Mieletön maailmankaikkeus

Maailmankaikkeus, mitä se on? Määrittelemätön, käsittämätön, järjetön. Se on jotain mieletöntä, josta on vaikea saada kiinni. Kuvataiteilijalle se on silti kiehtova haaste. Sen voi kuvitella.

Pekka Pitkänen asuu ja työskentelee Sipoossa entisessä kansakoulussa, maisemassa osana entisestä merenpohjasta muotoutunutta alavaa peltonäkymää. Ihmistä isommat asiat pysyvä ajatuksissa. Etenkin loppukesästä, syksyllä ja talvella, kun avaruus linnunratoineen ja loputtomine tähdistöineen kaartuu maisemaan. Valo on miljoonia vuosia vanhaa.

Kaikki se on suunnattomuutta, jonka kokija on äärettömän tilan sisällä kovin pieni. Ei ole kauan siitä, kun Pitkänen näki taivaalla vinottain lähestyvän meteoriitin. Tosiasiassa meteoriitti oli jossain kaukana Keski-Suomen kohdalla.

Pekka Pitkänen on aiemmin taiteessaan käsitellyt ihmisen historiaa ja sen tarinoita tai esihistoriaa maapallolla, pronssikautta, rautakautta, Kalevalaa. Nyt teemana on maailmankaikkeus.

Iso teema se on jopa kuvanveistäjälle, joka Forum Boxin näyttelyllään viettää taiteilijuutensa 50-vuotisjuhlaa.

Maailmankaikkeudesta todistavat kaukaa miljoonien valovuosien päästä pimeyteen hehkuvat linnunratojen loputtomat tähdistöt, joista jotkut ihminen on nimennyt. Ne ovat viesti ajasta, jota on hankalaa mitata käsitteillä.
Pekka Pitkäsen uudet teokset Forum Boxissa ovat oma maailmankaikkeutensa. Kukin kokee ja näkee ne tavallaan. Työ katsoo ihmistä, taiteilija sanoo. Kaikessa näkyy musta, mutta siinä on runsaasti vivahteita. Mustan harmaa-asteikossa elävät kaikki värit ja maailmankaikkeuden valo. Mustaa on myös teosten materiaali, valurauta ja hiili.

Teokset näkyvät läheltä eräänlaisina reliefeinä, jotka Pitkänen on kiinnittänyt kiilakehyksiin pingotetuille kankaille. Näyttelytilaan mitoitettuina ne ovat suuria. Hiili piirrosjälkenä ja värinä tehostaa valuraudan materiaalista mustuutta. Taiteilija ei puhu teoksistaan maalauksina tai piirustuksina, mutta mustan sävykkyyden voi aavistaa.

Valurautaa Pitkänen on käyttänyt teoksissaan jo aiemmin. Nyt siihen kytkeytyy toinen raskas alkuaine, hiili. Molemmat vaikuttavat ihmiskehossa sekä myös meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa, loputtomassa avaruudessa tähtien sisällä.

Kosmisen ytimeen kiinnittyneet alkuaineet viittaavat elämän kiertokulkuun kuin myös Pitkäsen omaan taiteilijantiehen. Se on ollut johdonmukainen, vaikka polulta täytyy välillä myös poiketa. Johdonmukaisuutta on myös maailmankaikkeudessa. Elämän isossa kuvassa palaamme kuoleman jälkeen sinne tuhkana, jossa mukana on rautaa.
Rauta on kiehtonut Pitkästä nuoruudesta, jolloin hän oli jonkin aikaa töissä Jyväskylässä Valmetin tehtailla. Muistissa on valtava masuuni, jossa sammutettuna näki kaikkia värejä.

Mustaan kytkeytyy ajattomuus, ikuisuus. Loputon tila ja tyhjyys, joka on myös hiljaisuutta. Rauha ja hiljaisuus ovat asioita, joita Pitkänen taiteessaan tavoittelee.

Pimeys ilman päivänvaloa on tilaa, josta todistavat ruumiillisuuttamme suuremmat voimat. Sen hiljaisuudessa voi aistia energian, joka pitää maailmankaikkeutta koossa.

Maailmankaikkeus. Se on myös vahva viitekehyksensä taiteessa ja sen historiassa kulttuurista toiseen. Tässä näyttelyssä se on taiteilijalle hänen elämänsä ja työnsä dokumentointia. Pekka Pitkäsen taiteen keskiöön osuu käsite, jonka ääreen niin monet pohdiskelijat päätyvät. Sen aikaa ei voi mitata seinäkellon lyönneillä.

Maailmankaikkeus on lopullinen kotimme. Sieltä me tähtiä tarkkailevat maapallon asukkaat olemme lähtöisin. Ei siis ihme, että se on kautta aikain kiehtonut niin tavallisia ihmisiä kuin tieteilijöitä ja taiteilijoita.

Marja-Terttu Kivirinta

Linkki taiteilijan videotervehdyksiin!

 

Hautomo, a bit more soul

Kun aloitan kuvan tekemisen, seison tyhjyyden edessä. Minulla ei ole suunnitelmaa. Aivoni ovat materiaalivarasto keskellä vapaapudotusta. Jotain alkaa vyörytä ulos; ehkäpä muistoja etruskien hahmoista, joiden viivat kulkeutuvat Matissen piirroksiin. Kleen soinnillisuus kohtaa Nolden ilmaisuvoiman. Visuaalisuuteen johtavia assosiaatioita on loputtomasti, kautta aikojen ne ovat toimineet maalareiden luovan prosessin inspiraation lähteenä.

Värit alkavat ottaa mittaa toisistaan. Dynaamisesti muuttuvat muodot syntyvät kuin itsestään. En ole syrjäänvetäytyvä maalari. Antaudun luovan prosessin vietäväksi. On luotettava siihen, että jokainen yksittäinen kuva luo oman ulottuvuutensa. Jossain vaiheessa teos on riittävän valmis jatkaakseen omaa eloaan.

Kunnioituksesta kohtuuteen työskentelen yksinkertaisia materiaaleja käyttäen. Tähän näyttelyyn on valikoitunut teoksia, joiden energia ja elinvoima haastavat tämän ajan sieluttomuuden ja sirpaleisuuden.


Kirsi Mikkola (s.1959) syntyi Helsingissä, ja asuu tällä hetkellä Berliinissä ja toimii maalaustaiteen professorina Wienin taideakatemiassa. Hänen vimmaisiksi luonnehditut työnsä muodostuvat sadoista maalatuista paperipalasista.

Forum Box Market Together – Art, Fashion and Design

FORUM BOX MARKET TOGETHER
taidetta, muotia ja muotoilua

Tervetuloa Forum Boxin myyntinäyttelyyn Ruoholahdenrantaan! Tapahtuma on osa Helsinki Design Weekin ohjelmaa. Pohjoismaiden suurin designfestivaali Helsinki Design Week järjestetään 3.–13.9.2020.

Toista kertaa järjestettävä Forum Box Market -myyntinäyttely kokoaa yhteen laajan valikoiman Forum Boxin jäsentaiteilijoiden teoksia. Esillä on muun muassa maalauksia, veistoksia, grafiikkaa, valokuvia ja mediataidetta.

Tämän vuoden myyntinäyttelyssä teemme yhteistyötä Aalto-yliopiston Muotoilun laitoksen kanssa. Näyttelyssä on mukana kuratoitu valikoima kiinnostavia muodin ja muotoilun tuotteita sekä Aalto-yliopiston opiskelijoiden ja alumnien teoksia.
Ostamansa teoksen saa heti mukaan. Maksutapana käy kortti. Osto onnistuu myös korottomalla osamaksulla.
Tervetuloa nauttimaan taiteesta ja designista!

Myynnissä teoksia seuraavilta taiteilijoilta:

FORUM BOX
Sampo Apajalahti, Petteri Cederberg, Kaisaleena Halinen, Mia Hamari, Anna Hyrkkänen, Mika Hytti, Kirsi Jokelainen, Pekka Kauhanen, Petri Kaverma, Kaisu Koivisto, Markus Konttinen, Arto Korhonen, Jukka Korkeila, Kristian Krokfors, Raakel Kuukka, Johanna Lecklin, Tiina Elina Nurminen, Thomas Nyqvist, Outi Pienimäki, Pauliina Turakka Purhonen, Kati Rapia, Pasi Rauhala, Satu Rautiainen, Seppo Salminen, Teemu Saukkonen, Antti Tanttu, Nora Tapper, Fanny Tavastila, Tommi Toija, Kristiina Uusitalo, Ilona Valkonen, Timo Wright, Magdalena Åberg

AALTO DESIGN
Orcum Erdem, Saija Halko, Hanna-Kaarina Heikkilä, Ekin Kayis, Nikolo Kerimov, Tiina Keto, Salla Luhtasela, Jie Luo, Tuuli Saarelainen, Julia Strand

AALTO FASHION
Johanna Härkönen, Nikke Hellström, Meeri Juvakka, Ines Kalliala, Iiris Kamari, Iris Kareoja, Petra Lehtinen, Aamu Salo, Sami Samaletdin, Timur Samarskiy, Anna Semi, Milka Seppänen, Wataru Tominaga,
Taneli Ukura, Tina Verbic

TEEMU SIIKA
My Little Phony, 2020
4.–13.9.2020

Forum Box Market Together -myyntinäyttelyssä nähdään Teemu Siikan koko tapahtuman mittainen galleriatilassa rakentuva veistos My Little Phony. Teos nojaa populaarikulttuurisiin viittauksiin ja käsittelee populismia. Siika rakentaa teosta Forum Boxin Aulassa joka päivä klo 9–17. Tervetuloa tutustumaan teokseen Forum Boxissa aukioloaikojen puitteissa klo 12–18!

Avajaisia juhlitaan torstaina 3.9. klo 17–19, lämpimästi tervetuloa!

Myyntinäyttely on avoinna:
Perjantai 4.9. – sunnuntai 13.9.2020
Avoinna joka päivä kello 12–18

Forum Box – Tila taiteelle
Ruoholahdenranta 3a
00180 Helsinki
www.forumbox.fi

Helsinki Design Week
3.–13.9.2020
www.helsinkidesignweek.com

Etiäinen

ETIÄINEN − Vapaa taidekoulu juhlii kesää Forum Boxissa 22.7.− 2.8.2020

Vaikka Galleria Forum Box omine ohjelmistoineen on virallisesti kesälomalla, ei taiteen esittäminen yleisölle jää tauolle, sillä nuorten taiteilijoiden ryhmä valtaa galleriatilan Etiäinen -näyttelyllään.

Näyttely esittelee yhdeksän Vapaasta taidekoulusta keväällä 2020 valmistunutta taiteilijaa: Inkeri Halme, Benjamin Kassinen, Noora Kaunisto, Matilda Keränen, Anna Kurki, Sisko Pajari, Sasha Rotts, Eeva-Marja Saarinen ja Kati Sankala.

Maalaustaiteeseen keskittyneet, nelivuotiset ammattiopinnot ovat antaneet vahvan pohjan löytää yksilöllisiä reittejä visuaaliseen ilmaisuun. Näyttelyn päämedium on maalaus, joka laajenee luontevasti myös installaation ja videotaiteen suuntiin. Tekijöiden teemat ammentavat yksilöllisen kokemuksen, myyttien ja perinteen sekä ihmiselämän ja suuren tuntemattoman suhteesta. Vastapainona läsnä ovat myös arjen yksityiskohdat ja elämän humoristiset puolet. Pitkään yhdessä työskennelleiden tekijöiden teokset alkavat väistämättä keskustella keskenään, ja joskus pääroolin ottaa värien ja maalausjäljen vuorovaikutus yksittäisten maalausten sijaan.

Vuosi 2020, näyttelyn taiteilijoiden viimeinen yhteinen työskentelyvuosi Vapaassa taidekoulussa jää mieleen odottamattomien tapahtumien vuotena. Tulevaisuus näyttäytyy hallitsemattomana, totuttujen rakenteiden rakoilun, ennennäkemättömän muutoksen ja maailmanlaajuisten prosessien keitoksena. Suomalaisessa kansanperinteessä etiäinen oli aavistus tai näky, joka antoi vihjeen tulevasta. Taiteen tekemisellä on yhteyksiä enteiden ja aavistusten maailmaan. Kuten etiäiset, myös näyttelyn taideteokset liikkuvat vasta muotoutumassa olevan ja konkreettisen maailman rajapinnoilla, onkien esiin vieraita ilmiöitä.

Vapaa Taidekoulu on ainoana Suomessa erikoistunut maalaustaiteen opetukseen. Opinnot kestävät neljä vuotta ja opettajat ovat kovatasoisia kuvataiteen ammattilaisia. Vuosikymmenten varrella monet sittemmin menestyneet kuvataiteilijat ovat opiskelleet Vapaassa Taidekoulussa, kuten Tove Jansson, Unto Pusa, Risto Suomi, Eija-Liisa Ahtila ja Mari Sunna. Vapaan Taidekoulun perusti Maire Gullichsen vuonna 1935.

Avajaiset järjestetään tiistaina 21.7. klo 19. Vallitsevien kokoontumisrajoitusten vuoksi pyydämme ilmoittautumaan avajaisiin etukäteen Inkeri Halmeelle joko sähköpostitse tai puhelimitse 0440112265.

Näyttely on avoinna 22.7.− 2.8.2020: ke 12–20 ti, to–pe 12–17 la–su 12–16

Lisätietoja: Inkeri Halme / 0440112265

 

Löydät näyttelyn Facebook -tapahtuman tämän linkin takaa.

Kesähorros

Kertomuksessa on aukkoja, mutta huokoisuus ei ole suoraan
yhteydessä vedenläpäisevyyteen.

Ollaan maan tai sillan alla. Rautapitoisen veden kerrotaan ajoittain
tihkuvan takasalin koillisnurkasta.

On esitetty kutsuja, joiden seurauksena on muodostunut ryhmä.

Värilliset kuultopinnat suodattavat katseita ja muutakin.
Uudenaikaiset kuvat liikkuvat, niitä jää loukkuun pyydyksiin.
Ilmassa on sähköä.

Äänelliset hahmot eivät ole poissuljettuja. Akustiikka poukkoilee
materiaaleilla.

Paperiarkit on kirjattu, päivämäärät ja luvut ovat kevyitä, ne
lahoavat tarvittaessa orgaanisesti. Selluloosan hajottaminen
sokeriksi ja vedeksi onnistuu harvoilta vihkiytyneiltä. Nippu
avautuu sattuman varassa, painovoimaisesti:
                                                       Madot: kokonaisuus,
rytmi, arvojärjestys, verkosto (2017).

Kesähorros

nabbteeri + Lau Nau

Tilallisena oliona vanha sillanalusvarasto mahdollistaa mitä oivallisimmin maanalaisten tapahtumaverkostojen tutkimisen ja kuvittelun. Äänielementeistä sekä löydetyistä ja muokatuista esineistä koostuvissa fiktiivisissä pyhäinjäännöksissä ja rituaalisissa kompositioissa ylistetään ja surraan joukkoa muunlajisia olioita.

Ktooniset jumaluudet, kostean ihonsa läpi hengittäjät jalkojemme alla, ovat hylkäämässä maat ja mannut jotka olemme tehneet heille elinkelvottomiksi. Kuviteltujen kulttuurien artefaktit kutsuvat näitä enemmän-kuin-ihmisiä, mutta pysytellen edelleen huoneihmisen suorakulmaisissa tiloissa ja hyödyntäen sen teknologisia välineitä; gallerianäyttelyn potentiaali on vielä kerran luodattava. Alustavasti vaikuttaa kuitenkin siltä, että kulttuurinen muutos ja elintila on muovattava seuraavaksi muualle. Aluksi aistinelimet suuntautuvat kohti kivettyjen hallien ja väylien halkeamia, jotka kärsivällisesti laajenevat, ja joihin vesi aina löytää.

_

nabbteerin monimuotoisissa ja -mediaisissa teoksissa erilaiset, paikkasidonnaisetkin ylijäämät, löytömateriaalit, lainatut kappaleet, 3D-animaatiot ja muut käsityöt limittyvät tilassa ja muuttavat muotoaan hitaissa prosesseissa.  Lue lisää nabbteeristä.

Lau Nau työskentelee elektroakustisen musiikin, kokeellisen popin, elokuva- ja esitysmusiikin sekä ääni-installaatioiden parissa. Hän käyttää teoksissaan laajaa soitinkirjoa analogisista syntetisaattoreista ja perinteisistä soittimista lähtien kenttänauhoituksiin ja soiviin objekteihin objekteihin asti. Lue lisää Lau Nausta.

Työryhmän taiteilijoiden työskentelyä tukee Taiteen edistämiskeskus. Näyttelyn järjestämisen ovat mahdollistaneet SKR:n Etelä-Pohjanmaan rahasto sekä Taike Pohjanmaa.

Immortal’s Birthday

Hydra on polttiaiseläinten pääjaksoon kuuluva pieni makean veden polyyppi. Hydra voi kloonata itsensä ja uudelleenkasvaa pienestä solujoukosta. Toisin kuin suurin osa eläimistä, Hydra vulgaris ei vanhene – lainkaan.

Kuvataiteilija Maija Tammen ja säveltäjä/esiintyjä Charles Quevillonin luoma näyttely Immortal’s Birthday (Kuolemattoman syntymäpäivä) yhdistää antiikin myyttejä, hengellisyyttä, teknologiaa, tieteellistä tutkimusta ja Hydran. Installaatio Relic (jäänne) ja Tammen valokuva- ja videoteokset tavoittelevat ihmisen paikkaa olemassaolon ja vanhenemisen jatkumoissa. Videoinstallaatio The Problem of the Hydra (Hydran ongelma) käsittelee hydran aiheuttamia käytännöllisiä ja metafyysisiä ongelmia 1700-luvulta tähän päivään.

Quevillonin interaktiivinen ääniveistos Le Refuge des Cordes (Kielten [mus.] turvapaikka) on pohdinta teknologian pyhyydestä. Veistos on myös osa Quevillonin sooloesitystä, joka esitetään joka päivä klo 13 näyttelyn aukioloaikoina. Kutakin esitystä mahtuu katsomaan kymmenen henkilöä. (Henkilömäärä päivitetty 26.6.)

Mediaboxissa nähdään Tammen ja Quevillonin yhteisteos Epäsankarilliset urotyöt #2. Teos on Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttien Together Alone -tilaustyö, ja se on tehty koronaepidemian aikana keväällä 2020

Tärkeä osa näyttelyä on Tammen ja visuaalisen tarinankertoja Ville Tietäväisen kirja Immortal, jonka on kustantanut Aalto ARTS Books.

Taitelijakaksikko Tammi ja Quevillon asuvat Helsingissä.

Maija Tammi (s. 1985) on suomalainen taiteilija ja Taiteen tohtori, jonka valokuvat ja videot asetuttavat inhon ja ihastuksen rajamaille ja tarkastelevat tieteen ja taiteen suhdetta. Tammi voitti Fotofinlandia-palkinnon 2011 ja hänen teoksensa ovat olleet näyttelyissä muun muassa Pariisissa, Berliinissä, Lontoossa, New Yorkissa, Melbournessa ja Tokiossa. Tammi on taiteilijaprofessori vuosina 2020–2024.

