Epäsankarilliset urotyöt #2

Epäsankarilliset urotyöt #2

HD 1080p, värit, ääni, 11 min.

Mentori: koreografi Tedd Robinson

Videoteos on tulkinta Herkuleen toisesta urotyöstä, joka oli monipäisen käärmehirviön, Hydran tappaminen. Teoksessa tappaminen on kuitenkin korvattu tanssilla, ja hirviö-Hydra todellisella makean veden polyypilla Hydralla.  Lisäksi teoksessa kissat pitävät vedestä.

Teos on Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttien Together Alone -tilaustyö, ja se on tehty koronaepidemian aikana keväällä 2020.

Dialogues

Lisää tietoa näyttelystä julkaistaan pian!

FEATURE

FEATURE 5 min / ProRes / väri
kuva ja ääni Seppo Renvall, musiikki Maija Saksman, 2019–2020

FEATURE on aihelma tarinasta ja mielenmaisemasta, unenomainen matka uuden maailman rakennustyömaalla.

Valo puhuu

Lisää tietoa näyttelystä julkaistaan pian!

SCAN

Lisää tietoa näyttelystä julkaistaan pian!

In the Minds of Others: Fleeting Moments

HD video, 6:51 min, väri, ääni, looppi
Matkalla hetket kiitävät ohi junan likaisen ikkunan läpi – lyhyet pysähdykset asemilla, poistuvat matkustajat, toisia junia odottavat toisilla laitureilla. Ihmiset, jotka sattumalta jakoivat vähän aikaa saman matkan, katoavat ja jäävät muukalaisiksi, vieraiksi, vaikka he kulkisivat yhtä matkaa joka päivä.

Katsomisen kerroksellisuuden havaitseminen ja näkemisen rajallisuus ovat keskeisiä teemoja videoteoksessa, joka käsittelee myös hetkellisyyttä, todellisuuden tulkintaa kuvassa sekä ajan ja tapahtumien epäjohdonmukaisuutta. Fleeting Moments on itsenäinen osa Jokirannan viisikanavaisesta videoinstallaatiosta In the Minds of Others, joka oli esillä Helsingissä Galleria Huudossa syksyllä 2018.

 

Rita Jokiranta on mediataiteilija, joka käyttää taiteellisessa työskentelyssään enimmäkseen liikkuvaa kuvaa ja valokuvaa. Viime vuosina hän tehnyt lähinnä kokeellisia monikanavaisia videoinstallaatioita. Hänen teoksiaan on esitetty niin yksityis- kuin ryhmänäyttelyissä, screeningtapahtumissa, filmifestivaaleilla ja muissa nykytaiteen näyttelyissä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa sekä muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Laitos

Laitos / Verket / The Plant, HD -video 12.45min,  2019

Laitos on kertomus kaupungista ja sen historiasta. Samanaikaisesti se on kertomus lapsesta, joka pelkää ydinvoimaa ja muita kauheita asioita.

Lapsi voisi olla kuka tahansa lapsi. Kaupunki voisi olla mikä tahansa kaupunki.

Tämä voisi olla tv-sarjan käsikirjoitus.

Kertomus on sekoitus fiktiota ja todellisuutta. Suurin osa on totta.


Kuvataiteilija Nina Lassila on syntynyt Helsingissä vuonna 1974. Vuoden 2000 jälkeen hän on asunut Göteborgissa, Berliinissä ja Belgiassa.

Nina Lassilan teokset ovat usein video-, teksti- ja performanssipohjaisia. Hän käsittelee monissa teoksissaan identiteettiin, sukupuoleen ja normin käsitteisiin liittyviä asioita. Häntä kiinnostavat myös yhteiskunnalliset, yliluonnolliset ja poliittiset asiat.

