tapaan. Hänen teoksensa yhdistävät valokuvallista ja veistoksellista ajattelua sulattaen kuvan ja tilan rajoja. Kiiskin teoksia on ollut esillä useissa museoissa ja gallerioissa Suomessa ja ulkomailla. Tänä kesänä hän on osallistunut näyttelyihin SICissä, Titanikissa, Hippolytessä, Paimion parantolassa sekä Kilometre of Sculpture -tapahtumaan Virossa. Saksalainen Kehrer Verlag julkaisee syksyllä Kiiskin toisen kirjan I was an apple and I got peeled – but it was a good thing.

Mari Krappala (s. 1968) on tutkija, kuraattori ja mentori. Hän on taiteen tohtori ja Aalto-yliopiston nykykulttuurintutkimuksen dosentti. Hänen väitöstyönsä käsitteli nykytaiteen tekemisprosesseja sekä esitti fiktiivisen luennan Luce Irigarayn sukupuolieron etiikasta. Krappala työskentelee monitaiteellisten produktioiden parissa. Hän on kuratoinut ja mentoroinut audiovisuaalisia installaatioita ja live-esityksiä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on myös organisoinut yhteisötaiteellista työskentelyä ja näyttelyitä italialaisessa mielenterveyskeskuksessa sekä barcelonalaisessa naisvankilassa. Hän toimii taiteen teorian ja taiteellisen tutkimuksen metodologian luennoitsijana sekä ohjaa MA- ja väitöstutkimuksia. Hänen viimeaikaiset työnsä ovat käsitelleet ekologista taidetta, antroposeenia, rajoja, rihmastoja, luontosuhteita todellisissa ja kuvitelluissa tiloissa. Hän kirjoittaa fiktiota teoriasta.

RADIANT DURATION

Näissä näennäisen yksinkertaisissa maalauksissa on mielenkiintoista, että ne eivät anna periksi katsojan halulle kuvailla tai ymmärtää niitä välittömästi. Liike, joka näin syntyy, antaa kokemukselle ylimääräisen ulottuvuuden, jota voisi kuvailla lähinnä ajalliseksi tapahtumaksi.  Liikkeen ääripäät ovat: maalaus kuvana ja maalaus rakennelmana. Maalausta, jossa toisto luo eroja ja tiukka ilmaisu antaa eroille sävyjä.

 

Katse voi vaeltaa vapaasti ja löytää uusia teitä aivojen hermosolujen ja synapsien välille. Maalaus on kieli ja kokemus on merkinantomolekyyli. Poliittisuus piilee maalauksen halussa näyttää meille erilainen tapa nähdä. Vuoropuhelu katsojan synapsien kanssa luo pysyvää muutosta.

A.H.

 

Näyttelyä on tukenut:
Alfred Kordelin, Svenska Kulturfonden, Taiteen edistämiskeskus / Centret för Konstfrämjandet, Konstsamfundet, Elli ja Artturi Hiidenheimon säätiö

Veistoksia

Veistoksia / Skulpturer / Sculptures

Kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen (s. 1970) yksityisnäyttely Galleria Forum Boxissa esittelee teoksia vuosilta 2016–2018. Näyttely koostuu veistoksista ja veistosten tekemisestä kertovasta videosta. Näyttelykokonaisuutta leimaa käsityöläisyys, kiinnostus materiaaleihin ja viha-rakkaussuhde omaan kuvanveistäjän ammattiin.

Kimmo Schroderuksen tärkeimmät työvälineet näyttelyssä ovat muotojen runsaus ja muotojen vääristely, kiiltelevyys, pintojen heijastavuus ja läpinäkyvyys. Teostensa tulkinnoissa hän luottaa katsojan omaan assosiaatiokykyyn ja mielikuvitukseen. Teos esittää juuri sitä, mitä se katsojan mielestä esittää.

Näyttelyn veistokset on tehty pääosin ruostumattomasta ja haponkestävästä teräksestä. Mitä enemmän näyttelyssä oleva veistos kiiltää, sitä likaisemmilta näyttävät kuvanveistäjän työvaatteet ja työtilat näyttelyyn kuuluvassa videossa ”Repeat”, joka esittelee kiivastahtisesti Kimmo Schroderuksen työskentelyä vuosina 2016–2018.

Kimmo Schroderus tunnetaan muun muassa vuonna 2004 voittamastaan Ars Fennica -palkinnosta. Hänen viimeisin, laajalti näkyvyyttä saanut julkinen teoksensa on elokuussa 2018 Ylöjärvellä paljastettu Eppu Normaali -aiheinen veistos, ”Alamökki”.

Eppu Normaali -veistoksen paljastustilaisuuden jälkeinen katsojakommentti kiteyttää hienosti Kimmo Schroderuksen tavoitteet kuvanveistossa: ”Aluksi, kun veistosta katselin, ajattelin, että onpa omituinen. Sitten katsoin veistosta toisesta kulmasta ja näin, miten upea se todellisuudessa on. Aivan loistava!”