Charles Quevillon (s. 1989) on kanadalainen säveltäjä ja performanssitaitelija. Quevillon opiskeli maisteriksi Montrealin musiikkikonservatoriossa ja hän on tehnyt Kanadassa koreografi Tedd Robinsonin kanssa yhteensä 21 tanssiteosta yhdeksän vuoden aikana. Vuonna 2018 he loivat yhdessä tunnin mittaisen oopperan, jonka sai ensi-esityksensä Ottawassa. Quevillon on tohtoriopiskelija Sibelius-Akatemian Musiikkiteknologian laitoksella.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus, Taideyliopisto, Turun yliopiston eläinmuseo ja Artek 2nd Cycle.

WET PLANET

Piirakkakerho kokoontuu taas! Forum Box täyttyy villasta, pullasta ja torkkujista. Kattilat nostetaan liedelle, uuni lämmitetään ja tyynyt pöyhitään. On aika hämmentää ja vaivata, uneksia ja nukahtaa. On aika huomata levon tärkeys ja unennäön kirkkaus.

Piirakkakerho tarjoaa Unipulla-happeningissä mahdollisuuden pysähtymiseen arjen keskellä. Galleriatila täyttyy patjoista, tyynyistä ja peitoista. Unijuoman, erilaisten apuvälineiden ja rituaalien saattelemana näyttelyvieraan on mahdollista torkahtaa ohjatuille päiväunille tai levähtää hetkinen tulosvastuuttomasti. Kokemuksen täydellistää lämpimänä höyryävä unipulla.

Valkoinen galleriatila muuntuu viikon ajaksi totutusta taidetilasta intuitiivisen unennäön ja yhteisöllisen toiminnan ytimeksi. Luvassa on päiväunien lisäksi päiväkahvia, aamupuuroa, unitreffit, unihumppaa ja erilaisia työpajoja. Ja tietenkin kaiken ympärille kietoutuvaa yhteistä olemista, jakamista, kokemista, viihtymistä ja nautiskelua.

Erityiseen keskiöön Piirakkakerho nostaa happeningissään unen ja levon merkityksellisyyden. Unennäkö johdattaa meidät alitajuntaan, joka on yhtä tosi ja tärkeä kuin tarkimmat talousstrategiatkin. Pysähtymisen ja levon tärkeys saattaa unohtua hektisen suorittamisen keskellä, mutta nyt työpäivän voi keskeyttää torkahtamalla Piirakkakerhon poikkitaiteellisessa tuudituksessa. Kuvanveistäjien silmissä unet ja ruokakaappi tarjoavat loistavan materiaalivalikoiman mullistaviin muotokokeiluihin ja yhteisölliseen olemiseen.

Unipulla on tapahtuma, kohtaaminen ja tila, jossa rajat ja roolit hälvenevät. Vierailla on mahdollisuus keskittyä katseluun ja maisteluun, mutta myös tosi toimiin saa ryhtyä. Pää tyynyyn tai unisiepparia rakentamaan!

Lämpimästi tervetuloa Unipullaan!

Piirakkakerho on vuonna 2006 perustettu taiteilijaryhmä, joka koostuu vaihtelevasta joukosta naiskuvanveistäjiä.  Ryhmän mutkattomana päämääränä on yhdessä oleminen ja nautiskelu, mikä tapahtuu luontevimmin leipomisen ja muun yhteisöllisen toiminnan äärellä. Piirakkakerho on toiminut lukuisissa eri keittiöissä ja veistoksellisten piirakoiden lomassa on syntynyt myös paljon keskustelua ja paljon naurua. Unipullassa Piirakkakerhoa edustavat Paula Tella, Sanna Pajunen, Eeva-Maija Priha, Anna Hyrkkänen ja Liisa Hilasvuori. Lue lisää Piirakkakerhosta.

Ohjelma

tiistai 14.7. näyttely avoinna klo 917

klo 9  aamupuuro, oma lautanen ja lusikka mukaan

klo 13–14 ohjatut päiväunet

klo 14  päiväkahvit

keskiviikko 15.7. näyttely avoinna klo 1220

klo 13–14 ohjatut päiväunet

klo 14 päiväkahvit

Klo 17–19 unisieppari-työpaja

torstai 16.7. näyttely avoinna klo 1220

klo 13–14 ohjatut päiväunet

klo 14–16 päiväkahvit

klo 18 unitreffit

perjantai 17.7. näyttely avoinna klo 1219

klo 13–14 ohjatut päiväunet

klo 14 päiväkahvit

klo 17–19 huolinukke-työpaja

lauantai 18.7. näyttely avoinna klo 1219

klo 13-14 ohjatut päiväunet

klo 14 päiväkahvit

klo 18 unihumppa soolona

sunnuntai 19.7. näyttely avoinna klo 1116

klo 11 aamupuuro, oma lautanen ja lusikka mukaan

klo 12–13 freestyle-päiväunet

klo 13 kahvi, näyttö ja huutokauppa

Piirakkakerhoa on tukenut Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, Fida Puotinharju sekä Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus.


Joonas Hyvönen – WET PLANET

Skole on loppu, samoin duunit. Oikeastaan koko yhteiskunta on melko kirjaimellisesti
kurassa tulvien jäljiltä ja tyypilliset paikat ajanviettoon ovat kaikki laittaneet lapun luukulle.
Minkälaista tekemistä syntyy, kun sivilisaation sosiaaliset rakenteet ovat sortuneet, mutta
striimaus toimii yhä, ehkä jopa paremmin kuin koskaan.

Tulevaisuuden visiot tuntuvat usein jakautuvan kahtalaisesti joko dystooppisiin maailmanlopun
kuvitelmiin tai teknologisiin utopioihin. Wet Planetissa joukko nuoria elää läpi näiden
ristiriitaista yhtymää, jossa nousevat meret ovat vieneet perinteisen turvallisen ympäristön,
mutta harppauksia ottanut teknologia mahdollistaa uudenlaisia maailmoja. Näyttely
keskittyy kuvittelemaan minkälaisia nuorisokulttuureja sen maailma voisi synnyttää, ja
minkälaisia tarinoita tässä maailmassa kerrotaan.

Joonas Hyvönen (s.1990) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hyvösen teokset käsittelevät
usein digitaalista teknologiaa suhteessa muihin ilmiöihin ja keskittyvät
käyttäjä–käyttöjärjestelmä -tason vuorovaikutukseen. Hyvönen on valmistunut kuvataiteen
maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2016 ja osallistunut näyttelyihin Suomessa
sekä ulkomailla.

Wet Planet huipentaa Hyvösen kuuden kuukauden työskentelyn Kunstventuresin ja Forum
Boxin työhuoneresidenssi- ja projektinäyttelyhankkeessa. Näyttelyn toteuttamista ja
Hyvösen työskentelyä ovat tukeneet VISEK ja Suomen Kulttuurirahasto.

Lue lisää taiteilijasta.

 

Astral Projections

HUOM! Performanssityöryhmän jäsen ja esiintyjä Sanna Blennow joutuu valitettavasti lähtemään koronavirus-pandemian takia Tanskaan. Hän esiintyy performanssissa viimeisen kerran tiistaina. Performanssin esitykset tulevat jatkumaan tilanteen kehittymisen ehdoilla. Tiedotamme myöhemmin tarkempia tietoja näyttelyn jatkumisesta. Toistaiseksi galleria on auki normaalisti.

Astral Projections on elävä installaatio ja esitys, joka liikkuu unen ja fiktion rajapinnoilla. Teos inspiroituu kokemuksista, jotka tapahtuvat erillään arkisesta todellisuudesta, materiaalisen kehon nukkuessa tai toimiessa viihteen kuluttajana. Teoksessa erilaiset unikehot ja niiden inkarnaatiot kommunikoivat keskenään surrealistisessa rituaalissa, joka sulauttaa yhteen dokumentoituja unia, mystisismiä ja digitaalisen viihteen tunnelmia.

Työryhmän muodostavat koreografit Mikko Niemistö ja Sanna Blennow, valosuunnittelija Teo Lanerva, tanssija-äänisuunnittelija Olli Lautiola sekä muotisuunnittelija-performanssitaiteilija Justus Kantakoski.

Esitys on nähtävissä kello tiistaina, torstaina ja viikonloppuisin 13-16 ja keskiviikkona kello 17-20. Installaatio on auki gallerian normaaleina aukioloaikoina.

__

Mikko Niemistö on koreografi ja esitystaiteilija, joka työskentelee Helsingissä ja ulkomailla. Hän on toteuttanut sekä sooloteoksia että monialaisia kokonaisuuksia, joissa eri taiteenlajit käyvät vuoropuhelua. Mikko on koulutukseltaan Master of Fine Arts in Choreography (Dans och circushögskolan / New Performative Practices -maisteriohjelma, Tukholma, 2017).

Sanna Blennow on tukholmalaissyntyinen koreografi, joka työskentelee tällä hetkellä Kööpenhaminassa. Blennow’n työskentelymetodeihin kuuluu esitysformaattien haastaminen ja taiteenlajien ristisiitokset. Blennow on koulutukseltaan Master of Fine Arts in Critical & Pedagogical Studies. Hän valmistui Malmön taideakatemiasta vuonna 2019.

Teo Lanerva on helsinkiläinen freelancer valo- ja videosuunnittelija (TeM). Hän työskentelee enimmäkseen nykyesitysten parissa sekä tapahtumissa niin pienillä underground-klubeilla kuin suurilla festivaaleillakin. Hänen suunnittelemiaan teoksia on nähty yli kymmenessä maassa.

Olli Lautiola on freelancetanssija, tanssinopettaja, koreografi sekä äänisuunnittelija. Hän valmistui tanssin kandidaatiksi vuonna 2017 Tukholman Dans och cirkushögskolanista. Opintojensa jälkeen hän on työskennellyt useissa produktioissa sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Justus Kantakoski on suomalainen muoti- ja performanssitaiteilija, joka asuu tällä hetkellä Pariisissa. Justus työskentelee muotisuunnittelun, käsityön ja nykytaiteen välillä kuten myös esitystaiteen kentällä.

Teosta tukevat Koneen säätiö ja Pohjoismainen kulttuuripiste.

Astral Projections on henkinen sisarteos Mikko Niemistön tulevalle sooloteokselle Odd Meters, joka saa ensi-iltansa Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa syyskuussa 2020. Molemmat teokset tarkastelevat ihmisen suhdetta uniin ja vuorokausirytmiin aikana, jota määrittää fiktion, teknologian ja työn täyttämä hereilläoloaika.

Kulmat ja reunat

KINESIS

Vaeltaa, maalata – Mika Hytin taiteesta

Mika Hytin uusin näyttely Kinesis täyttää Forum Boxin eloisilla maalauksilla, joissa näkyy taidemaalarin pitkäkestoinen työskentely ja taiteellinen dialogi maalauksellisessa muodossa. Hytti työskentelee intuitiivisesti, ja työprosessiin kuuluu sekä maalaamisen että maalauksen olemuksen ja merkityksen pohdiskelu. Tämä tapahtuu työskentelemällä, katsomalla ja etsimällä. Väritys ja muoto ratkaistaan teos teokselta, kun taiteilija työstää maalauksellista ajatteluaan.

Hytti on kiinnostunut siitä, millaisesta kokemuksesta tai läsnäolosta voisi olla kyse, kun mietimme tapahtumaa, joka tapahtuu katsojan ja teoksen välillä ennen sanallistamista. Taiteilija hakeekin kuvaa ennen sanaa tai kuvia sanojen taakse jääneeltä alueelta. Mitä näemme ennen kuin alamme kutsua taideteosta jollakin nimellä? Onko se väriä, muotoja vai niiden yhdistelmiä ilman verbalisointia? Ja mitä tapahtuu, kun teos saa nimen? Muuttuuko se erilaiseksi vai saako visuaalinen ajattelu ja kokemus sanallisen vastikkeensa?

Kinesiksen maalaukset vaihtelevat niin kooltaan, tyyliltään ja väritykseltään. Hytti osoittaa hyvin sen, miten abstraktiot ja esittävyys käyvät vuoropuhelua silloinkin, kun esittävyys on melkoisen vähäistä. Mehevät värit ja orgaaniset kuviot ilmenevät joissakin maalauksissa, kun taas toisissa teoksissa näkyy monokromaattisempi väritys, joka voi vielä yhdistyä toistuvaan ja geometrista lähestyvään kuvioon.

Hytti saa teoksiinsa ideoita moninaisista asioista, viime aikoina luontokokemuksista tai Sören Kierkegaardin (1813–1855) ajattelusta. Näyttelyn nimi Kinesis viittaa Kierkegaardin ideaan olevaksi tulevan muutoksesta. Ideoista jalostuu maalauksia työskentelyn myötä ja teokset saattavat muuttua radikaalisti ennen kuin ne löytävät lopullisen muotonsa. Taiteilija työstää useaa teosta kerralla, joten maalaukset kulkevat toistensa rinnalla matkalla kohti valmistumistaan. Tämä vie aikaa ja aiheuttaa vaivaa, mutta lopullisessa muodossa oleva maalaus tuntuu kuin se olisi syntynyt juuri sellaiseksi.

– FT Juha-Heikki Tihinen

Mika Hytti (1961) on valmistunut taidemaalariksi Taidekoulu Maasta 1990, minkä lisäksi hän on suorittanut taiteilijan pedagogiset opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1997. Kolmikymmenvuotisen uransa aikana hän on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä, osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin ja opettanut lukuisissa taidekouluissa 1990-luvulta lähtien. Hänen teoksiaan on muun muassa Kouvolan taidemuseon, Suomen valtion ja HUS:in kokoelmissa ja monissa yksityiskokoelmissa. Hytti on Forum Boxin, Helsingin taiteilijaseuran ja Taidemaalariliiton jäsen.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Lue lisää taiteilijasta täältä.

 

HERMANNI SAARINEN

Kulmat ja reunat

Hermanni Saarinen hyödyntää taiteessaan moninaisia materiaaleja ja tekniikoita. Hänen teoksensa synnyttävät usein assosiatiivisia merkitysverkostoja, joissa erilliset teokset ovat vahvassa vuorovaikutussuhteessa myös keskenään.

Ruumiillisuuden, aistien ja havaitsemisen pohdinta on oleellinen osa Saarisen työskentelyä. Teokset syntyvät yleensä ruumiillisesta tunteesta tai kehon asentojen herättämistä tuntemuksista työprosessin aikana. Lukuisat muodonmuutokset ovat monesti havaittavissa teosten lopullisissa muodoissa.

Saarinen mieltää teoksensa eräänlaisiksi kognitiivisiksi luupeiksi – kuviksi, jotka tuottavat lisää kuvia. Häntä kiinnostaa kuvan joustavuus sekä kyky siirtyä erilaisten kontekstien ja ajallisten kerrostumien läpi.

Saarinen on valmistunut vuonna 2011 Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi.

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto.

Lue lisää taiteilijasta täältä.

Fantastic Death

Kuolema on hyväksi. Elämän päättyminen antaa elämälle ja kokemuksille merkityksen. Yksilötasolla läheisen kuolema on usein tragedia, mutta ihmisyyden näkökulmasta taas kuolevaisuus voidaan nähdä hyvänä, suorastaan fantastisena tapahtumana. Kuolema on liikkeellepaneva voima, joka värittää elämän aikana tehtäviä ratkaisuja ja valintoja. Fantastic Death -näyttelyssä elämä ja kuolema ovat yhtä. Kun suhde omaan kuolevaisuuteen vahvistuu, aukeaa myös mahdollisuus kokea elämä syvemmin.

Daniel “Hello” Mensah (s. 1968) on ruumisarkkutaiteilija, joka on tehnyt näyttelyyn kolme fantasia-arkkua (fantasy coffins). Fantasia-arkkuja käytetään Ghanassa ga-kansaan kuuluvien  kristittyjen parissa. Niitä teetetään yhteisön arvostetuimmille jäsenille heidän kuollessaan. Fantasia-arkku kuvaa usein kuolleen henkilön ammattia. Fantastic Death -näyttelyn arkut esittävät käsiasetta, Coca-Cola-pulloa ja tilapia-kalaa.

Noora Geagean (s. 1981) videossa Life goals raskaana oleva nainen toimii jalkapallokentällä maalivahtina. Välillä pallo menee maaliin, toisinaan maalivahti tekee upeita torjuntoja ja hetkittäin voimat taas ehtyvät. Geagean videossa ihminen on kaikkea. Hän on aktiivinen tekijä, tekemisen kohde, selviytyjä, kuoleva ja elämän suojelija. Videoon on tiivistetty kuvaus elämästä.

Selfie-arkku on Vilma Metterin (s. 1977) kokemuksellinen installaatio, jossa kävijä voi hetken rauhoittua ruumisarkussa ja ottaa halutessaan ”viimeisen poseerauksen”. Selfiet heijastetaan gallerian seinälle, josta ne on mahdollista kuvata ja jakaa sosiaalisen median kanavissa hashtagilla #arkkuselfie. Voimakkaan kokemuksen lisäksi Metterin teos haastaa miettimää, onko kuolema tabu digitaalisessa maailmassa.

Monissa, erityisesti muinaisissa, kulttuureissa hautaan laskettiin vainajan lisäksi hänelle tärkeitä esineitä, joita kuollut saattaisi tarvita tuonpuoleisessa. Aurora Reinhardin (s. 1975) teos 2000-luvun aarteita on kokoelma hänen ystävänsä käsilaukussa vuosien varrella kantamista esineistä. Kannamme käsilaukuissa ja repuissa mukana meille tärkeimpiä tavaroita päivittäin. Pitäisikö ne laittaa kuolevan matkaan nykyaikana?

Näyttely on rakennettu tiiviissä yhteistyössä taiteilijoiden ja kuraattori-tuottaja Anna Miettisen kanssa. Taiteilijat ovat yhteisen ideoinnin pohjalta toteuttaneet teoksensa Fantastic Death -näyttelyä varten. Taustalla on jokaisen taiteilijan halu käsitellä teoksissaan kuolevaisuutta sekä kuoleman positiivisia merkityksiä elämälle.

Anna Miettinen

 


Fantastic Death -tapahtumat sunnuntaisin 26.1. & 2.2. & 9.2. klo 14

Su 26.1. klo 14–14.30 Liila Jokelin – akustinen soolokeikka                                                                                                                                                                                                                        Liila Jokelin on laulaja-lauluntekijä, joka rakastaa vahvaa tarinaa. Melankolista folk-laulelmaa, retrorockia sekä takapotku-punkia tuotannossaan yhdistelevä Jokelin julkaisi Risto Ylihärsilän tuottaman esikoisalbuminsa Kaamos on huono esileikki marraskuussa 2019 Helmi Levyjen julkaisemana. Kuolleiden puolue -singlellään Liila on halunnut karnevalisoida kuoleman tavalla, jossa elämän vääjäämätön loppu sytyttää yksilöissä yhteisöllisyyden roihun. Biisin musiikkivideon voit katsoa tästä.  Fantastic Death -näyttelyssä Liila Jokelin soittaa puolen tunnin akustisen soolokeikan.