Lassila on osallistunut ryhmänäyttelyihin ja festivaaleihin kansainvälisesti mm.
The Istanbul Biennial, Rencontres Internationals Paris / Berlin / Madrid, SHE DEVIL V Macro Museum Rome, XV Art Fair Mänttä, Madatac Festival Madrid, Reykjavik Arts Festival, Kassel Documentary & Video art festival, Reality Check TSSK Trondheim, LOOP Barcelona, Une Chambre à soi, Gallery Christophe Gaillard Paris, Bristol Biennial UK, Arctic Heat Film Festival Jyväskylä, Tampere Film Festival, FAIR video art festival Miami.

Opinnot: Uudenkaarlepyyn Taidekoulu FIN 1994-1997, Högskolan för Fotografi och film Göteborg SE  2000-2002, Konsthögskolan Valand (MFA) 2004-2006, Vaihto ENSAD Paris 2009.

Lichen at Allinge

Tervetuloa avajaisiin torstaina 18.7. kello 17-19!

 

Lichen at Allinge tai Jäkäliä Allingen luona (14 min 13 sek) on kaksiosainen videoteos, tässä jaetulta kuvaruudulta. Ensimmäinen osa, vasemmalla, on kuvattu illalla 26 maaliskuuta 2016 ja toinen osa, oikealla, illalla 27 maaliskuuta 2016 Sandkås ja Allinge kylien välillä Bornholmin saaren luoteisrannalla eteläisellä Itämerellä. Ensimmäisessä osassa tummanviolettiin takkiin ja myssyyn puettu ihmishahmo seisoo keltaisten jäkälien peittämien kivien joukossa. Toisessa osassa kivet jäkälineen seisovat itsekseen.

 

Liite: “Artistic Research as Situated Practice – Performing with Lichen”. In José Quaresma (ed.) Investigação em Artes – A necessidade das ideias artísticas / Research in the Arts – The need for artistic ideas, Associação dos Arqueólogos Portugueses Lisboa 2018, pp. 15-30.

 

Annette Kristina Arlander, syntynyt 1956 Helsingissä, jossa asuu ja työskentelee. Taiteilija, tutkija ja opettaja, joka kuuluu suomalaisen esitystaiteen/performanssitaiteen uranuurtajiin ja taiteellisen tutkimuksen edelläkävijöihin. Valmistunut teatteriohjaajaksi 1981 ja teatteritaiteen tohtoriksi 1999. Esitystaiteen ja teorian professori Teatterikorkeakoulussa 2001-2013. Taiteellisen tutkimuksen professori Taideyliopistossa 2015-2016. Vieraileva professori Stockholms Konstnärliga Högskola 2015-2016. Taiteellinen tutkija Helsinki Collegium for Advanced Studies 2017. Performanssin, taiteen ja teorian professori Stockholms Konstnärliga Högskola 2018-2019.


SVE

Lichen at Allinge eller Lavar vid Allinge (14 min 13 sek) är ett tudelat videoverk, här som en version för delad skärm. Den första delen, till vänster, är inspelad på kvällen den 26 mars 2016 och den andra delen, till höger, på kvällen den 27 mars 2016 på stranden mellan byarna Sandkås och Allinge på den nordvästra stranden av Bornholm i södra Östersjön. I den första delen står en människogestalt iklädd mörkviolett kappa och mössa bland klipporna beklädda med gul lav. I den andra delen står klipporna med lav för sig själva.

Annette Kristina Arlander, född 1956 i Helsingfors, där hon lever och arbetar. Konstnär, forskare och pedagog, hör till pionjärerna för performance konst i Finland och föregångarna för konstnärlig forskning. Examen från regilinjen vid Teaterhögskolan 1981, doktor i teaterkonst 1999. Professor i performance konst och teori på Teaterhögskolan 2001-2013. Professor i konstnärlig forskning vid Konstuniversitetet 2015-2016. Gästprofessor vid Stockholms Konstnärliga Högskola 2015-2016. Konstnärlig forskare vid Helsinki Collegium for Advanced Studies 2017. Professor i performance, konst och teori vid Stockholms Konstnärliga Högskola 2018-2019.