Su 2.2. klo 14–15 Reinhard, Metteri ja Geagea – artist talk                                                                                                                                                                                                                    Aurora Reinhard, Vilma Metteri ja Noora Geagea esittelevät näyttelyssä esillä olevat teoksensa. Kuraattori-tuottaja Anna Miettinen kertoo Daniel ”Hello” Mensahin töistä sekä ghanalaisista fantasia-arkuista. Tervetuloa kuulemaan tarinat näyttelyn taiteen takana!

Su 9.2. klo 14–15.15 filosofi Sara Heinämaa – luento
Fantastic Death -taidenäyttelyn viimeisenä päivänä Jyväskylän yliopiston akatemiaprofessori filosofi Sara Heinämaa luennoi otsikolla ”Kuolevaisuus on olennaista ihmisyydelle.” Kuolevaisuus ja kuolevaisuuden kokemukset ovat yksiä niistä aiheista, joista Heinämaa on kirjoittanut ja luennoinut laajasti pitkän uransa aikana. Heinämaan tärkeimpiin julkaisuihin kuuluu Birth, Death, and Femininity (Syntyminen, kuolema ja feminiinisyys) vuodelta 2010.

HELVETTI JA KIRKKAUS

Tummaa suota, pitkospuita pitkin, etenee loputon kulkue, sitä johtaa isäni valkoisessa albassaan. Jossain jonon jatkeena kulkee myös lapsi päässään punainen pipo. Lapsi astuu harhaan ja uppoaa suon silmään, yrittää hetken huutaa apua, mutta ääni juuttuu kurkkuun, eikä kukaan kuule. Kohta näkyy vain pipon kirjava tupsu mustaa vettä vasten.

Tässä kohtaa aina herään.

I have been to Hell and back and let me tell you it was wonderful.

Louise Bourgeois

Mitä?!

Ei Helvettiin mitään päiväretkiä tehty, sehän kulki mukana minne menikin, tavallisen ja toimivan alla uhkaavana suona joka koska tahansa saattoi pettää jalkojen alla. Oli kuljettava varoen, kieli keskellä suuta, ja silti toinen saapas tuntui jämähtäneen pysyvästi suonsilmään.

Työ on loitsimista. Manataan pelot päivänvaloon ja katsotaan miten käy. Ei ole takeita siitä mihin lopulta päädytään. Halusin vajota lapsuuteen ja näyttää mitä näin, mutta sainkin maata jalkojeni alle. Helvettini haalistui ja äkkiä maailman kirkkaus on käsinkosketeltavan kiinteää itsessäni ja ympärilläni.

Haluan kiittää Sashaa, Sarahia ja Katria, joita ilman monta tikkiä olisi jäänyt tekemättä, Veikkoa elokuvasta ja Paavoa ripustusavusta. Kaikkia kiitän myös paljosta muusta, syvistä keskusteluista ja kevyestä huulenheitosta.

Perhettäni haluan kiittää kärsivällisyydestä, sekä yleisesti että erityisesti malli-istunnoissa.

Näyttelyä ja työskentelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin säätiö ja Svenska kulturfonden.

Kuvat Veikko Björk, Anna Autio ja Pasi Autio.

 

**

Tapahtumat Pauliina Turakka Purhosen näyttelyn aikana

La 19.10. Champion of the Erebox – Kalle Turakka Purhonen järjestää Middle-Earth Strategy Battle Game -turnauksen näyttelyn auki ollessa. Tervetuloa seuraamaan miniatyyrejä ja nopanheittoa mahtavissa maisemissa!

Su 20.10. klo 12:30–15:30 Juho Laitinen ja Kenneth Ojutkangas esittävät kolmituntisen version John Whiten teoksesta Cello and Tuba Machine (1968). Tilaisuuteen on vapaa pääsy, ja yleisö voi tulla ja mennä mielensä mukaan. Lue lisää täältä.

Ma 21.10. n. 18–20 Hengen ja ruumiin ravintoa: virsiä ja viiniä maanantai-illan ratoksi – etujoukkoina Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston opiskelijoita.

Ti 22.10. klo 20 Liisa Pentti: Cloudbody nro 1 an ecology of dreams. Somaattinen kuunnelma, kesto n. tunti. Vapaa pääsy, tervetuloa!
Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen
Visuaalinen suunnittelu: Fabian Nyberg

Ma 4.11. klo 19–21 Aave kummittelee. Uuden ja kokeellisen musiikin Tulkinnanvaraista -konserttisarjassa esitetään Wolfgang Lesserin, Luigi Nonon ja Christian Wolffin sävellyksiä.
Lue lisää täältä.

Ti 5.11. klo 19 Performansseja. Vapaa pääsy.
Linda Granfors ja Aura Hakuri: Atropa belladonna. Ruskeanvioletit, riippuvat kukat ovat yksittäin. Verhiö on kellomainen ja syvään liuskainen. Teriö on kellomainen ja matalaan liuskainen. Kukan tuoksu on epämiellyttävä.
Maximilian Latva ja Katri Kainulainen (Huom! Esitys sisältää alastomuutta ja seksuaalisia elementtejä, eikä sitä suositella lapsille tai herkemmille katsojille)
Petra Innanen aka Bettie Blackheart: L’amour pour l’art. Lue lisää täältä.

La 9.11. Gallerian aukioloaikana 12-16: Blaue Frau: The Tent – Tältet. Live Action. Lisätietoja täältä.

Forum Box 20 vuotta!

Tervetuloa avajaisiin tiistaina 10.9. kello 18–20!
Welcome to the exhibition opening on Tuesday 10th of Sep at 6–8pm!

Taiteella on väliä – Forum Box 20-vuotta!

Forum Box sai alkunsa yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun kuvataiteen akateemikko Kain Tapper (1930–2004) halusi perustaa kaikille taiteille avoimen tilan ja pyysi mukaansa muita taiteilijoita. Tämän seurauksena nykyinen näyttelytila Forum Box avasi ovensa kesällä 1999. Talkootyöllä käynnistyneessä taiteilijaosuuskunnassa on tällä hetkellä 92 jäsentä. Forum Boxin juhlanäyttelyn teemana on korostaa sitä, että taiteella on väliä ja että näyttelytila välittää meille taide-elämyksiä. Juhlanäyttelyssä on esillä jokaisen perustajajäsenen teoksia. Suurin osa taideteoksista on valmistunut osuuskunnan perustamisen aikoihin ja ovat omiaan luomaan sekä historiallisen katsauksen nykytaiteen lähimenneisyyteen että näyttämään taiteen mahdin, joka ei hiivu ajan kuluessa.

Forum Boxin toiminnan keskiössä on ollut alusta lähtien taiteellinen vapaus ja taiteen vapaus. Taide edellä on edelleen yhteisömme keskeinen toiminta-ajatus, jonka takaa vahva kollegiaalisuus osuuskunnan jäsenten välillä. Juhlanäyttely kertoo, että Forum Box on luonteikas, Helsingin vaikuttavimmaksi kutsuttu näyttelytila, mutta se on myös jäsenistönsä moniääninen yhteisö. Osuuskunnan jäsenyyttä ei myönnetä tietyn tyyli, ismin tai ajattelutavan perusteella, vaan se saadaan taiteen alalla tapahtuneiden ansioiden perusteella. Taide ei tässäkään yhteydessä ole yksi, vaan se on monta.

Vain viikon kestoinen juhlanäyttely on toteutettu talkoovoimin. Se on kunnianosoitus sekä taiteilijoiden yhteistyölle että Forum Boxin galleriatilalle. Juhani Pallasmaan suunnittelema, entinen varasto, on paikka jossa taide tulee ensin.

Kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi (1957-2018) kirjoitti osuuskunnan 10-vuotishistoriikissa seuraavaa: ”Museossa ja tavallisessa galleriassa tuntee olevansa nimenomaan keskellä taidemaailmaa ja sen käytäntöjä, kun taas Forum Boxin karussa tilassa on joku omituinen lumovoima, jonka myötä taiteen on helpompi puhua minulle ja minun sitä puhetta ottaa vastaan.”

Näyttelyn taiteilijat ovat:
Susanne Gottberg (1964), Radoslaw Gryta (1955), Outi Heiskanen (1937), Tapio Junno (1940-2006), Pekka Kauhanen (1954), Markus Konttinen (1957), Jukka Mäkelä (1949-2018),
Pirkko Nukari (1943), Pekka Pitkänen (1950), Ulla Rantanen (1938), Teemu Saukkonen (1954), Seppo Saves (1940-2013), Kain Tapper (1930-2004) , Maija Vainonen (1948), Hannu Väisänen (1951).

Näyttelyn kuraattorit ovat kuvataiteilija Arto Korhonen ja FT Juha-Heikki Tihinen. He ovat molemmat osuuskunnan jäseniä.

Juha-Heikki Tihinen


Näyttely avoinna 11.–15.9.2019

Ti 10.9. 18–20 (avajaiset)
Ke 11.9. 12–20
To 12.9. 12–17
Pe 13.9. 12–17
La 14.9. suljettu yksityistilaisuuden vuoksi
Su 15.9. 12–16

 

OHJELMA

Juhlaviikko käynnistyy tiistaina 10.9. kello 18, kun perustajajäsenten teoksista koostuva näyttely avautuu. Viikon aikana galleriassa järjestetään kaikille avointa, maksutonta ohjelmaa.

Tiistai 10.9. kello 18–20
20-vuotisjuhlanäyttelyn avajaiset. Näyttelyn avajaissanat:
Arto Jurttila, Osuuskunta Forum Box, hallituksen puheenjohtaja
Marja Sakari, Ateneumin taidemuseo, museonjohtaja

Keskiviikko 11.9. kello 13–16
Juhlaviikolla käynnistämme Forum Box Talks -keskustelusarjan, jota luotsaa taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihinen. Olemme kutsuneet taidekentän ammattilaisia keskustelemaan ajankohtaisista ilmiöistä nykytaiteessa 20 vuoden aikajänteellä.

Keskustelutilaisuus on kaikille avoin. Kahvituksen vuoksi pyytäisimme ystävällisesti ilmoittautumiset ennakkoon maanantaihin 9.9. mennessä sähköpostiosoitteeseen .

Sunnuntai 15.9. kello 14–15
Juhlanäyttelyn kuraattori Juha-Heikki Tihisen opastama kierros näyttelyyn. Luvassa myös pientä tarjoilua.

 

Lisätietoa juhlavuodesta ja ohjelmistosta:
https://forumbox.fi/forum-box-20-vuotta/

 

TAITEEN VUOKSI

kuva: Susan Lankinen

MOS19 (Masters of Saimaa) on kymmenen Saimaan ammattikorkeakoulusta valmistuvan kuvataiteilijan (YAMK) lopputyönäyttely. Näyttely on tuotettu kuraattori Veikko Halmetojan ohjauksessa.

Marko Aresalo (Imatra) tutkii puupiirrostekniikalla tehdyissä, värimaailmaltaan pelkistetyissä grafiikanvedoksissaan pelkoa. Tuija Hirvonen-Puhakka (Eno) tuo Forum Boxiin kookkaan maalausinstallaationsa. Vapaaottelukehä -nimeä kantavan teoksen tekemiseen on käytetty muun muassa aiempien opiskeluvuosien aikaisia teoksia polttamalla saatua tuhkaa.

Ella Kettunen (Lappeenranta) pohtii reviirin käsitettä intarsiateoksissaan ja tuo esiin materiaalinsa eli puun myyttisiä puolia. Annamari Kinnunen (Savonlinna) tutkii teoksessaan klassista kuvataiteen menetelmää eli havaintoon pohjautuvaa piirtämistä animaation keinoin.

Susan Lankinen (Imatra) on yhdistänyt animaatiota ja installaatiota teoksessaan, jossa muovi näyttäytyy elävänä kuolleena. Saija Lehtonen (Karstula/Nokia) hyödyntää luonnonmateriaalien hengitystä tutkivassa teoksessaan muun muassa sienistä itse tekemäänsä väripigmenttiä.

Mari Liimatainen (Juva) tuo Forum Boxiin metreittäin vedostettua puupiirrosta ja on tutkijataiteilijana kiinnostunut kulttuuriympäristöistä. Vicky Maaranen (Nurmijärvi) on kiinnostunut luonnon kiertokulusta ja ihmisestä sen osana. Hänen mehiläisvahamaalauksensa tarjoavat välähdyksiä kuoleman ja syntymän välisestä ajasta.

Päivi Sormunen (Pirkanmaa) pohtii teoksessaan vallan rakenteita ja on kiinnostunut muodon merkityksestä osana teoksen tarinaa. Satu Tani (Pieksämäki) yhdistelee autismikirjolla olevan sisarensa Marian kanssa tehdyssä TraumaWear -teoksessa installaatiota ja performanssia.

MOS19 -ryhmän opinnäytetöiden ohjaajana toimivat: William Dennisuk, Radoslaw Gryta, Ville Huhtanen ja Lotta Pyykkönen.

Maalauksia

Pyrin maalauksissani dynaamiseen ja kristallinkirkkaaseen, vastakohtana leväperäisyydelle ja löysyydelle, hauskaa saa silti olla, ja onkin, kunhan keskittyminen pysyy terävänä. Lopputuloksessa haluan rytmin olevan selkeä, vaikkakin se voi olla hyvin monimuotoinen ja päällekkäisyyksiä sisältävä. Minua kiehtoo erityisesti ihminen, kauneus ja niiden yhdistelmä. Kyllä taide ja sen historiakin kiinnostaa, suosikkina renessanssi ja impressionistit, kultakausi… Listaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Inspiroivia virikkeitä vilisee tietysti elämässä joka puolella. Maalaan myös arkisia asioita, kaikki voimakkaan mielikuvitusfiltterin läpi mankeloituna.

Yleensä aloitan teokset ilman minkäänlaisia suunnitelmia ja annan maalin jälkien tuomien mielikuvien viedä ajatuksiani lopputulosta kohti. Maalatessa intuitiivisesti, kuten yleensä teen, työstä suuri osa tapahtuu alitajunnassa, vasta viimeistelyvaiheessa jylläävät päällimmäisenä tietoiset ratkaisut, jolloin yhdistän irrallisia segmenttejä ja poistan tarpeettomuuksia. Ei minulla ole mitään selvää reseptiä maalausten valmiiksi saamiseen, ratkaisut varioituvat eri maalausten välillä riippuen monista eri muuttujista ja tunnetiloista. Joskus teen maalauksen nopeassa hetkessä valmiiksi, mutta suurin osa näyttelyn teoksista on ollut työn alla jo yli 10 vuotta, työstän kymmeniä maalauksia samaan aikaan.

Haluan aina luoda jotain omaa, sellaista jonka varmasti tunnen omakseni, ennemmin kuin reflektiona muiden teoksista. En käytä minkäänlaisia valokuvia, kuvia, malleja tai läpipiirtovempaimia apunani maalatessani, eikä minulla ole valokuvamuistia. Pidän kyllä kovasti elävästä mallista piirtämisestä ja maalaamisesta, mutta tämän näyttelyn töissä ei ole mallia käytetty. Kaikki esittävyys perustuu vuosien opettelun tuomaan taitoon ja havainnointiin.

Pidän mielessäni, että suurin osa töideni yleisöstä ei ole vielä edes syntynyt, katse siis kaukana tulevaisuudessa. Tärkeintä minulle on, että teoksistani tulee niin hyviä kuin mahdollista, sen edellytys on pitkäaikainen työskentely niiden parissa, maltti, jatkumo sekä jatkuva harjoittelu.

Taikelle kiitos näyttelyn kustannuksissa auttamisesta.

Alt-Goldgrün und die Unendlichkeit

SAMPO MALIN

Värin värinä

Toistensa läpi kuultavat väripinnat sekoittuvat katsojan silmissä tarkkaan suunnattujen valojen ansiosta. Materiaalit, joihin katse ensimmäisenä pyrkii tarkentumaan päästävätkin katseen jatkamaan matkaansa kohti seuraavaa värjättyä läpikuultavaa pintaa. Toisaalta voisiko teoksen sisään päästä niin, että katsoja olisikin väripintojen välissä teoksen täyttäessä koko havaintomaailman? Ja tarvitseeko havaittavien väripintojen edes olla väripintoja? Tämän kaiken saivat alulleen Mark Rothkon 1950-luvun lopun maalaukset, jotka olivat esillä Tate Modernissa vuonna 2008. Koin maalaukset siten, että päällekkäiset värikerrokset olivat häilyvä pinta, jonka taakse ilmiselvästi oli mahdollista päästä.

Näyttely Värin värinä on neljäs ja viimeinen osa Mark Rothko -projektia, jossa tarkoitukseni on ollut leikkiä taideteosten kerroksellisella ilmaisulla ja tilallisuudella. Lähtöajatukseni vuonna 2015 oli pohtia sitä, miten Mark Rothko olisi käyttänyt värien kerroksellisuutta ja minimalistista ilmaisua, jos hän olisi ollut kiinnostunut kolmiulotteisesta ilmaisusta. Kuinka tilallisuus olisi rakentunut värikerrosten avulla, tai värikerrokset olisivat rakentuneet tilaan?

Olen ottanut vapauksia käyttää teoksissani nykyaikaisia tekniikoita ja tekotapoja välttääkseni historiallisen katselmuksen tai Rothkon teosten toistamisen. Lisäksi olen keskittynyt erityisesti leikkimään kerroksellisuudella ja sen vaikutuksella väreihin ja niiden havainnointiin. Valokuvien ja veistosten lisäksi näyttelyssä on tilaan installoituja värikokemuksia.

Lue lisää taiteilijasta.

Näyttelyä on tukenut Taiteen Edistämiskeskus.

Sampo Malin: Täällä vain käymässä, ja siinä matkalla loistetaan, 2019

 

ARVID HEDIN

Alt-Goldgrün und die Unendlichkeit

Yhdeksässä uudessa maalauksessani tutkin plastista ja kosketusaistiin vetoavaa tilaa. Plastisuus luonnehtii liikkeen hahmotusta maalauksessa. Maalauksessani tämä liike tulee näkyviin prosessin keskeisen aseman kautta. Tämänkaltaisessa tilassa tilallisuus koetaan täyteisenä, toisin sanoen aineena eikä tyhjyytenä. Väri ja elekieli muodostavat tilallisen vakaumukseni.

I nio nya målningar utforskar jag det plastiska och taktila rummet. Plasticitet är kvaliteten i gestaltningen av rörelse i en målning. I mitt måleri är det processens framträdande roll som synliggör denna rörelse. I ett sådant rum upplevs rumsligheten som massiv, det vill säga som substans och inte som tomhet. Färg och gest utgör min rumsliga tro.

Lue lisää taiteilijasta.

Arvid Hedin: Alte-Grün_HJ01, Mustesuihkutulostus ja tussi paperille / Bläckstråleutskrift och tusch på papper, 33×48cm, 2019

Kukistuminen, Katveessa, Kaupunkikuvia

ANTTI-VILLE REINIKAINEN

Kukistuminen

Galleria Forum Boxin näyttelyssä Antti-Ville Reinikaiselta nähdään kaksi uutta teoskokonaisuutta. Katsoja kohtaa videota, kuvanveistoa ja maalausta yhdistävissä teoksissa hyönteiskokoelman sekä urkuharmoonin hallitseman huonetilan. Teoksissa käsitellään hallintaa, hajoamista sekä pysyvyyttä: rapistuvia hyönteisiä korjataan maalaamalla, seesteinen huonetila kohtaa näkymättömän muutoksen. Vaikka teokset toimivat puhtaasti visuaalisina elämyksinä, ne voi nähdä myös absurdeina tekoina – jopa mustan huumorin höystämänä vallankäytön itsekritiikkinä. Tai kenties mukana on annos myötätuntoa inhimillisen kaikkivoipaisuuden mielettömyyttä kohtaan?

Kokoelma-nimisessä teoskokonaisuudessa viisikymmen-osaisen kokoelman hyönteiset kohtaavat maalarin öljyvärisiveltimen, yksi kerrallaan räikeisiin sävyihin peittyen. Teos koostuu maalatusta hyönteiskokoelmasta sekä jokaisen hyönteisen maalausprosessin kattavasta videosta kymmenellä näytöllä esitettynä.

Korjuu-teoskokonaisuuden videossa huoneen hämärässä nurkassa seisoo vanha urkuharmooni. Ikkunasta näkyy puutarhan omenapuun oksat. Vähitellen huonenäkymä alkaa muuttua: yön ja päivän kuluessa outo hajoaminen ottaa vallan. Kokonaisuuteen sisältyy myös videon tapahtumiin liittyvä veistoselementti.

Näyttelyn äänimaiseman toteutuksesta vastaa Miikka Ahlman (mm. M, WURM).

Antti-Ville Reinikainen (s. 1980) on Helsingissä asuva ja toimiva kuvataiteilija. Työskentelyssään hän usein yhdistää kuvanveiston tekniikoita muihin kuvataiteen muotoihin, kuten video- ja maalaustaiteeseen. Kukistuminen on Antti-Ville Reinikaisen seitsemästoista yksityisnäyttely.

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

 


TIIA MATIKAINEN

Katveessa

Uusissa veistoksissani kuvaan ihmisen ja luonnon yhteyttä mörkömäisten hahmojen sekä niihin yhdistyvien piirrosten kautta. Veistosten laskostuva pinta toimii kuin peittävänä kaapuna tai avautuvana esirippuna saveen raaputetuille piirroksille.

Tärkeään osaan teoksissani nousee ihmisen sisäinen maailma primitiivisine pelkoineen sekä elämän mystinen, selittämätön puoli, jota käsittelen luontoon liittyvää kuvastoa käyttäen. Ammennan ideoita niin nyrjähtäneestä maailmastamme, mytologioista kuin pyhistä kuvistakin.

Eräänä lähtökohtana teoksiin on suomalaisessa mytologiassa esiintyvä manala, maanalainen varjomaailma, jossa henkiolentojen ajateltiin asuvan. Henget saattoivat houkutella metsässä liikkujan metsänpeittoon, eksyksiin nurinkuriseen maailmaan ja kadoksiin muiden näkyvistä. Suomalaisesta uskomusperinteestä nousee myös teoksiani innoittanut liekkiö-hahmo, pimeän aikaan liikehtivä kummituslintu tai rauhaton vainaja.

Leikin teoksissani piiloutumiseen ja verhoutumiseen sekä katoavaisuuteen liittyvillä mielikuvilla. Laskostuneiden veistoshahmojen visuaalisina lähtökohtina ovat olleet Rooman hautausmaiden surupatsaat sekä sarjakuvien ja elokuvien mörköhahmot.

Tiia Matikainen (s. 1975) on kuvanveistäjä ja keramiikkataiteilija, joka on valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 2002. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Suomen kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus

 


VILLE MÄKIKOSKELA

Kaupunkikuvia

Teosteni sarja Kaupunkikuvia rakentuu kerronnalliseksi kokonaisuudeksi kaupunkitilasta, jossa kohtaavat tosi ja taru, menetykset ja haaveet. Kertomus koostuu katkelmista, ihmiskohtaloista enimmäkseen tavaramaailman läpi kerrottuina. Kaupunkikuvia on välähdyksenomaisia tilanteita ja kohtaloita, tähän hetkeen pysäytettynä ja yhteen tuotuna. Se on nimensä mukaisesti sarja irrallisia kuvallisia ja tilallisia merkintöjä, havaintoja. Veistosten aiheet pohjautuvat todellisiin havaintoihin ja löydöksiin kaduilta, toreilta ja rakennetusta ympäristöstämme. Olen halunnut ikuistaa arkipäiväiset aiheet ja nopeat tilanteet marmorin ajattomuuteen ja kuvanveiston historiaan.

Sarjan uudet, nyt Montussa esillä olevat veistokseni käsittelevät (kaupunki)luonnon ja rakennetun ympäristön kohtaamista, jäljen jättämistä, kaiken katoavaisuutta. Teokset puhuvat haikeansuloisella tavalla kohtaamattomuudesta, sekä siitä, kuinka toiset aina lähtevät ja toiset jäävät. Veistoksissa on marmorin lisäksi käytetty materiaalina myös mustaa ja harmaata kiveä, kuten diabaasia ja graniittia, sekä lainattua tekstiä.

Näyttelyä ovat tukeneet Taike/Visuaalisten taiteiden toimikunta, Taike/Näyttöapurahalautakunta sekä Visek.

Dream. Dare. Live it.

Tervetuloa avajaisiin perjantaina 16.8. klo 17-19!

Welcome to the exhibition opening on Friday 16th of Aug at 5-7pm!

 

PARIS–DAKAR / DREAM. DARE. LIVE IT.

Forum Boxissa nähtävä teoskokonaisuus on kuvanveistäjä Mika Helinin ja teatteriohjaaja Janne Pellisen yhteistyö. Helinin Paris Dakar ja Pellisen Dream. Dare. Live it. lähestyvät Paris Dakar -rallia omista 1980-luvun mielenmaisemistaan lähtien. Näyttely muodostaa kokonaisvaltaisen tilan, jossa Helinin ja Pellisen teokset käyvät vuoropuhelua, ja katsoja päätyy dialogin keskelle.

”1980-luku näyttäytyy meille positiivisen nostalgian paikkana, juppiuden ja naiivin optimismin aikakautena, jossa populaarikulttuuri oli parhaimmillaan eikä edes kylmä sota tuntunut kovin ahdistavalta maapallon tulevaisuuden kannalta.”

Taiteilijoiden yhteistyön lähtökohtana on ollut luoda kuvataiteen ja esittävän taiteen välille uudenlaista vuoropuhelua ja tekemisen tapoja. Pohdinnat asioiden esittämisen ja esillä olemisen merkityksistä sekä erilaisten ympäristöjen vaikutuksesta ovat yhteisen työskentelyn keskiössä. Hankkeessa eri taiteenlajit ovat dialogisessa ja toisiaan rikastavassa suhteessa menettämättä omaäänisyyttään. Nykytaiteen moniäänisyys konkretisoituu Helinin ja Pellisen yhteistyön myötä, kun erilaiset tekemisen tavat ja taiteet kohtaavat toisensa.

 

PARIS DAKAR

Mika Helinin taideteoksilla on monia erilaisia olemuksia, sillä ne voivat vaihdella valmisesineistä veistoksiin, näyttelyistä esitysmäisiin kokonaisuuksiin, joissa katsoja voi kulkea kuin näyttämöillä. Näyttelyn alkusysäys ja nimi on peräisin Pariisi-Dakar -rallista, joka tunnetaan nykyään Dakar-rallina. Esiteltävän kokonaisuuden taustalla ovat taiteilijan pohdinnat 1980-luvulta meidän päiviimme muuttuneista käsityksistä kuluttamisesta, mieheydestä ja ei-eurooppalaisuudesta.

Marlboromies ja Playboy eivät ole enää maskuliinisuuden tukipylväitä, kuten 1980-luvun Mika Helinin omassa visuaalisessa todellisuudessa, jossa Pariisi-Dakar-ralli merkitsi miehisyyttä rakentavaa tuotesijoittelua ja jamesbondmaista eksoottista seikkailua. Dakar-ralli hahmottuu taiteilijalle tätä nykyä huomattavan erilaisena asiana, kun hän käsittelee teemaa kolonialismikriittisesti ja ekologisena kysymyksenä suhteessa suomalaiseen elinympäristöön. Helinille kuluttaminen tai ralli eivät edusta pelkkiä yksilön omia valintoja ja huikeita seikkailuja, vaan niihin liittyy suuria globaalisia kysymyksiä oikeasta ja väärästä.

Helin on yhdistänyt aikaisemmin näyttelyissään esimerkiksi haute couture -muotia (2018) ja installaatioita. Hän on kiinnostunut käsitteellisen ja materiaalisen kohtaamisesta, missä kuvanveiston laajennettu kenttä avautuu katsojalle sekä aineellisena että ajatuksellisena näkynä ja näyttämönä. Taiteilijan teokset linkittyvät niin kuvanveiston konkretiaan, mutta ne ovat myös käsitteellisiä teoksia, jotka toimivat ajallisesti rajatussa – esitysmäisessä – muodossaan.

Esillä näyttelyssä on myös enemmän kuvanveiston perinteeseen liittyviä teoksia, kuten osittain hiekkaan peittyneessä olohuoneessa olevat veistosinstallaatiot. Näissä veistoksissa katsojan ja teoksen välinen kohtaaminen tapahtuu yhtä lailla näkymässä teoksen pintaan kuin sen sisuksiin. Tämä erottaa kokemuksemme Helinin teoksen äärellä siitä mitä klassinen veistos yhtenäisenä objektina tarjoaa katsojilleen.

Saapuessamme Paris Dakar –näyttelyyn olemme esityksessä, jossa katsojaa ohjaillaan kohtauksesta toiseen. Katsojasta tulee osa näytöstä ja näyttämöä Forum Boxissa liikkuessa. Näyttelykokemus ei ole pelkästään katselemista, vaan osallistumista. Mika Helin ja teatteriohjaaja Janne Pellinen kutsuvat meidät mukaan teokseen monin tavoin. He toisin sanoen jakavat teoksensa kanssamme.

Helin on koostanut näyttelyn, jossa katsoja voi hahmottaa nykypäivän ja menneisyyden kompleksisen suhteen. Oma ymmärryksemme menneisyydestä muokkaa kokemustamme nykyisestä ja nykyisyys on oma havaintopaikamme menneisyyteen. Helin liikuttelee teoksissaan meitä niin menneen kuin tämän hetken, mielikuvien ja konkreettisen, sekä tässä-ja-nyt ja aivan jossakin muualla.

Paris Dakar kertoo siitä, miten nykytaiteilija voi leikitellä materiaaleilla, teosmuodoilla ja esittämisen säännöillä. Katsoja kulkee tulisijalta hiekan osittain peittämään ja apokalyptiseen olohuoneeseen ja päätyy lopuksi syömään mikroaaltouunissa lämmitettyä lihapiirakkaa. Matka on fyysisesti lyhyt, mutta mieli- ja maailmankuvallisesti pitkä. Taide on tässä, mutta se vie samalla myös kauas muualle.

Mika Helin (s. 1978 Sipoossa) on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2016. Hän työskentelee usein laajojen paikkasidonnaisten teoskokonaisuuksien parissa käyttäen niissä useita eri materiaaleja. Teoksissa on nähtävissä asumisesta ja elinympäristöstä tuttuja asioita, jotka saavat hänen teoksissaan uuden muodon. Kuvataiteen lisäksi Helinillä on pitkä tausta elektronisen musiikin parissa.

FT Juha-Heikki Tihinen

 

DREAM. DARE. LIVE IT.

Janne Pellinen (s. 1975) on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja esitystaiteilija. Hän toimii freelancer-ohjaajana suomen- ja ruotsinkielisellä esittävän taiteen kentällä ja on Todellisuuden tutkimuskeskuksen jäsen. Pellisen töiden keskiössä ovat eetoksen, kielen ja kaipuun teemat, ja teoksissaan hän yhdistelee teatteria, installaatiota ja dokumentaarisuutta.

Dream. Dare. Live it. tutkii Paris Dakar -rallin muodostaminen mielikuvien suhdetta ihmisen katoavaisuuteen, haurauteen ja väliaikaisuuteen maapallolla. Aavikon äärimmäisille olosuhteille altistuminen mahdollistaa omien rajojensa tajuamisen ja täysillä-elämisen, ralliin uskaltautuville se mahdollistaa myös sankaruuden ja sitä myötä kuolemattomuuden.

Teos käsittelee Paris Dakar -aihetta rallin perustajan Thierry Sabinen muistokirjoituksen, Paris Dakar -historiikin ja 80-luvun kaukokaipuun kautta.

Dream. Dare. Live it. on Dakar-rallin iskulause, joka viittaa rallin perustajan Thierry Sabinen lauseesen ”For those who go a challenge – for those who stay a dream.”  Paris-Dakar -ralli oli samanaikaisesti sekä täyttymätön unelma, että mahdollisuus uskaltaa ylittää itsensä ja elää nupit kaakossa.

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto.

Pimiössä

Pimiössä

Kaadan altaisiin kehitteen, keskeytteen ja kiinnitteen. Sytytän pimiön punaisen suojavalon.

Pimiön hyllylle olen asettanut järjestykseen kaikki ostamani ja saamani vanhat valokuvapaperit. Jo nimet laatikoiden päällä kiihottavat mielikuvitusta: Agfa Lupex, Tura Portrait-Rapid, Kodak Panalure, Argenta Novum, Forte Bromofort.

Avaan yhden laatikon, koskettelen paperia ja tunnustelen emulsion karheaa pintaa. Paperi tuoksuu vanhalta ja erikoiselta. Sytytän kattovalon, käännän paperia lamppua kohden ja annan sen valottua. Tiedän kokemuksesta, että paperit ovat vanhetessaan hunnuttuneet. Antamalla lisävaloa voin saada lisää mustumaa, eikä paperi jää pelkästään harmaaksi.

Sammutan kattovalon. Pimiö muuttuu taas punaiseksi; on rauhallista, hämärää ja hiljaista.

Painan valokuvapaperin kulman kehitealtaassa olevan nesteeseen. Hiljalleen paperi liukuu altaan pohjalle. Liikuttelen sitä ja kääntelen välillä atuloilla. Äkkiä paperissa alkaa tapahtua muutoksia, mutta keskikohtaan jää vaaleampi alue. Yli 50 vuotta vanha valokuvapaperi on saamassa uuden elämän.

Minusta kuva on nyt valmis.

AIKA ja VALO ovat luoneet kuvan paperille, kehite vain houkuttelee sen esille.

Siirrän valokuvapaperin keskeytteeseen ja sitten kiinnitteeseen. Loppuhuuhtelun jälkeen tarkastelen kuvaa vielä huolella. Jos kuva tuntuu kiinnostavalta, siirrän sen kuivumaan. Myöhemmin toonaan valitut kuvat seleenillä.

Sen jälkeen aloitan kaiken alusta uudella paperilla ja teen erilaisia kokeiluja. En halua, enkä voi toistaa samaa. Jokainen valokuvapaperi on aineellisuudessaan erilainen.

Hopeabromidi (AgBr) on yksi mustavalkoisen valokuvan keskeisistä raaka-aineista. Hopeamineraali, alkuaine, jalometalli! Mutta valokuva ei ole pelkästään kemiaa ja materiaa. Onnistuessa voi pienessä paperinpalassa nähdä jotakin sellaista, jota on mahdotonta sanoilla kuvata. Voi nähdä ihmeen, joka on suostunut tulemaan näkyville.

Jatkan kärsivällisesti työskentelyä pimiössä.


Martti Jämsä

 

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Martti Jämsän valokuvateos Pimiön valokuvat – Liquid Photographs. Graafisesta suunnittelusta vastaa Jorma Hinkka. Kirja ilmestyy Musta Taide julkaisusarjassa tämän vuoden ensimmäisenä numerona.

Maailmanloppuja, maailman alkuja

Milla Toivanen maalaa apinoita, hoviväkeä, kuninkaallisia, tyttöjä ja pyhimyksiä. Mikä niitä yhdistää? Jännite, voisi olla yksi vastaus. Teosten jännite syntyy hallitun, pakotetun ulkokuoren ja sisälle kätketyn olemuksen ristiriidasta. Hahmot ovat kapseloitua tunnetta täynnä.

Toivasen inspiraation lähde on ollut jo kauan Velázquezin Hovinaiset (Las Meninas, 1656), josta hän ammentaa mm. teoksissa Tunteiden hierarkia, All of me wants all of you, Toteemi tai Lopullinen versio. Toivanen sijoittaa hahmonsa kuin näyttämölle. Ympäristöä ei tarvita, sillä se mikä tekijää kiinnostaa, on itse hahmossa. Näennäisesti liikkumattomissa hahmoissa tapahtuu paljon. Monilla hahmoista on raskaat asut ja jähmettyneet asennot. Myös alastomissa hahmoissa on nukkemaista jäykkyyttä kuten avainteoksessa Human Toy tai maalauksessa God is in the Details.  Ne ovat asentoja ja olemisen tapoja, jotka muiden katse tai ympäristö on määritellyt.

Silti asento, olemus tai silmien tumma katse paljastavat jotain kätkettyä. Hahmot tavoittavat jotain inhimillisestä peruskokemuksesta: pakosta tai tarpeesta peittää joitain osia itsestään, esittää – ja samaan aikaan toiveesta tulla nähdyksi kokonaisena, halusta paljastua. Työt eivät selitä itseään, pikemmin ne tutkivat tai ilmentävät. Kyse on siitä rajasta, joka ihmisten välillä on, ja toiveesta sen rajan ylittämisestä.

Pysähtyneistä hahmoista huolimatta Toivasen töille on ominaista liikkeen tuntu ja rytmi, joka syntyy taidokkaasta maalausjäljestä ja töiden kerroksellisuudesta. Taitelijan keskittyminen ja toisaalta heittäytyminen näkyy teoksissa. Rytmi vaihtelee: Teoksessa Sattuma siveltimen jälki on jyrkkä ja rytmi on iskevä, kun taas maalauksessa Surutyötä jälki on pyörivä, hengästyttävän vauhdikas. Teoksessa Kädelliset, kaksi ihoa keskittyminen välittyy katsomiskokemukseen asti. Taiteilija on aiemmin maalannut pyhimyshahmoja ja tutkinut pelkistämistä ja pyhyyden kokemusta. Pelkistäminen tekee katsomiskokemuksesta keskittyneen; syntyy hiljaisuus, jopa meditatiivinen tila.

Usean työn lähtökohta on Kolme sulotarta, jonka useista versioista Toivanen on inspiroitunut Lucas Cranachin teoksesta vuodelta 1530. Työssä Ihmiskoe hovinaisten ja sulottarien hahmot yhdistyvät. Antiikista lähtien hahmot ovat merkinneet mm. viehätysvoimaa, kauneutta ja hedelmällisyyttä. Nuorten naisten ihanuus oli olemassa muita varten, muiden inspiraatioksi ja iloksi. Työssä Aukot A B C sulottaret ovat päinvastaisia, kuin sisäpuoli käännettynä ulospäin: En ole ketään varten.

Myös apinahahmot kuuluvat Toivasen ydinkuvastoon. Hän irrottelee maalaustyyleillä, mutta aina itseensä käpertyneet gorillat ovat sydänsärkeviä. Nekin ovat katseemme alaisia, vaikka emme tiedä niiden kokemuksesta paljoakaan. Ehkä siksi niiden hahmoissa on jotain hyvin tunnistettavaa.