“Artistic Research as Situated Practice – Performing with Lichen”. In José Quaresma (ed.) Investigação em Artes – A necessidade das ideias artísticas / Research in the Arts – The need for artistic ideas, Associação dos Arqueólogos Portugueses Lisboa 2018, pp. 15-30.

Black & white

Black & white (2019, n. 7 min.) on esseistinen ja omakohtainen liikkuvan kuvan teos. Se on kuvaus aatteellisuuden pohdinnasta tila-ajallisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa. Taiteilija pohtii työtilassaan yksittäisen ihmisen vaikuttamisen mahdollisuutta ja aatteellisuutta osana omaa toimijuuttaan.

Mustavalkoinen ajattelu tuottaa ääriratkaisuja, ja siitä on myös Black & white -videoteoksessa kyse. Naishenkilön äänellä puhuttu teksti pohtii elämän aktiivisia ja passiivisia valintoja. Taustalta piirtyy esiin nuori aktivisti, joka oli valmis kuolemaan aatteensa puolesta. Historiallisella viittauksella rinnastetaan totalitaristisen ääriajattelun, passiivisen hyväksynnän ja kaaoksellisen viestinnän vaarat nykyhetkessä.

Ylhäältäpäin esitetyt näkymät kuvastavat vallan ja yksilön välistä suhdetta. Voivatko ajatukseni olla yksityisiä vai ovatko ne ympäristön ja yleisten käsitysten muokkaamia? Vaikka henkilökohtainen nähtäisiin poliittisena, niin yksilön toiminnasta puuttuvalla aatteellisuudella on silti valtapoliittinen ulottuvuus. Kuinka aatteellinen itse olen? Mitä seurauksia mukautumisella kieleen, ympäristöön, viestintään, tietoon, traditioon, biologiseen perimään ja sosiaaliseen kulttuuriin mahtaa olla?

Teos on yksikanavainen n. 7 min pitkä videoinstallaatio, joka esitetään looppina.

Työryhmä / Working group:
Mikko Mällinen (editointi), Niko Liinamaa (äänisuunnittelu), Martin Dahlström Heuser (säveltäjä), Jesper Toss (kuvaaja), Marika Orenius (ohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, kuvaaja)

Kiitokset:
Marjut Orenius, Emmi Huttunen

Uniarts Helsinki / Centre for Artistic Research, Avek / Tuuli Penttinen-Lampisuo (Financial support)

 

Lue lisää taiteilijasta täältä.

Paris Diaries

Paris Diaries (2019, n. 12 min) kuvaa teoksen ohjaajan viettämää aikaa Pariisissa 2013–2016. Teoksessa nuori ja epäonninen elokuvantekijä etsii elokuvalleen aihetta ja päätyy lopulta tallentamaan etsimisprosessiaan. Paris Diaries pohtii muun muassa taiteen tekemistä ja katsomista sekä sitä, onko rakkaus kuollut. Kuvauspaikkana Pariisi sitoo teoksen lukuisat teemat yhteen spontaanilla otteella, jossa rosoiset haastattelut sekoittuvat henkilökohtaiseen etsintään. Dokumentti- ja essee-elokuvan yhdistelmä vangitsee kouriintuntuvasti ajan ja paikan hengen.

Paris Diaries muodostaa keskimmäisen osan Elina Oikarin kaitafilmi-trilogialle, joka pohtii ihmisen suhdetta ympäristöönsä erilaisten ajallisten ja paikallisten murrosten kautta. Trilogian ensimmäinen osa on useilla festivaaleilla esitetty Govadas (2018) ja sen viimeinen osa valmistuu vuonna 2020.