                                                                                       Kirsikka Saari
Käsikirjoittaja, ohjaaja

 

Näyttelyä tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Kiitos Mari Toivanen.

AURINGON KATSOJAT (Melankolia ja kiihko)

osa sarjaa ”Auringon Katsojat”
kuva: Jussi Tiainen

 

AURINGON KATSOJAT perustuu taidemaalari Markus Konttisen (s. 1957) työskentelyyn samannimisen maalaussarjan parissa. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan kirjailija Torsti Lehtisen itsenäinen teksti Voittamaton Aurinko, joka tuo oman, katsojan, näkökulmansa teoskokonaisuuteen suhteessa Markus Konttisen luonnehdintaan työskentelystään ja näyttelyn rakentamisestaan.

”Lähtökohtani tavalla tai toisella on tämä jaettu mahdollisuutemme katsoa ja mahdollisesti nähdä jotain merkittävää, myös yhdessä ja myöskin elää ympäristössä, jolla on konkreettinen valon lähde. Tämä koettu tilanne ja jokapäiväinen ihme sulautuvat yhteen maalaukseen liittyvien intohimojeni kanssa. Maalaukseen liittyvät päämääräni kasvavat maalauksen mahdollistamasta tilasta, johon luen myös piirustuksen. Tämä tila ja tilanne ja sen tavoittelu on minua aina kiehtonut maalauksessa. Edellinen tarkoittaa lähinnä kaksiulotteisen pinnan ja syvyyden elettyä suhdetta väriin, jonka sointi (valo) kuuluu taustalla ja sisällä. Tuo elämä maalauksen kanssa tarkoittaa minulla myös selkeästi katsomisen position vaihtelua…”

Kirjailija Torsti Lehtinen, Voittamaton Aurinko:

”Ihmiset palvovat Aurinkoa milloin tanssien, milloin rukoillen. Alastomimmillaan he värjöttelevät kuoleman riisuvan katseen alla kuin Calaisin porvarit Rodinin veistoksessa. Konttinen kuvaa ihmisen suhdetta maailmaan ja toisiin ihmisiin tietoisena siitä, että silmä ei tavoita todellisuutta sinänsä. Näkökulmastaan riippumattomalla tavalla kukaan ei näe edes kaikille yhteistä aurinkoa. Konttisen teokset esittävät ihmisen elämästä auringon alla niin monta ristiriitaista väitettä, että ne eivät väitä mitään. Niissä toteutuu moniäänisyys, joka jättää tulkinnan vapauden katsojalle ja synnyttää hänessä sisäisen dialogin.

Sol Invictus, Voittamaton aurinko, oli syyrialaisperäinen jumaluus, jonka kultin keisari Aurelianus ylensi 200-luvulla Rooman valtionuskonnoksi. Hän uskoi saaneensa voiton kapinallisista Sol Invictus jumalan ansiosta. Kun kristinusko myöhemmin nousi Rooman pääuskonnoksi, Voittamattoman Auringon päivästä tehtiin joulupäivä, jolloin valo voittaa pimeyden. Konttisen töissä valo ja varjo, aurinko ja pimeys käyvät taistelua, jonka Sol Invictus nimelleen uskollisena voittaa.”

Näyttely AURINGON KATSOJAT ( Melankolia ja kiihko ) koostuu öljyvärimaalauksista kankaalle ja hiili- / pastellipiirustuksista paperille vuosilta 2017–2019. Näyttelyn ylöspano rakentuu oman työhuoneeni herättämien ja työhuoneessani heränneiden tilallisten ja rakenteellisten ajatusten siirtymisestä osaksi Forum Boxin erityislaatuista tilaa ja sen suhteita. Kokonaisvaltainen rakenne hahmottaa virtaavuuden kautta tematiikkaa ja teosten välistä keskustelua, sekä valon ja varjon vaihtelua.

 

Markus Konttinen,
Helsingissä 01.04.2019

Keskiarvoinen ainutkertaisuus

Jos kaikki maailman ihmiset laskettaisiin yhteen ja summasta tehtäisiin jonkinlainen keskimääräinen ihminen, minkälainen hän olisi? Olisiko hän iloinen, surullinen, ekstrovertti, introvertti vai mitä? Fyysisten määreiden keskiarvo, kuten ikä, pituus, paino ja kengännumero voidaan periaatteessa laskea matemaattisesti. Entäpä sitten vähemmän konkreettiset asiat kuten esimerkiksi persoonallisuus, ammatti, harrastukset, mieliala? Voiko keskiarvoista ihmistä olla olemassa? Kaikki ihmiset ovat ainakin omasta mielestään ainutlaatuisia, mutta samalla jokainen on yhteydessä ja yhteneväinen muiden ihmisten kanssa, halusi hän sitä tai ei.

Näyttelyn teokset pohtivat tätä keskiarvoista ainutkertaisuutta.

Näyttely koostuu kahdesta animaatioteoksesta ja yhdestä installaatiosta. Animaatiot on toteutettu kuva kuvalta stop-motion tekniikalla. Animaation jokainen kuva on piirretty tai maalattu yksitellen paperille tai levylle. Teoksen äänimaailman taitelija on koonnut äänittämällä ja manipuloimalla erilaisia ympärillään olevia asioita, esimerkiksi lastensa puhetta.

Installaatio koostuu paperille tehdyistä maalauksista ja huoneen keskellä pyörivästä valonheittimestä. Maalauksissa on käytetty musteen lisäksi pimeässä hohtavaa fosforiväriä.

 


Petteri Cederberg (s.1976) on piirustuksen, maalauksen ja animaation parissa työskentelevä helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän on valmistunut kuvataiteen maisteriksi vuonna 2011 Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolta. Cederbergin teoksia on museoiden, säätiöiden ja yksityishenkilöiden kokoelmissa.

 


GENOMSNITTLIG UNICITET

Om vi skulle räkna ihop alla människor I världen och skapa en genomsnittlig människa – hurdan skulle han vara? Skulle han vara glad, ledsen, introvert eller vad? Medelvärden av fysiska attributen så som ålder, längd, tyngd, skostorlek kan I princip räknas matematiskt.  Men hur är det med mindre konkreta egenskaper så som personlighet, yrke, hobbyer, sinnesstämning? Kan det ens finnas nånting sånt som en genomsnitt människa? Alla människor ser sig själva som unika människor enligt sin egen åsikt. Men samtidigt är människan i kontakt med andra människor och liknar andra – vill han det eller inte. Konstverk i utställningen handlar om genomsnittlig unicitet.

 

Utställningen består av två animationer och en installation. Alla bilder i animationer är gjorda med stop-motion teknik. Varje enskild bild I animationen är ritad eller målad separat på papper eller på en skiva. Konstnären har skapat konstverkens ljudvärld med att banda och manipulera olika ljud omkring honom (till exempel sina barn som talar).

 

Installationen består av målningar gjorda på papper och en strålkastare som roterar mitt i rummet. Förutom bläck har Cederberg använd i sina målningar fosforfärg som glöder i mörkret.


Petteri Cederberg (f. 1976, arbetar i Helsingfors) är bildkonstnär som arbetar med ritning, målning och animation. Han utexaminerade från Bildkonstakademin (måleri som studieområde) i 2011. Cederbergs konstverk finns i samlingar av flera konstmuseer, stiftelser och privata samlingar.

 

Eläviä ja kuolleita organismeja /// Levande och Döda Organismer

 

Ylva Holländerin näyttely Eläviä ja Kuolleita Organismeja koostuu piirustuksista, suurista veistoksista, pienistä posliinikoosteista
ja audiovisuaalisesta animaatiosta.

Veistosten pyöreät muodot ovat saaneet alkunsa maapallosta, silmämunasta, siemenkapselista ja solusta. Puiset ja paperiset veistosten seinät peittyvät tussipiirustuksista, joissa ohuet tussiviivat muodostavat pikkutarkkoja pitsimäisiä kuvioita. Pienistä fragmenteista rakentuu suuria kokonaisuuksia. Näyttelyn teema on elämän loputon kierto, jossa ei ole alkua eikä loppua. Kaikki on loputtomassa liikkeessä kasvaen, murentuen ja muuttaen muotoaan sekä lopulta yhteen sulautuen. Irrallisia ilmiöitä ei ole olemassa tässä piirrosmaailmassa. Koiran häntä koskettaa oksaa, joka koskettaa maata, joka koskettaa sikiötä kantavaa naista, joka koskettaa lehtiä, juuria, perhosia, ilmaa ja avaruutta. Kaikkein lähimmät ja kaukaisimmatkin eliöt sekä materia ovat sidoksissa samaan suureen kudelmaan. Oudot, absurdit, ja ehkä myös yllätykselliset asiat kohtaavat Holländerin näyttelyssä. Tässä kuvamaailmassa ihminen on nisäkkäänä tasavertainen osa muuta eläinkuntaa.

Pienet esinekoosteet ovat kepeitä assosiaatioleikkejä samassa hengessä kuin piirustukset. Holländer yhdistää vapaasti eri materiaaleja ja tuottaa näin leikkisiä yhteentörmäyksiä.

Näyttelyn animaatioteoksen Tarda on Holländerin piirrosten pohjalta toteuttanut mediataiteilija Milla Moilanen. Animaation äänisuunnittelusta vastaa
Jaakko Autio.

Näyttelyn valaistus: Valosuunnittelija Ainu Palmu.

 

Näyttelyä ovat tukeneet: Konstsamfundet, Svenska Kulturfonden ja Taike.

 


 

Ylva Holländers utställning Levande och Döda Organismer består av, teckningar, stora skulpturer, små porslinsassemblage och audiovisuella animationer.

Jorden, ögongloben, frökapseln och cellen har inspirerat till skulpturernas runda former av papper och trä. Skulpturernas ytor fylls med tuschteckningar. Tuschstrecken väver bilder som varken har början eller slut. Det är de tunna strecken och mångfalden av detaljer som bildar helheten på utställningen.  Temat är livets eviga kretslopp. Utställningsbesökaren ställs inför främmande möten, absurda och oväntade sammanträffanden. Det är en värld där  allting är i ständig rörelse, sönderdelas, växer och förvandlas. Inga fenomen är separata.  Hundens svans berör kvisten som berör marken som berör fostret som finns i kvinnan som tar tag i löven som berör roten, fjärilen, luften och rymden. Det som ligger närmast intill binds samman med det som finns längst borta. I denna värld är människan ett däggdjur jämbördigt med resten av djurvärlden.

De små porslinsamssemblagen är lättsamma associationslekar i samma anda som teckningarna. I dem förenar Holländer fritt olika material för att åstadkomma lekfulla kollisioner.

I animationen Tarda sätter mediakonstnär Milla Moilanen Holländers teckningar i rörelse, ljudet är skapat av ljudplanerare Jaakko Autio.

Utställningens ljussättning är planerad av Ainu Palmu.

 

Utställningen har fått stöd av Konstsamfundet, Svenska Kulturfonden och Taike.

Nostalgia // Solace

ERIKA ADAMSSON

Nostalgia

Kuvataiteilija Erika Adamssonia (s. 1973) kiehtovat menneisyyden hetket, tunnelmat ja tarinallisuus. Nostalgian muuntuminen lähes pateettisuudeksi ilmenee maalauksissa, joiden lähtökohtina on käytetty kuvamateriaalia kotimuseoiden draamaopastuksilta sekä menneisyyttä kuvaavien elokuvien pysäytyskuvista. Maalauksissaan hän pyrkii luomaan menneen kaihon ja hieman surumielisenkin tunnelman. Yksityiskohtien runsaus niin interiöörien sisustuksessa kuin aikakauden tyylihuonekaluissakin määrittävät mennyttä aikaa. Maalaukset muodostavat näkökulman hiljaisen ja pysähtyneen hetken kuvaamiseen.

Adamssonia kiinnostaa illuusio menneestä arjesta, mistä johtuen kuvamateriaalissa on usein myös ihminen tilassa. Teosten lähtökohtana voi olla museon henkilökuntaa pukeutuneena aikakauden asuihin tai televisiosarjan latautunut kohtaus. Kuten häilyvät muistomme menneestä, eivät Adamssonin maalauksetkaan ole dokumentaarisia historian hetken kuvauksia, vaan värittyneitä, rakennettuja ja lavastettuja hetkiä. Tunnelma on kuitenkin se, jonka koemme aitona, uskottavana ja tunnistettavana. Nostalgia on pakoa arjesta, kuten hetken viivähdys ainoana kävijänä kotimuseon salongissa vaipuen menneisyyteen ja samaistuen talon asukkaan elämään. Huoneeseen astuva museovieras vaaleansinisissä kenkäsuojuksissaan riuhtaisee haaveilijan jälleen nykyhetkeen.

Maalausten tekniikkana on öljyväri alumiinilevylle. Alumiini mahdollistaa maaliaineen liukastelun pinnalla, jossa käsi, sivellin tai lastat eivät kohtaa kitkaa. Nopeaa maalaustapahtumaa edeltää hidas työvaihe, jossa taiteilija rajaa sabloonien avulla maalauspintaa joskus pikkutarkastikin. Taiteilija kokee hitaan työvaiheen valmistavan mieltä ja kättä tekemään tarkoituksenmukaisen liikkeen maalauspinnalle ja valitsemaan oikeat väririnnastukset hetken vangitsemiseksi. Sabloona suojaa pintoja maalausaktin vauhdissa ja valmiissa maalauksessa hopeanhohtoinen alumiinipinta pilkahtelee maaliaineen lomassa.

Turun piirustuskoulussa taidemaalariksi opiskellut ja vuonna 1996 valmistunut turkulainen taiteilija on pitänyt yksityisnäyttelyitä Turussa Auran galleriassa, Å galleriassa ja Joellassa sekä Helsingissä Kluuvin galleriassa, tm.galleriassa, galleria Huudossa ja MUU galleriassa. Viimeisin yksityisnäyttely oli Makasiini Contemporaryssa, Turussa syksyllä 2018. Hän on osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin Suomessa, joista viimeisin on Taidemaalariliiton juhlavuoden näyttely Lappeenrannan taidemuseossa tammikuussa 2019. Adamsson opettaa maalausta Turun ammattikorkeakoulun Kuvataiteen koulutuksessa (ent. Turun piirustuskoulu) ja hänelle myönnettiin joulukuussa 2018 Suomen Taideyhdistyksen William Thuring -nimikkopalkinto.

 

 


TIMO WRIGHT

Solace

Itken hyvin harvoin; olen oppinut suomalaisen miehen tavan olla näyttämättä heikkoutta. Kun itken, itken erikoisissa ja itselleni yllättävissä yhteyksissä. Joskus itken Youtube-videon äärellä, toisinaan kyynelehdin television realitysarjan äärellä.

Itku on kiinnostava autonominen reaktio, jonka hallitseminen on hyvin vaikeaa. Jokainen meistä muistaa, kuinka on yrittänyt estää kyynelten kihoamisen silmiin, miten on koettanut pidätellä itkua, kunnes pääsee etäämmäksi muista.

Samalla itkeminen voi olla kuitenkin puhdistava kokemus. Usein se on myös jonkin toiminnon tai tuntemuksen päätepiste. Itkun tarkoituksesta on esitetty lukuisia teorioita, mutta yhtä varmaa selitystä itkun merkityksestä ei ole löytynyt. Itku kulkee läpi elämämme; itku aloittaa elämän ja usein myös päättyy kyyneliin – jos ei omiin, niin muiden.

Solace (suom. lohdutus) on 13 -minuuttinen kokeellinen dokumenttielokuva, jossa seuraamme pariakymmentä eri ihmistä itkemässä studiossa. Syitä heidän itkuunsa ei kerrota. Teosta kannattelee sitä varten sävelletty musiikki.

 

 

Timo Wright on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2014. Hän on osallistunut aktiivisesti näyttelyihin Suomessa ja kansainvälisesti. Keskeisimpiä näyttelyitä ovat olleet mm. Kunsthal Charlottenborg (2017&2018), Samuelis Baumgarte Galerie (2017), Galerie Anhava (2016), Helsingin taidemuseo (2013), Design Museo (2012), Amos Andersonin taidemuseo (2012), Helsingin taidehalli (2012, 2010, 2009) sekä Kluuvin galleria (2012). Hänen elokuviaan on esitetty yli 70:llä eri festivaalilla ja näyttelyssä kansainvälisesti, tärkeimpinä mm. IDFA, Slamdance, Nordisk Panorama, International Film Festival Rottetdam ja Japan Media Arts Festival.

 

Yhteistyössä: www.proav.fi
Näyttelyä on tukenut: www.expomatto.fi
Juomat tarjoaa: www.fatlizard.beer

 

Esteettömyys: Galleria on katutasossa (ovella pieni kynnys), takatilan näyttelytilaan, jossa on esillä Timo Wrightin teos Solace, portaat joissa ei liuskaa.

 

GHOSTLY INHABITATIONS

Maalausilmaisuni kehityskulkua määrittää pohdinta siitä, millä tavoin taiteen eri havainto- ja jäsennysrekistereitä yhteenkokoavalla funktiolla on mahdollista saattaa erilaisia abstrakteja olemassaoloa ja sen kokemista määrittäviä ilmiöitä käsiteltävään muotoon.

Filosofia on työkalu, jonka avulla jäsentää, käsitteellistää sekä ymmärtää tuntematonta, ja taide on keino pohtia näitä asioita visuaalisin termein. Taide on minulle vaihe prosessissa, jossa tietämisen ja tiedostamattoman ulkopuolella olevat asiat ovat tulossa tiedoksi ja tiedostukseksi.

Eräs itsepintaisimmin jäsennystä vastaan taisteleva ilmiö on tietoisuus, joka tekee vaikeaksi oman elämän kokemisen tyydytyksellisenä.

Olemisen merkityksen tietoinen tai tiedostamaton kontemplointi ihmishistorian mittaisena projektina lienee seurausta kognitiivisesta kehityksestä, jonka mahdollistama subjektiivisten kokemusten moninaisuus suhteessa olevaan näyttäytyy meille ontologisena mysteerinä. Tietoisuus on abstraktio, jonka olemassaolo kysyy meiltä yhä uudestaan perusteita kärsimyksen kokemukselle, joka kummittelee psyykkeessämme silloinkin kun elämän perusedellytykset ovat ylimitallisesti turvatut. Ihmisen kulttuuri näyttäytyykin paljolti toimintana, joka pyrkii tuon ymmärryskykymme ylijäämästä aiheutuvan ahdistuksen lieventämiseen, eikä mitään keinoja ole varmaankaan jätetty kokeilematta.

Vaikeaa kysymystä tietoisuuden hyödystä on pyritty avaamaan niin filosofiassa kuin tieteessäkin, mutta ainakaan mitään materialistista vastausta näihin kysymyksiin ei ole toistaiseksi löydetty. Fysiologiaan palautettava syy tietoisuudelle löytyy epäilemättä ennemmin tai myöhemmin, mutta tieto itsessään ei useinkaan ratkaise ongelmiamme, sillä tietoa on usein vaikea soveltaa taitamisena.

Kyvyttömyyttä ymmärtää ja hallita oman kärsimyksen syitä mitattavan tiedon avulla kompensoi kykymme fantasioida: kokemuspohjainen fantasia toimii apparaattina jolla ihminen luo sellaisen version reaalisesta että se mahdollistaa olemisen ja toimimisen.