Suomen Avaruustutkimusseura

Suomen Avaruustutkimusseura

But it could be that we, who are Earth-bound creatures and have begun to act as though we were dwellers of the universe, will forever be unable to understand, that is, to think and speak about the things which nevertheless we are able to do.”
– Hannah Arendt, The Human Condition

Suomalaisen Avaruustutkimusseuran perustivat vuonna 1959 neljä koulutoveria, jotka halusivat avaruuskilpailun innoittamana rakentaa raketteja. Yli 60-vuotisen historiansa aikana se on ollut paikka astronautiikasta ja avaruustutkimuksesta kiinnostuneille suomalaisille. Se on ainoa suomalainen organisaatio, joka on jäsen Kansainvälisessä Astronauttisessa Liitossa. Ensimmäinen pohjoismainen tutkija, joka pääsi tutkimaan Apollo XI -matkan kuukiviä, Birger Wiik, on ollut Seuran kunniajäsen ja tähtitieteen professori Gustaf Järnefelt on pitänyt luentoja Seuran tiloissa. Kun YLE järjesti Apollo XI: n suoran lähetyksen, puolet tapahtumaa kommentoivista studioon kutsutuista henkilöistä oli Seuran jäseniä. Samanaikaisesti Juhani Westman, yksi sen perustajista, huolehti radion suorasta lähetyksestä ruotsiksi.

Nykyään yhdistyksen jäsenet ovat aktiivisia enimmäkseen pienoismallirakettien rakentamisessa ja laukaisussa. Pahvista ja balsapuusta valmistetut ja alle kilogramman painavat raketit saavuttavat ilmassa jokusen sata metriä ennen laskuvarjon avautumista ja putoamista takaisin maahan. Talvella raketteja lennätetään Otaniemen edessä meren jäällä, kun taas keväällä, kesällä ja syksyllä Ämmässuon käytöstä poistetulta kaatopaikalta.

Astronautiikan lähtökohtana on venäläinen kosmismi ja ihmiskunnan tarve asuinpaikalle. Konstantin Tsiolkovsky, joka loi ensimmäiset rakettilennon laskelmat XIX vuosisadalla, oli kosmismin perustajan Nikolai Fjodorovin opetuslapsi. Fjodorovia kannusti visio “Yhteisestä tehtävästä”: kaikkien esi-isien elvyttämisestä. Koska ihmisten kuolleista nostaminen täyttäisi maapallon, ratkaisu oli siirtää väestöä muille planeetoille.

Avaruustutkimus on myös lähtökohtana globaalille luonnonsuojeluliikkeelle, jonka sanotaan alkaneen Apollo XVII -miehistön ottamasta valokuvasta. Kuva on lempinimeltään Sininen Marmorikuula, kuvassa on sinisen vihreä maapallo, joka leijuu avaruudessa. Se johti oivallukseen, että ihmiskunnan tulevaisuus sitoutuu itse planeetan tulevaisuuteen, paikkaan, josta se on alun perin tullut ja mitä se asuttaa.

Avaruustutkimus on lopulta myös avain eräissä radikaaleimmista suunnitelmista selviytyä ilmastokriisistä: maapallon geo-suunnittelussa (ilmaston muuttaminen keinotekoisesti maapallon jäähdyttämiseksi) ja Mars-planeetan ympäristön muuttamisessa asutettavaksi ts. Marsin ilmaston lämmittäminen ja ilmakehän luominen keinotekoisesti.
Näyttely on osa laajempaa Axel Straschnoyn luomaa projektia Suomen Avaruustutkimusseuran 60. vuosipäivänä. Siihen sisältyy 60-vuotisjuhlajuhlat, dokumenttielokuva Avaruustutkimuseuran historiasta ja luentoesitykset International Astronautical Congressissa Washingtonissa ja European Planetary Science Congressissa Genevessä syksyllä 2019.

Lehdistökuvia täältä.

Suomen Avaruustutkimusseura
Axel Straschnoyn elokuvainstallaatio
Filmi: 4K DCI, väri, surround sound. 12 minuuttia
Lennätetyt pienoisraketit: pahvia, balsapuuta, muovia, PVA-liimaa, akryylimaalia. Koko
vaihtelee.