Prosessissa, jossa ihminen luo mielikuvien avulla käyttöliittymiä reaaliseen, kokija havaitsee kuitenkin kerta toisensa jälkeen, kuinka mielikuvien maailmat romahtavat, halun kohteet vaihtuvat, tyhjenevät merkityksestään tai kokevat metamorfoosin ihanasta joksikin inhottavaksi. Patologisesti itsensä ympärillä kiertyvän emootiokonsumerismin efekteinä oma keho, toiset olevaiset ja ympäristö muuttuvat objekteiksi, joiden tehtävänä on ainoastaan vitalisoida yksilön elämisaika ja toimia instrumenttina hänen mielekkäälle todellistumiselleen. Kun reaalinen tunkeutuu lopulta sisäiseen todellisuuteen erilaisten luotujen matriisien takaa, yksilö päätyy silmätysten fantasiaansa liittyvän epistemologisen kriisin kanssa jossa kärsimys paljastuu pysyväksi tilaksi. Tämä on kohta, joka esittää kysymykseen siitä mistä lähteestä halut ja toimintaa kumpuaakaan ja joka pakottaa rakentamaan suhteen reaaliseen uudestaan.

 

-Teemu Korpela, 2018

Näyttelyä ovat tukeneet Taike sekä Suomen Kulttuurirahasto.

 

 

Kohti parempaa ymmärrystä

Hyvin vähän ihmisissä on synnynnäistä ja siten täysin yksilöllistä. Syntyessämme olemme pelkkiä aihioita.

Psykologia ehkä tunnustaa taipumukset, temperamentin, yksilön karkean peruslaadun. Mutta ei enempää. Muu on elinolojen seurausta. Uskonto tunnustaa kuolemattoman sielun, yksilön arvon, mutta ei enempää. Kaiken muun me saamme myöhemmin. Kaikki muu tulee ulkopuolelta.

Kaikki, mikä meissä on niin sanotusti sisällä, tulee ulkopuolelta. Varmaan juuri siksi kaikki ”sisäinen” tuntuu meistä niin mystiseltä ja panee epäilemään, että meissä piilee arvaamattomia voimia. Koko ”sisäinen elämämme” on meille alkuperältään vierasta. Sisikuntamme on valloitettua aluetta, ja psyyke on eläintarha tai kummitustalo, tahtojen vankila, halujen temmellyskenttä.

Sisältä olemme kaikki melko samanlaisia. Jokaisessa sisäisessä eläintarhassa on samat eläimet.

Lihallinen ulkomuotomme kuitenkin on aidosti annettu ja siksi myös yksilöllinen. Olemme kaikki eri näköisiä. Mutta outoa on se, että vain mielipuolet näyttävät omalta itseltään. Kaikki muut pyrkivät näyttämään joltakulta muulta. He pyrkivät täyttämään ihanteen, jota eivät tietenkään ole itse luoneet. Me haluamme olla kuvien kaltaisia, puhtaita, ja usein me kutsumme tätä pyrkimystä sivistykseksi. Sivistyksen symboleista ja työkaluista perustavin lienee saippua. Sivistynyt ihminen pitää itsensä siistinä. Vain hullu antaa lian, persoonansa, näkyä ja tekee mitä huvittaa. Kaikki muut noudattavat käsikirjoituksia.

Kun ulkoiset ja sisäiset riivaajat pitävät kaikkea otteessaan, tulee elämästä kauheaa soutamista selin päämäärään.

Hullut jo mainitsin. Heitä ei sovi romantisoida. Heitä ei pidä väittää onnellisiksi. Ehkä hulluus on jonkinlainen signaali kulttuurimme yhdenmukaistavasta luonteesta, mutta edes mielipuoli ei saa vapautusta esikuvien ja ihanteiden, pukukoodien ja etikettien rajusta otteesta. Ne murskaavat hänet.

Toisaalta puhutaan pyhistä ihmisistä. Hulluus ja pyhyys on länsimaisessa perinteessä ollut tärkeää erottaa toisistaan. Juuri siksi kirkko niin tarkasti tutkii jokaisen pyhyysepäilyn. Idän kirkossa toki puhutaan myös Kristuksen houkista, joissa nämä kaksi asiaa yhtyvät, mutta vain näennäisesti: pyhyys voi näyttää hulluudelta, mutta ennemmin se on viattomuutta. Pyhät eivät tiedä, miten maailma makaa. He eivät tunne sen ”lakeja”. Ehkä voi sanoa, että maailma on heille vain maailma. Eikö pyhistä usein sanota, että he näkevät todellisuuden paljaana, ilman verhoa? Harvoin he välittävät myöskään omasta ulkonäöstään. He eivät piittaa saippuasta eivätkä huulipunasta. He ovat kauniita kuin eläimet.

Mutta meille normaaleille, normien palvelijoille, jotka emme ole pyhiä emmekä hulluja, elämä on pettymysten sarja. Meille tyytymättömyys on olemisen perustila.

Tyhjä kohta ei koskaan täyty. Emme edes tiedä missä se on!

Voidaksemme valmistaa jotain meillä pitää olla kaava tai ohje. Mutta kun on kysymys kaikkein tärkeimmästä, itse olemassaolosta, ei tällaista mahdollisuutta olekaan. Miten tulisi elää? Siihen ei ole pätevää vastausta, ei kirjoissa eikä varsinkaan ”sydämessä”. Tämä on sietämätöntä. Haluamme kaavan, vaikka sitä ei ole olemassa. Ja me saamme sen kyllä, mutta sen jälkeen jokin kankea aina peittää orgaanisen, malli kahlitsee elämän ja unelma todellisuuden, ja tulkinta estää aina näkemästä itse elettä.

Vanhan kaskun mukaan Immanuel Kant eli niin säännöllisesti, että nähdessään hänet kävelyllä Königsbergissä saattoi laittaa kellonsa aikaan. Kauhistuttaa kuvitella, millaisia hirviöitä hänen sisäisessä eläintarhassaan asui. Filosofi oli alistanut elämänsä jäykälle rakenteelle, mutta on vaikea tietää, oliko hän hullu vai pyhä vai ainoastaan onneton ihminen.

Mutta mikä pahinta, lopulta meidän kaavamme aina pettävät. Ne eivät kestä loppuun asti. Yhtenä päivänä Kant ei enää päässytkään iltakävelylleen, vaikka kellot yhä tikittivät.

Jos ongelmat ovat tällaisia, mitä taidekaan voisi niille tehdä?

Tai toisaalta. Ehkäpä juuri se voi!

Kenties taide olisi vaihtoehto hulluudelle ja pyhyydelle: uhmakas yritys torjua sisäistetyt ihanteet ja pakottavat muotit, joilla tuotetaan vain pettymyksiä?

Klassinen taide kuvasi aina ihannetta. Myöhemmin, kun värivalokuvaus otti öljymaalaukselta monia tehtäviä, ihanteen esittäminen siirtyi valokuvaajien ja mainosgraafikoiden vastuulle. Nykyään naistenlehden kansi, ei enää taidemaalarin kangas, on tila, jossa meitä kahlitseva ihanne esiintyy täydellisimmillään.

Modernismi tympääntyi ihanteen ja ”arvojen” esittämiseen ja keksi abstraktin taiteen, formalistisen estetiikan, dadan ja käsitetaiteen, jotka nostivat jalustalle itse taideaktin.

Jo kauan sitten myös modernismi on mennyt vanhaksi.

Teemu Korpela on aiemmassa työssään perehtynyt juuri klassiseen, ihannoivaan maalaustapaan ja muotoillut sille kritiikkiä, joka osuisi myös nykyajan elämänihanteisiin. Tämän hän on usein tehnyt konkreettisesti rypistämällä kankaansa. Ele on väkivaltainen, mutta oudon harras samaan aikaan.

Nyt taiteilija ottaa saippuaa ja tekee siitä ikonin, joka ei Malevitšin neliön tavoin sakralisoi taidetta vaan kommentoi suoraan todellisuutta, paljastaa yhden dogmeistamme. Hän ottaa kynsilakkaa ja maalaa sillä, ei kynsiä, vaan valtavan taivas- tai meripanoraaman. Hän ottaa ruutupaperia ja kuulakärkikynän ja tekee niillä, ei ostoslistaa, vaan Gaspar David Friedrichin Jäämeren. Nämä ovat eleitä, jotka eivät peity tulkintansa alle kuin vitsit. Ne eivät käy turhiksi, kun ne on luettu. Ne vaativat paljon enemmän. Ghostly Inhabitations etsii määrätietoisesti uusia teitä kuvien ja kaavojen tuolle puolen, kohti parempaa ymmärrystä.

 

Antti Nylén

 

Harha retkistä

Ajatuksia Mikael Pohjolan teosten äärellä

 

Jokainen taideteos on kuvaus omasta tekemisestään. Mikael Pohjolan teokset ovat hieman enemmän: ne ovat kokonaisia matkoja.
Tarkoitan matkoja puuhun (ja muuhun), muotoihin ja tarinoihin. Tarinoihin, jotka tuntuvat tutuilta, mutta palaavat mieleen vain osittain.

Otetaan vaikka Suunta kohti aamua (2016). Se on Pohjolan upea avaus veistoksen ja tarinan rakenteisiin. Teoksen keskeisenä muotona on barokkinen valtamerialus, galleoni. Näkökulmasta riippuen laiva on puolivalmis tai jo puoliksi purettu. Voin lukea teosta ja täydentää sen aukkoja. Kunpa vain tietäisin mikä on sen merkitys – kunpa tietäisin mikä niistä!

Pohjola veistää mielen matkoja: tutkimusretkiä, harharetkiä, klassisia haaksirikkoja. Teoksiin syntyy haavelaivoja, ehkä myös aavelaivoja. Laivat ovat puuta, miehet mitä milloinkin. Myyttien miehet, hölmöine päähänpinttymineen, jopa valheineen. Galleonin keulakuvana ei ole Yksisarvinen vaan puupää Pinokkio. Varsinainen tuulenhalkoja! Tarina käy perin oudoksi.

Eurooppalaisen kulttuurin vanhin figurehead on Odysseus. Mies, joka matkalla töistä kotiin eksyilee milloin minnekin. Ei siksi, että jumalat niin määräsivät, vaan koska kertoja niin päätti.
Pohjolan maailmassa Odysseuksen päähän on pälkähtänyt levottoman kaipuun kuvajainen, taas sama puinen laiva. Vieläkö ehtisi yhteen seikkailuun? Vieläkö yksi uni meren äärettömyydestä, ennen kuin aika pysähtyy? Penelope kutoo omiaan jossain toisaalla.

Kaikista matkanteon välineistä laiva on runollisin ja veistosta lähinnä. Yhteyden vahvistaa jo kaunis sana ”laivaveistämö”. Mikael Pohjolan työhuone lienee sellainen pienoiskoossa. Mutta muoto ja materiaali – niin väitän edelleen – ovat vain osa monimutkaisempaa vyyhteä. Harha retkistä kantaa mukanaan muistoja oudoille rannoille päätyneistä: Gulliver, Crusoe, Odysseus. On maailmoja, jotka löytyvät vasta kun laiva joutuu myrskyyn. Tarina kertokoon miten seuraavaksi käy.

 

Jyrki Siukonen

 

Näyttelyä ovat tukeneet:

Suomen Kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin Säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Svenska kulturfonden, Föreningen Konstsamfundet

Yksityiset arkistot

Painettu kuva liikkuu yksityiselle alueelle

Forum Box esittää Jussi Juurisen, Ari Pelkosen ja Tatu Tuomisen yhteisnäyttelyn 31.8.–23.9.2018.

Yksityiset arkistot -näyttelyn kolme taiteilijaa ovat kehittäneet suomalaista taidegrafiikkaa omilla tahoillaan yli kymmenen vuoden ajan. He ovat vaihtaneet ajatuksia taiteesta jo opiskeluajoistaan lähtien, mutta tämä on kolmikon ensimmäinen yhteisnäyttely.

Yksityiset arkistot käsittelee painettuun taiteeseen liittyviä kysymyksiä mutta ei väline-erityisellä tavalla: teokset asettuvat välineiden väliselle alueelle painetun taiteen, maalauksen, prosessitaiteen, installaation, liikkuvan kuvan ja äänen keinoin. Teokset ottavat etäisyyttä kuvallisuuteen, ja näyttelyn keskiöön nousevat painolaatan ja arkiston käsitteet. Kysymys kuuluu: mitä uusia merkityksiä painettu taide saa juuri tästä hetkestä katsottuna?

Tatu Tuomisen teoksien lähtökohtana on modernia arkkitehtuuria käsittelevä kirja The Future of Architecture Since 1889 (Cohen, 2012). Tuominen on käyttänyt kirjan sivuja teostensa lähdemateriaalina. Esillä on muun muassa sarja arkkitehtonisia kollaaseja, joiden taiteilijakehysten rakenteet rikkovat kuva-alan ja kehyksen välisen rajan. Tuomisen videoteoksessa kollaasien sivutuotteena syntynyt silppu – modernismin kuvat – leijuvat ja lipuvat katsojan ohi. Kaupunkisilpun ja musiikin kollaasi voisi olla jonkin kaukaisen tulevaisuuden arkisto elämänmuotomme jäänteistä. Entä mitä viestittää sykkivä piirtoheitin?

Ari Pelkosen ootrauksen ja puupiirroksen keinoin toteutetussa teossarjassa käydään inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä maalatun ja matriisiin kaiverretun rajaa. Ihmisen kuva purkautuu painolaatan pintaan. Videoprojektiosta ja kaiverretusta painolaatasta koostuvassa installaatiossa tekijä maalaa näyttämöllisen tilansa välillä auki ja välillä kiinni. Painamisen keinot ovat aiemmin olleet tapoja välittää ja luokitella informaatiota. Pelkosella ne ovat tapoja välittää toisenlaista tietoa, sellaista, joka on arkistoitu kohtaan ”Henkilökohtaista”.

Jussi Juurisen teoskokonaisuudessa käsitellään originaaligrafiikan arkistoa: rajatut editiot korvaa laattasarjojen työstö ja mahdollinen ”ääretön” määrä vedosvariaatiota. Juurisen animaatioteokseen koodattu algoritmi arpoo sattumanvaraisesti kuvavariaatioita viereisessä arkistokaapissa olevien painolaattojen kuvioista. Jos katsoja haluaisi nähdä jokaisen eri variaation, teoksen ääressä kuluisi yli 8 000 vuotta. Tuo aika ei ole ääretön, mutta vie ihmisyksilön kuvittelukyvyn tuolle puolen.

Näyttelyn teoksia määrittelevät niiden tekeminen itsessään, materiaaliset ominaisuudet ja sattuma. Digitalisoituneen maailman hetkellisten sähköisten kuvien sijaan Yksityiset arkistot tarjoaa aineellisuutta, analogisuutta ja mahdollisuuden kohdata teos kasvokkain. Arkisto on muistin jatke. Ajassa, jossa painettu sana ja kuva ovat tiedonvälityksellisessä mielessä korvattavissa, ne siirtyvät yksityisen alueelle.

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö ja AVEK.

Tulevat arkistot -julkaisu on saatavilla näyttelyssä. Lue Inkamaija Itiän teksti näyttelystä tästä.

Taiteilijoista

Jussi Juurinen (s. 1976) on vantaalainen kuvataiteilija. Juurisen työskentelyn lähtökohtana on puupiirrostekniikka ja hänen teoksensa ovat tilallisia kokonaisuuksia. Juurinen on valmistunut Aalto-yliopistosta vuonna 2011 ja toimii lehtorina Pekka Halosen akatemiassa. Hänen töitään on ollut esillä Lahden, Riihimäen, Hyvinkään ja Lapuan taidemuseoissa, Helsingin taidehallissa, Seinäjoen taidehallissa ja Mäntän Kuvataideviikoilla. Yksityisnäyttelyitä Juurisella on ollut muun muassa Porvoon taidehallissa, Galleria G:ssä ja Galleria Koneessa. Juurisen teoksia on muun muassa Suomen valtion, Vantaan ja Jyväskylän taidemuseoiden, Kuvataideakatemian ja Kätilöopiston sairaalan kokoelmissa. Juurinen on ollut ehdokkaana Queen Sonja Print Award -palkinnon saajaksi vuonna 2016.
www.jussijuurinen.com

Ari Pelkonen (s. Porissa 1978) on tunnettu teoksistaan, joissa yhdistyvät maalaus ja taidegrafiikan puupiirros. Pelkonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2007 ja hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2012. Pelkonen on pitänyt yksityisnäyttelyitä muuan muassa Galleria AMAssa ja Tampereen taidemuseossa. Hänen teoksiaan on ollut esillä muun muassa Aboa Vetus & Ars Novassa, Galleria Kunstverketissä Oslossa, Western Exhibition -galleriassa Chicagossa sekä Jyväskylän, Vantaan ja Salon taidemuseoissa. Pelkosen teoksia on mm. nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valtion, Saastamoisen säätiön, Jenny ja Antti Wihurin säätiön, Paulon säätiön ja useiden suomalaisten taidemuseoiden kokoelmissa.
www.aripelkonen.com

Tatu Tuominen (s. 1975) on helsinkiläinen kuvataiteilija, jonka teokset käsittelevät arkkitehtuuria, asumisen ideaaleja ja muistia. Työskentelyssään hän käyttää grafiikkaa, videota, installaatioita, maalauksia ja piirustuksia. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 ja opettaa siellä nykyään taidegrafiikan lehtorina. Hän on esiintynyt useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä: nykytaiteen museo Kiasmassa, Lahden, Rovaniemen ja Lapuan taidemuseoissa, TR1 Taidehallissa Tampereella, MOCA Shanghaissa, Constellation Studiossa Lincolnissa Yhdysvalloissa ja HilbertRaumissa Berliinissä. Tuomisen teoksia on muun muassa nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valtion, HAM Helsingin taidemuseon ja Ranskan kansalliskirjaston kokoelmissa.
www.tatutuominen.com

Rakennustyöt

TIEDOTE

RAKENNUSTYÖT
Rakentaja: Pia Sirén
Aika: 5.1.2018 – 28.1.2018
Sijainti: Forum Box, Ruoholahdenranta 3 a, 00180 Helsinki

Galleria Forum Boxissa toteutetaan n. 300 m2:n laajuinen muutostyö. Rakentaja on kuvataiteilija Pia Sirén (MFA). Tilaan rakennetaan kokonaisvaltainen luontokokemus. Tila on yleisölle avoinna 5.1.2018 alkaen.

Lisätiedot:
Tilaan rakennetaan keinotekoista luontoa ja maisemaa. Luonto on jylhää kansallispuistomaisemaa: metsää, kallioita, maastoa ja vesistöä. Tilaan rakentuu myös reittejä ja siltoja, jotka ohjaavat yleisöä.

Rakennustyöt toteutetaan väliaikaisin menetelmin. Tilaan ei tehdä pysyviä muutoksia. Luonto rakennetaan alumiinitelineistä, kevytpeitteistä, muoveista sekä väliaikaisista lattiarakenteista. Muutostyöt kohdistuvat tilan kokemiseen.

Rakennustyöhön liittyy erityispiirteitä. Rakennuskohteelle ei ole olemassa tyypillistä tarkkaa suunnitelmaa. Rakentaja on kuvataiteilija, ei arkkitehti tai insinööri. Lähtökohtana rakennustyölle toimii tila itsessään. Rakentaminen on luova prosessi ja se toteutetaan pitkälti mielikuvien pohjalta. Myös rakennusmateriaalien käyttötarkoitus muuttuu. Pressut eivät suojaa säältä vaan toimivat esimerkiksi kuusimetsänä. Rakennustyössä käytetään turvallisuusrakenteita, kuten kaiteita, opasteita ja siltoja. Nämä rakenteet ohjaavat liikkumaan turvallisesti ja myös näkemään maiseman parhaalla tavalla.

Tavoite:
Rakennustyön tavoite on luoda kokemus luonnon laajuudesta rajattuun kaupunkitilaan. Tilassa liikkuminen mahdollistaa maisemakokemuksien muistamisen. Luonto ja metsä merkitsevät ihmisille eri asioita. Keinotekoinen maisema on koettavissa 28.1.2018 asti, jonka jälkeen se puretaan.

Rakentajasta:
Pia Sirén on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2012 ja Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2008. Sirénin rakentamia töitä on ollut esillä lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla: mm. yksityisnäyttelyissä Muu Kaapeli galleriassa (2016) ja VESS galleriassa Kööpenhaminassa (2015), ryhmänäyttelyissä Varbergin taidehallissa Ruotsissa (2017), Uppsalan taidemuseossa (2017) ja Aarhusin Garden Triennaallissa Tanskassa (2017).

Yhteystiedot: www.piasiren.com

Kiitos: Taiteen edistämiskeskus, Paulon Säätiö, Konstsamfundet, Svenska kulturfonden, HRK

Jukka Hautamäki, Katri Kuparinen, Pauliina Kaasalainen

Helmikuussa Forum Boxissa nähdään kolme yksityisnäyttelyä:

Jukka Hautamäki (Permanto)
Conditio

Galleria Forum Boxin permannolla nähdään Jukka Hautamäen installaatioita. Hautamäki tutkii havaintokokemusta, jossa materiaali muuttuu toiseksi veistoksellisten elementtien ja liikkuvan kuvan kautta. Teoksissa arkipäiväiset materiaalit löytävät uusia merkityksiä ja muotoja. Installaatioissa pohditaan kuvan rakentumista ja toisintoa. Mistä elementeistä nähtävä kuva koostuu? Esillä olevissa teoksissa näemme kaksi maailmaa: fyysisen, silmillä nähtävän ja digitaalisen välineen kautta havaittavan näkökulman. Mikä on fyysisen materiaalin suhde teknologian ja median materiaaliseen olemukseen?

Teokset nähdään tilassa kaksi- ja kolmiulotteisten esitystasojen kautta. Elottoman ja arvottoman materiaalin merkityksellisyyden suhteuttaminen katsojaan mediateknologian välityksellä, teoksen luonteen muuntuessa suhteessa aikaan ja asiayhteyteen. Kuvat ovat läsnä itseään toistavina elementteinä, joissa myös se, mitä rajataan ulkopuolelle, on näkyvää.

Hautamäki kutsuu installaatioitaan live-tilanteiksi. Näyttelyssä nähtävä ja koettava tilanne on katoava, sen hetkellinen dokumentointi mahdollistaa arkistoinnin, mutta tilanteen identtinen toistaminen on lähes mahdotonta. Siksi tilaan rakennetut teokset ovat aina uniikkeja kokemuksia.

Materiaalivalinnat ja teosnimet tarjoavat viittauksia ja vihjeitä tulkinnan pohjaksi. Näyttelyn teoksia yhdistävät toistuvat mediaelementit, ja yhdessä niistä muodostuu rytmillinen visuaalinen kudelma, jossa voi nähdä rinnastuksia meitä arjessamme ympäröivään kuvavirtojen kulttuuriin.

Jukka Hautamäki (s. 1971 Oulu) on helsinkiläinen mediataiteilija, joka työskentelee äänen, valon, liikkuvan kuvan ja elektroniikan parissa. Hän tutkii teoksissaan teknologian ja median välittämän materiaalisuuden uusia tasoja ja tulkintoja. Hautamäen viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet esillä Galleria Sculptorissa 2016, Titanik-galleriassa 2015, Skaftfell Center for Arts Project Spacessa Islannissa 2014 sekä Galleria Huudossa 2014.

Hautamäen teoksia on nähty yhteisnäyttelyissä mm. Open Fields RIXC -festivaaleilla Riikassa ja Galleria Augustassa Helsingissä 2016, Horseandpony Fine Arts -galleriassa Berliinissä 2014 sekä Borey-galleriassa Pietarissa 2012. Hän on tehnyt lukuisia äänitaiteen live-esityksiä ja työpajoja Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Lisätietoja: jukkahautamaki.com.

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelin säätiö, Taiteen edistämiskeskus ja VISEK.

Pauliina Kaasalainen (Monttu)
On the hollow ground

Näyttely On the hollow ground koostuu yhdestä tilaan rakentuvasta paikkasidonnaisesta teoksesta. Installaatio sisältää ihmishahmoja tilassa. Tila on tavanomainen näyttelytila ja tilaa käyttävät figuurit ovat tavallisia.

Mielellä on taipumus tulkita etäisestikin ihmistä muistuttava hahmo toiseksi ihmiseksi. Pienet poikkeamat saavat kuitenkin usein aikaan epäilyksen, säikähdyksen tai huvittuneisuuden tunteen, jos tulkinta osoittautuukin vääräksi. Tavallinen muuttuu epätavalliseksi yhtä nopeasti kuin se alun perin tulkittiin tavalliseksi.

Melkein tavallinen voi myös toisinaan jäädä häiritsevästi rajalle, jolloin sen suhde tavallisuuteen on yhtä suuri kuin sen suhde epätavallisuuteen. Mitä kauemmin sen määritteleminen jompaankumpaan kuuluvaksi kestää, sitä pelottavammaksi tai naurettavammaksi se muodostuu.

On the hollow ground jatkaa paikkasidonnaisten teosten sarjaa, jossa ihmishahmot suhteuttavat toimintaansa toisiinsa ja erilaisiin ympäristöihin.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus / Pohjois-Karjalan taidetoimikunta.

Katri Kuparinen (Parvi)
Time-variaatiot

Näyttely koostuu pääosin suurikokoisista paperileikkauksista. Teosten keskeinen lähtökohta on ilmastonmuutos. Lähdekuvina puolestaan ovat Gustave Dorén Raamatun kuvitukset sekä kokoelma Time-lehden paperiversioiden uutis- ja kuvituskuvia. Paperileikkauksen ja kollaasin keinoin limitän faktaa ja fiktiota. Hyödynnän Dorén kuvien kielioppia kertomaan uusia tarinoita. Tavoite on visuaalinen viivasaarna, jossa kuvien Suuret kertomukset päivittyvät nykyhetkeen.

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Maisema riisinjyvässä

Kuljen kellarissa otsalampun kajossa. Pimeät huoneet ovat kuin kulmikkaan muotoisia luolia. Kalsea kosteus tuntuu iholla, homeen tuoksu on vahva. Betonin hiljaisuus; jostain kuuluu verkkaan tippuvien vesipisaroiden ääni. Seinälle liimatut maisemankuvat ja hilseilevä maali sulautuvat kiehtovaksi grottonäkymäksi. Pistorasia törröttää seinästä kuin outo pahka. Eräänlaista urbaania luontoretkeilyä tämäkin.

(Työpäiväkirja, kevät 2017)

Maisema riisinjyvässä -näyttely käsittelee ihmisen halua ihmetellä maisemia, luonnonilmiöitä ja tehdä niistä kuvia. Näyttely koostuu valokuvista, veistoksista ja videoinstallaatiosta. Laajan kokonaisuuden teoksia yhdistävät hyvinkin erilaisissa konteksteissa toistuvat kuva-aiheet: metsä, kasvillisuus, pilvet, laiva.

Työmenetelmäni on kollaasimainen yhdistely. Törmäytän ja liitän toisiinsa materiaaleja, aiheita ja tekotapoja.

Temaattinen valokuvaaminen on oleellinen osa kaikkien teosteni muotoutumisprosessia. Kuvaamalla tutkin historian, muistin ja menneisyyden jälkiä nykyhetkessä. Ne näyttäytyvät väistyvinä ja usein ristiriitaisina jäänteinä maailman muutoksessa.

Valokuvaan paikoissa, joiden parhaat päivät olivat aikoja sitten: tehtaiden sosiaalitiloissa ja hylättyjen sotilastukikohtien bunkkereissa eri puolilla itäistä Eurooppaa. Kuvauspaikkojen ja -maisemien poliittiset ulottuvuudet muistuttavat lähimenneisyyden kipupisteistä.

Luonnonilmiöt ja luonnon vääjäämättömästi etenevät prosessit ovat vahvasti läsnä valokuvissani, esimerkiksi rapistuvien seinämaalausten ja jäätikkömaisemien kautta. Luonnon elinvoima vaikuttaa minuun syvästi. Yhtä lailla teknologioiden jatkuva läsnäolo värittää työskentelyäni ja näkyy teoksissani.

Terra firma -videoinstallaatioon liittyy Jan Eeralan ääniteos Talvisatama.

Kaisu Koivisto

Näyttelyä on tukenut AVEK (videoinstallaation tuotantokulut).

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto (s. 1962) on opiskellut Kankaanpään taidekoulussa, Taideteollisessa korkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Hän on osallistunut lukuisiin näyttelyihin sekä Suomessa että ulkomailla, mm. seuraavissa paikoissa: Museo Hendrik Christian Andersen (Rooma), Aboa Vetus & Ars Nova, Porin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma, museo Reina Sofia (Madrid), PS 1 (New York), Taidemuseo Kumu (Tallinna) ja Tokyo Metropolitan Museum.

Rintaro Hara ja Viljami Heinonen

Huhtikuussa Forum Boxin Permannolla ja Montussa on esillä Viljami Heinosen yksityisnäyttely Beneath the Remains. Parvella on samaan aikaan Rintaro Haran näyttely Ascending Descending.

Viljami Heinonen: Beneath the Remains

Toivon täyttämän utopian vastakohta on dystopia, maailma, jollaista emme toivo. Epäonnistuneet tulevaisuudenkuvat ovat kiinnostaneet taiteilijoita ja kirjailijoita aina. Monesti taustalla on ollut halu vaikuttaa nykyhetkeen, varoittaa ihmistä menemästä liian pitkälle.

Viljami Heinonen on dystopian maalari. Hänen dramaattiset teoksensa ovat täynnä näkyvää väkivaltaa ja väkivallan uhkaa, hätää ja konfliktitilanteita. Hän onnistuu tiivistämään teoksiinsa monia pelon ja turvattomuuden tuntoja, jotka esimerkiksi uutisten kautta tunkeutuvat meidän arkeemme, vaikka emme niiden aiheuttajia itse kohtaisikaan.

Heinosen työskentelytapa on levoton, intensiivinen ja tarkka. Hänen teoksensa ovat eräänlaisia maalattuja kollaaseja, pysäytyskuvia, joiden mehevästi repaleinen ulkoasu saa ne paikoin näyttämään siltä kuin kiivaimmat kamppailut olisi käyty niiden pinnalla.

Heinosen maalaukset eivät kuitenkaan ole pelkkää epävarmuuden synnyttämää ahdistusta. Hän tuntee taiteen lähihistorian ja osaa myös käyttää sen antimia hyväkseen. Hänen kuvakielessään ja aiheen käsittelyssään on monia yhteyksiä niin punk-estetiikkaan kuin sodanjälkeisen informalismin ja uusrealismin perinteeseen.

Näyttelyä on tukenut Suomen Taideyhdistys (Nuorten apuraha).

Rintaro Hara: Ascending and Descending -white and polar night-

Päivänvalon määrä vaihtelee Suomessa vuodenaikojen mukaan yöttömistä öistä kaamoksen täydelliseen pimeyteen. Suomessa koetaan ainutlaatuisia arktisia sääilmiöitä, jotka ovat Japanissa tuntemattomia.

Ascending and Descending -installaatiossaan taiteilija Rintaro Hara kuvaa näiden kahden ilmiön rinnakkaisuutta luomalla fyysisen tilan, jonka kävijä voi kokea. Hara työskentelee usein paikkasidonnaisten installaatioiden kanssa, jotka sekä hyödyntävät että kommentoivat näyttelytilaa. Hän on viime aikoina työskennellyt muun muassa astronomia-aiheiden parissa hyödyntäen valoja, puurakenteita ja mekaniikkaa.

Forum Boxin Parvi-tilaan rakennettu installaatio kuvaa sekä yötöntä yötä että kaamosta. Näiden kahden rakennetun tilan väliä liikkuvan pallon voidaan nähdä kuvaavan esimerkiksi tuttuja luonnon- ja tähtitieteen ilmiöitä: kuuta, lumipalloa ja niin edelleen. Astuessaan mustaan tilaan kävijä voi kokea päivänvalon vähenemisen, kun arktinen kesä kääntyy talveen, sekä kuvitella myös revontulia. Joillekin Haran rakentama pimeä tila ehkä mahdollistaa myös mielikuvituksen laukkaamisen päiväunelmointiin ja universumimme pohtimiseen.

Haran installaation nimi Ascending and Descending viittaa osittain M.C. Escherin kuuluisaan samannimiseen litografiaan talosta, jossa näkyy samanaikaisesti sekä nousevia että laskevia portaikkoja, jotka muodostavat visuaalisen illuusion. Myös Haran installaatio luo omalla tavallaan visuaalisen illuusion samaan aikaan nousevista, laskevista ja jopa leijuvista planeetoista tai kuista.

Rintaro Hara (s. 1973) on valmistunut Tokyo Zokei Universitystä (BA) vuonna 1997. Hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä Japanissa ja Alankomaissa ja on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana osallistunut ryhmänäyttelyihin Japanissa, Alankomaissa, Italiassa ja Yhdysvalloissa.

Miia Takala

Rintaro Haran (JPN) näyttely Forum Boxissa on osa Port Journeys -verkostoyhteistyötä. Forum Box on jäsenenä kansainvälisessä satamakaupunkien Port Journeys -taideverkostossa (http://www.portjourneys.org/about/). Verkoston piirissä on käynnissä hankkeita, jotka avaavat uusia mahdollisuuksia Forum Boxin jäsentaiteilijoiden kansainvälistymiselle. Näyttely-yhteistyö Japanin kanssa käynnistyi vuonna 2017 Forum Boxin jäsentaiteilija Markus Kåhren näyttelyllä ja residenssillä Yokohamassa, jossa yhteistyökumppanina toimi Zou-no-Hana Terrace (JPN).

Rintaro Haran näyttelyn Forum Boxiin tuottaa Spiral-kulttuurikeskus (Tokio). Haran näyttelyyn liittyy kuukauden mittainen residenssijakso, joka toteutetaan yhteistyönä HIAP:n kanssa.

Pro et Contra

Forum Box esittää kuvataiteilija Kaisaleena Halisen näyttelyn Pro et contra 4.–27. toukokuuta 2018. Näyttely on Halisen tähän asti mittavin yksityisnäyttely.

Näyttelyssä Pro et contra katsoja kohtaa erinäisiä hahmoja, tai ihmisenoloisia teoksia, joilla jokaisella on jotain kerrottavaa tai salattavaa. Teokset koostuvat kätketyistä tarinoista tai viitteellisistä kannanotoista. Erotamme hahmoissa naisellisia attribuutteja, mutta ne ovat kätkettyjä ja piilotettuja. Erotamme jopa väkivaltaisia yrityksiä häivyttää naiseutta. Kaisaleena Halinen asettaa katsojansa eteen arvoituksia ja moninaisia kysymyksenasetteluja. Monen teoksen keskiössä on identiteetti ja kasvot. Teoksissa kasvot joko tarkoituksenmukaisesti peitetään tai hahmolta riistetään kasvot, kuten teoksessa Kasvonsa menettäneet, jossa kuvataiteilija huuhtelee kasvonpiirteet valamistaan betonipäistä. Mitä jää jäljelle, kun sinulta häivytetään erityispiirteesi ja sitä mukaa myös identiteettisi?

Permannolla sijaitseva teos, joka kantaa samaa nimeä kuin näyttely kokonaisuudessaan, Pro et contra, esittää rivin kommandopipoihin sonnustautuneita hahmoja. Hahmot tukkivat tilan ja vaativat, että katsoja asemoi itsensä. Katsojan on ratkaistava, asettuuko hän joukon puolelle vai heitä vastaan. Katsoja ei voi ohittaa tilanteen vaatimusta eikä vaihtoehtoja ole: pelkkä katsojan olemassaolo asettaa hänet joko puolesta tai vastaan. Mutta minkä puolesta tai mitä vastaan?

Jacques Rancière, aikamme kiinnostavimpia nykyfilosofeja, esittää, että taiteessa kuten politiikassakin on ensisijaisesti kyse erimielisyydestä; erimielisyydestä ja kamppailusta jaetun maailmamme rajoista. Rancièren mukaan taiteella on poliittista kantavuutta siksi, että se tekee näkyväksi ja määrittelee uudelleen äänet ja toimijat, jotka sijaitsevat yhdessä määritellyn ulkopuolella. Taide järkyttää ennalta määrättyjä positioita ja käsityksiä ja piirtää uusiksi havaittavissa olevan maailman rajat. Näin se myös luo mahdollisuuksia uusille äänille ja toimijoille. Se kysyy, kenellä on oikeus toimintaan ja puheeseen ja kenen osa on jäädä passiiviseksi ja mykäksi. Ja missä ikinä asemasi sijaitseekaan, on se aina suhteessa muihin toimijoihin.

Halinen tekee näyttelyssään moniulotteisia ja monitulkintaisia viittauksia nykyajan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, kun hän samalla taidokkaasti kommentoi historiankirjoitusta, taidehistoriaa ja narratiivien rakentamista.

Nina Toppila, FM, taidehistorioitsija

 

Kaisaleena Halinen (s. 1973 Turku) on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2002. Hän työskentelee kuvanveiston, installaatioiden ja paikkasidonnaisen taiteen parissa. Halinen hyödyntää teoksissaan erilaisia materiaaleja ja tekniikoita. Materiaalit voivat olla marmoria, pölyä, puuta, kipsiä, valokuvaa, metalleja, tekstiilejä, kierrätettyä materiaalia tai arkisia esineitä. Forum Boxin näyttelyssä on esillä ensimmäistä kertaa myös keramiikkaa. Halinen on erityisen taitava tekemään monitulkintaisia viittauksia hyvin erilaisten materiaalien, teemojen ja aiheiden välillä. Halinen esittää mieluummin kysymyksiä kuin valmiita kannanottoja.

Halinen on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Galleria AMAssa ja Galleria Huudossa. Hänen teoksiaan on ollut esillä Tampereen taidemuseossa, Rovaniemen taidemuseossa, Espoon taidemuseo EMMAssa sekä Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Taiteilijan teoksia löytyy mm. seuraavista kokoelmista: Amos Anderssonin taidemuseo, Espoon taidemuseo EMMA, Jenny ja Antti Wihurin säätiö, Wäinö Aaltosen museo, Saastamoisen säätiö sekä Valtion taidekokoelma. Taiteilija asuu ja työskentelee Espoossa, Nallenpolun taiteilijatalossa.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus.

Irrotetut

Näyttelyni Irrotetut sisältää keskeytyksen, katoamisen, katoavaisuuden ja surun teemoja. Näihin ajatuksiin yhdistyy myös pohdintaa materiaalisuudesta, sen mahdollisuuksista, materiaalin omasta ajattelusta ja työprosesseista, jotka juuri tietynlaisina sulautuvat ilmaisuuni. Näyttely koostuu neljästä teoskokonaisuudesta: Viipuri 1941, Königsberg 1960 ja Irrotetut pohjautuvat löydettyyn valokuvamateriaaliin sekä Hyvinkää 2013 -sarja, joka muodostuu omasta kuvastostani.

Ajattelu- ja työskentelytavassani on melankolinen pohjavire. Työskentelyni linkittyy painettuun taiteeseen, jossa siirtämisen kautta tapahtuu olomuodon muutos matriisista jäljeksi. Olen huomannut, että katsojalle siirtämisen kohtaaminen synnyttää usein outouden tunteen, esteen välittömälle kokemukselle ja tunteen poissaolosta.

Tilanne muistuttaa tuntemuksiani hetkellä, jolloin ensimmäistä kertaa katsoin Irrotetut-näyttelyn taustalla olevia vanhoja valokuvia. Ne kertoivat selvästikin sukuni jäsenten elämästä, mutta en tuntenut niihin liittyviä tarinoita. Kuvat näyttäytyivät minulle ikään kuin vedoksina ilman alkuperäistä matriisiaan. Mietin, miten nämä minulle tuntemattomat tapahtumat ovat muovanneet läheisesti tuntemieni ihmisten elämää. Tämä outouden kohtaaminen avasi kuviin yleisemmän tulkinnan. Se salli minun käyttää sukuni valokuvia kokeellisesta elokuvasta tutun ”found footage”-tekniikan tapaan – etsiä löydetyille kuville uusia käyttötapoja ja asiayhteyksiä.

Olen viimeisen kolmen vuoden aikana kehitellyt oman versioni digitaalisesta siirtokuvatekniikasta. Siirrän filmille rasteroituna tulostetun kuvan vaikkapa kipsilevystä, uusiokartongista, muotoilupastasta tai kankaasta rakentamilleni alustoille. Pigmentin irrottamiseksi ja siirtämiseksi käytän erilaisia sideaineita, esimerkiksi lakkaa, gessoa tai akryylibindereitä. Kuvan siirtäminen tapahtuu vetämällä pehmeällä lastalla tai hiertämällä kuten vedostettaessa käsin puupiirrosta.

Kun tulostetun kuvan pigmenttiaine hiljalleen irtoaa filmistä sideaineen avulla, kelluu hetken sen pinnalla ja painuu lopuksi uudelle alustalleen, syntyvä siirtokuva pikemminkin lukee alustan sisällön kuin kopioituu siihen. Kyseessä on kerrostuma, jota ei voi palauttaa kuvaksi. Näkemykseni mukaan painettu taide ei olekaan litteää vaan sisältää projektion kaltaisen kuvallisen operaation. Kelluvan pigmentin kohdatessa materiaalipinnan, sen sisältämän informaation merkitys muuttuu. Kuvan irtoaminen alustaltaan, sen muuttuminen materiaaliseksi, katkaisee valokuvan alkuperäisen viittauksen.

Irrotetut-installaatiossa uusi alusta pyyhkii osan pigmentistä pois, alkuaan iloinen kuva saattaa muuttua salaperäiseksi, jopa aggressiiviseksi. Viipuri 1941 -teoksessa puolestaan pigmentti on siirretty teollisille kipsilevyille, joiden pintakerrostumia on irrotettu, osittain niin että valkoinen kipsi on näkyvissä. Menetelmä on muistuma 1500-luvun chiaroscuro-puupiirroksista. Niissä tumman piirtävän laatan lisäksi on käytetty keskisävyjä varten laattaa, johon on kaiverrettu vain huippuvalot.

Teosteni lopputulos syntyy oletuksista ja päätelmien ketjusta, joiden sekoittuminen siirtämisprosessin aineellisiin olosuhteisiin johtaa väistämättä sattumiin ja yllätyksiin, jotka ovat olennainen osa taiteellisen työskentelyni sisältöä.

Taivaaseen juoksija – Die Uhr Läuft

Kuvanveistäjä Panu Rytkönen valmistaa ihmeellisiä teoskokonaisuuksia, joiden äärellä on kuin olisi novellissa. Hänen taiteessaan kirjaharvinaisuudet yhdistyvät puuveistoksiin sekä anekdootit ja tarinat sekoittuvat tilallisiin kokemuksiin. Rytkösen taideteokset vaihtelevat muodoltaan, sillä välillä näemme huolellisesti valittuja alkuperäisesineitä, kun taas toisaalla näyttelyssä tapaamme perinteisiä veistoksia.

Näyttelyn nimi Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft on nimetty englantilaisteologi John Bunyanin (1628–1688) Taivaaseen juoksija eli selitys ihmisen taivaaseen pyrkimisestä ja pääsemisestä -teoksen mukaan. Kirja on esillä näyttelyssä eri painoksina. Teoksen nimi tuntuu nykykuulijasta hyvin poikkeukselliselta ja herättää mitä erikoisempia mielikuvia.

Rytkönen on suunnitellut jo vuosia näyttelyään Forum Boxiin. Alun perin ajatus syntyi silloin, kun hän työskenteli näyttelyripustajana galleriassa. Korkeaa ja karheaa tilaa katsellessa alkoi myös taiteellisen kokonaisuuden työstäminen, joka ruumiillistui vasta vuosia myöhemmin.

Näyttelyvieraalle paljastuu nopeasti taiteilijan syvämietteinen tilapohdiskelu, sillä esimerkiksi hevoset katkeavat näyttelysalin vaihtuessa, jolloin etupää löytyy toisesta salista kuin takapää. Korkealle kohoavat veistokset puolestaan kurottelevat kohti kattoa ja kertovat, miten kuvanveisto tapahtuu tilassa. Katsojaa kuljetetaan viittauksien tarhassa, mutta kaikkia esikuvia ei tarvitse tunnistaa voidakseen nauttia taiteilijan omaperäisestä ilmaisusta ja monipuolisesta näyttelykokonaisuudesta.

Rytkösen työprosessi on pitkä ja monivaiheinen, sillä hänen näyttelynsä ovat monipuolisia kokonaisuuksia. Työhön kuuluu veistämisen ja installaation rakentamisen ohella myös harvinaisten kirjojen etsintä. 1800-luvun hengellinen kirja saattaa olla lähes mahdoton löydettävä, koska sillä ei ole suurta rahallista arvoa eikä myöskään kaupallista kysyntää.

Taiteilija on luonut Forum Boxiin kokonaistaideteoksen, jossa veistosten barokin muotokielellä leikittelevä tyyli yhdistyy muihin esineisiin ja muuttaa tilan ihmeellisten kohtauksien sarjaksi. Katsoja tapaa Mozartin viimeisen matkan, Bunyanin taivaaseen juoksun ja barokkienkeleitä. Saamme jopa ihailla harvinaisia painotuotteita ensimmäisestä Raamatun suomennoksesta 1800-luvun hartauskirjoihin.

Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft paljastaa Rytkösen kyvyn rakentaa installaatioita, jotka muuttavat tilan erilaisten viittausten ja kokemusten tyyssijoiksi. Katsoja on ehtymättömältä tuntuvien kokemusten ja tarinoiden äärellä eikä hänelle tarjota julistusta tai totuutta, vaan taide tulee lähelle ja tapahtuu.

Panu Rytkönen (s. 1983) on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2008. Hän on Suomen kuvanveistäjäliiton jäsen ja hänen teoksiaan on Paulon Säätiön kokoelmissa. Taivaaseen juoksija – Die Uhr läuft on hänen kuudes yksityisnäyttelynsä. Rytkösen edellinen yksityisnäyttely oli vuonna 2016 Galleria Sculptorissa.

Teksti: FT Juha-Heikki Tihinen

Kiitos: Suomen Kulttuurirahasto

Illallinen Syklonin kanssa

Lilja Birgisdóttir (IS), Katrín Elvarsdóttir (IS), Hertta Kiiski (FI), Mari Krappala (FI)

Sykloni on voimakas matalapaine, jonka ympärillä ilma virtaa pohjoisella pallonpuoliskolla vastapäivään ja eteläisellä pallonpuoliskolla myötäpäivään. Sykloni on matkaava näyttely, joka vie meidät pyörteisen liikkeen kynnykselle seuraten maan kiertoliikkeen suuntaa. Forum Boxissa työryhmä esittää näyttelyn Illallinen syklonin kanssa.

Mitä tapahtuu, jos me emme enää ajattelisi ihmisiä itsestäänselvästi ylivoimaisiksi suhteessa muihin elollisiin olioihin ja kappaleisiin, vaan tavalla, joka kattaa kaikki lajit. Ihmiset, siemenet, kasvit, eläimet ja bakteerit kuuluvat kaikki samojen keskinäisten riippuvuussuhteiden sisälle. Illallinen syklonin kanssa on monitaiteellinen prosessi, jossa tätä olotilaa tutkitaan.

Samalla kun yritämme luoda siltoja ‘luonnon’ ja mielen, eläinten ja mineraalien, olevien ja asioiden välille, voisimme kysyä: mitä jos ‘luontoa’ ei pidettäisi pelkästään lainalaisena entiteettinä, vaan subjektina, joka käsittelee informaatiota? Ranskalaisen filosofin Michael Serresin mukaan tieteellisestä näkökulmasta voi katsoa, että on olemassa jotakin, joka yhdistää ihmisen ‘luonnon’ epäorgaanisiin elementteihin. Kyse on tiedonkäsittelystä. Tämä ajatus uhmaa ihmisen ja muiden ei-ihmisten/epäorgaanisen/ei-elollisen välistä eroa. Serres kysyy, mitä me teemme informaatiolla. Me vastaanotamme informaatiota, lähetämme informaatiota, prosessoimme informaatiota ja tallennamme informaatiota. Filosofi kutsuu meitä kuuntelemaan, mitä elolliset olennot ja maapallon kestävät rakenteet sanovat ja etsimään tapoja, joilla planeetta voisi puhua.

Voisimmeko paikantaa itsemme kaikkien elävien olentojen ja asioiden kumppaneiksi tällä planeetalla…

Avajaisiltana: Lilja Birgisdóttirin (ICE) ja Elin Petersdottirin (ICE/FIN) organisoima performanssi Selur, joka on sarja ihmistodellisuuden, eläinten todellisuuden, fyysisen elämän, virtuaalielämän, henkieläinten, keinoeläinten ja oikeiden eläinten välisiä kohtauksia. Performanssi on live-tilassa Instagramissa @fljotid, torstaina 2.8. klo 18.30 Suomen aikaa (16.30 GMT, 15.30 Islanti). Päästäksesi seuraamaan performanssia Instagramissa kirjaudu sisään Instagramiin ja seuraa @fljotid.

Näyttelyä ovat tukeneet: Taiteen edistämiskeskus, Suomen kulttuurirahasto, Islantilais-suomalainen kulttuurirahasto, Koneen säätiö, Turun taideyhdistys.

Lilja Birgisdottir (s. 1983) opiskeli valokuvausta Alankomaiden kuninkaallisessa taideakatemiassa Haagissa ja suoritti BA-tutkinnon Islannin taideakatemiassa Reykjavikissa vuonna 2010. Siitä alkaen hän on ollut reykjavikilaisen taiteilijavetoisen Kling & Bang -gallerian jäsen osallistuen gallerian näyttelyiden kuratointiin. Hänen viimeaikaisia näyttelyitään ovat olleet yksityisnäyttelyt Love me Back Rawson Projects -galleriassa New Yorkissa (2017) ja Moment Gone Ultra Super New -galleriassa Tokiossa (2016). Birgisdottir asuu ja työskentelee Reykjavikissa.

Katrín Elvarsdóttir (s. 1964) valmistui taiteen kandidaatiksi The Art Institute in Bostonista vuonna 1993. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä Islannissa ja sen ulkopuolella, mm. The Search for Truth Berg Contemporary -galleriassa Reykjavikissa (2018), Double Happiness Gerdarsafn -taidemuseossa Kopavogurissa (2016), Vanished Summer Deborah Berke -galleriassa New Yorkissa (2014) ja Nowhereland Reykjavíkin taidemuseossa (2010). Elvarsdóttir on osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin kuten EIKON Award Kunstlerhaus 1050:ssä Wienissä (2018), Human; Nature Martin Asbæk -galleriassa Kööpenhaminassa (2017), Anti-Grand Richmondin yliopiston museossa (2015), Visible Iceland Hillyer Art Space -tilassa Washington D.C.:ssa (2014) ja Nordic Art Station Eskilstunan taidemuseossa (2013). Elvarsdóttir on ollut ehdokkaana useaan palkintoon mukaan lukien Deutsche Börse Photographic Prize (2009). Vuonna 2017 hänelle myönnettiin EIKON Award (+45) -palkinto Wienissä. Hänen kirjansa Double Happiness (Crymogea 2016) julkaistiin Reykjavikissa samannimisen näyttelyn yhteydessä. Kirja on viimeinen osa trilogiasta, jonka aiemmat osat ovat Vanished Summer (2013) ja Equivocal (2011).

Hertta Kiiski (s. 1973) on kuvataiteilija, joka työskentelee valokuvan, liikkuvan kuvan, objektien, tilan ja usein tytärtensä kanssa. Kiiski on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemian valokuvataiteen osastolta vuonna 2012 ja kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian tila-aikataiteen osastolta 2015. Aiemmin hän on opiskellut mm. taidehistoriaa, latinan kieltä ja Rooman kirjallisuutta. Kiiskin kiinnostuksen kohteena on intensiteetin nostaminen paikoissa, joissa hän sekä työskentelee että esittää teoksiaan. Assosiaatiot ja spontaanisuus ovat hänelle keskeisiä. Hän on kiinnostunut mm. ihmisen ja ei-inhimillisen suhteista, materiaalisen ontologiasta ja yksilön suhteesta kuvatuksi tulemiseen. Hän haluaa kehittää materiaalien rinnastamisen kautta syntyvää aistimellisuuden kokemusta ja resonointia – tavoitellen haptista visuaalisuutta, jossa silmät voivat toimia kosketusaistin tapaan. Hänen teoksensa yhdistävät valokuvallista ja veistoksellista ajattelua sulattaen kuvan ja tilan rajoja. Kiiskin teoksia on ollut esillä useissa museoissa ja gallerioissa Suomessa ja ulkomailla. Tänä kesänä hän on osallistunut näyttelyihin SICissä, Titanikissa, Hippolytessä, Paimion parantolassa sekä Kilometre of Sculpture -tapahtumaan Virossa. Saksalainen Kehrer Verlag julkaisee syksyllä Kiiskin toisen kirjan I was an apple and I got peeled – but it was a good thing.

Mari Krappala (s. 1968) on tutkija, kuraattori ja mentori. Hän on taiteen tohtori ja Aalto-yliopiston nykykulttuurintutkimuksen dosentti. Hänen väitöstyönsä käsitteli nykytaiteen tekemisprosesseja sekä esitti fiktiivisen luennan Luce Irigarayn sukupuolieron etiikasta. Krappala työskentelee monitaiteellisten produktioiden parissa. Hän on kuratoinut ja mentoroinut audiovisuaalisia installaatioita ja live-esityksiä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on myös organisoinut yhteisötaiteellista työskentelyä ja näyttelyitä italialaisessa mielenterveyskeskuksessa sekä barcelonalaisessa naisvankilassa. Hän toimii taiteen teorian ja taiteellisen tutkimuksen metodologian luennoitsijana sekä ohjaa MA- ja väitöstutkimuksia. Hänen viimeaikaiset työnsä ovat käsitelleet ekologista taidetta, antroposeenia, rajoja, rihmastoja, luontosuhteita todellisissa ja kuvitelluissa tiloissa. Hän kirjoittaa fiktiota teoriasta.

RADIANT DURATION

Näissä näennäisen yksinkertaisissa maalauksissa on mielenkiintoista, että ne eivät anna periksi katsojan halulle kuvailla tai ymmärtää niitä välittömästi. Liike, joka näin syntyy, antaa kokemukselle ylimääräisen ulottuvuuden, jota voisi kuvailla lähinnä ajalliseksi tapahtumaksi.  Liikkeen ääripäät ovat: maalaus kuvana ja maalaus rakennelmana. Maalausta, jossa toisto luo eroja ja tiukka ilmaisu antaa eroille sävyjä.

 

Katse voi vaeltaa vapaasti ja löytää uusia teitä aivojen hermosolujen ja synapsien välille. Maalaus on kieli ja kokemus on merkinantomolekyyli. Poliittisuus piilee maalauksen halussa näyttää meille erilainen tapa nähdä. Vuoropuhelu katsojan synapsien kanssa luo pysyvää muutosta.

A.H.

 

Näyttelyä on tukenut:
Alfred Kordelin, Svenska Kulturfonden, Taiteen edistämiskeskus / Centret för Konstfrämjandet, Konstsamfundet, Elli ja Artturi Hiidenheimon säätiö

Veistoksia

Veistoksia / Skulpturer / Sculptures

Kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen (s. 1970) yksityisnäyttely Galleria Forum Boxissa esittelee teoksia vuosilta 2016–2018. Näyttely koostuu veistoksista ja veistosten tekemisestä kertovasta videosta. Näyttelykokonaisuutta leimaa käsityöläisyys, kiinnostus materiaaleihin ja viha-rakkaussuhde omaan kuvanveistäjän ammattiin.

Kimmo Schroderuksen tärkeimmät työvälineet näyttelyssä ovat muotojen runsaus ja muotojen vääristely, kiiltelevyys, pintojen heijastavuus ja läpinäkyvyys. Teostensa tulkinnoissa hän luottaa katsojan omaan assosiaatiokykyyn ja mielikuvitukseen. Teos esittää juuri sitä, mitä se katsojan mielestä esittää.

Näyttelyn veistokset on tehty pääosin ruostumattomasta ja haponkestävästä teräksestä. Mitä enemmän näyttelyssä oleva veistos kiiltää, sitä likaisemmilta näyttävät kuvanveistäjän työvaatteet ja työtilat näyttelyyn kuuluvassa videossa ”Repeat”, joka esittelee kiivastahtisesti Kimmo Schroderuksen työskentelyä vuosina 2016–2018.

Kimmo Schroderus tunnetaan muun muassa vuonna 2004 voittamastaan Ars Fennica -palkinnosta. Hänen viimeisin, laajalti näkyvyyttä saanut julkinen teoksensa on elokuussa 2018 Ylöjärvellä paljastettu Eppu Normaali -aiheinen veistos, ”Alamökki”.

Eppu Normaali -veistoksen paljastustilaisuuden jälkeinen katsojakommentti kiteyttää hienosti Kimmo Schroderuksen tavoitteet kuvanveistossa: ”Aluksi, kun veistosta katselin, ajattelin, että onpa omituinen. Sitten katsoin veistosta toisesta kulmasta ja näin, miten upea se todellisuudessa on. Aivan loistava!”