Kameran edessä
Petteri Tuohinen
Timo Toivanen
Mika Jalava
Matti Lepomäki
Mika Järvenpää

Kuvausryhmä
Äänisuunnittelu: Karri Niinivaara
Leikkaus: Michelle Deignan
Värin määrittely: Tuomo Hutri
Graafinen suunnittelu: Piëtke Visser
Ohjaaja: Axel Straschnoy
Tuotanto: Kolme Perunaa Space

Tukijat: AVEK/Tuuli Penttinen-Lampisuo, Koneen Säätiö, Svenska Kulturfonden ja Taike

FOOTNOTE #03: GOLD & CLOUDS

Mediaboxin teos ennakkoesittelyssä Taiteiden Yönä torstaina 15.8. kello 18–20. Lämpimästi tervetuloa tutustumaan teokseen jo ennakkoon!

Tervetuloa avajaisiin perjantaina 16.8. klo 17–19!

FOOTNOTE #03: GOLD & CLOUDS

Ranskalaisen post-strukturalistifilosofin Jean Baudrillardin mukaan jokapäiväinen elämä tulee ilmi merkkijärjestelmässä, esimerkiksi ”auto” viittaa ”ajamisnautintoon”, ”edistykseen” tai ”itsenäisyyteen”. Baudrillard leikittelee muotoilemalla uudelleen strukturalistisen kielitieteen ja semiotiikan teorioita – joihin kuuluvat esimerkiksi sveitsiläisen kielitieteilijän Ferdinand de Saussuren kehittämät käsitteet merkitsijä ja merkitty. Tämän lähestymistavan mukaan voidaan tutkia, kuinka lentokoneen merkitys objektina tai merkitsijänä on muuttunut moneen kertaan sen keksimisestä lähtien.

Aikanaan lentokone edusti teknistä edistystä ja sotateknologian viimeisintä kehitysaskelta – teknologia itsessään tarkoitti sotilaallista ylivoimaa jälkiteollisella, intomielisen nationalistisella aikakaudella – kunnes sittemmin, noin 70-luvulta lähtien (ajankohta valittu tietoisen keinotekoisesti), lentokone on merkinnyt enenevässä määrin objektia jota voidaan suhteellisen helposti hyödyntää välineenä terroristisissa tarkoituksissa. Halpalentoyhtiöiden tarjoamat edulliset lentoliput, kehitys, joka alkoi suunnilleen 90-luvulla, on saanut etäisyydet tuntumaan yhä pienemmiltä ja pienemmiltä (jo aiemmin lentokone oli ollut yksi globalisaation symboleista), ja lisäksi riisunut lentomatkustamisen sen aiemmista puoli-ylellisistä merkityksistään (aikoinaan muodikas termi ”Jet Set” tuntuu nykyään vanhentuneelta). Lopuksi, lentokoneesta on tullut symboli fossiilisten polttoaineiden nopealle ehtymiselle – geologisten ajanjaksojen saatossa syntynyt luonnonresurssi, joka nyt kulutuksen huipussa imetään kuiviin: lentokone objektina on muuttunut yhdeksi ihmisen aikaansaaman ilmastonmuutoksen moottoreista, satunnaisen matkailijan törmätessä termiin ”hiilijalanjälki”.

Subjektille tai yksilölle lentokone tarjoaa keinon kuroa nopeasti etäisyyksiä, vastineeksi siitä että antaa ”lukita” itsensä tietyksi ajanjaksoksi – alistamalla yksilönvapautensa täydelliselle luottamukselle teknologiaan ja konetta ohjaavaan miehistöön (tämä voidaan nähdä yhtenä syynä sille, miksi Germanwings -yhtiön pilotin itsemurhasta 2015 tuli niin kollektiivinen traumaattinen kokemus).

Videoteos Footnote #03: Gold & Clouds pyrkii meditatiiviseen kuvaan objektista ”lentokone”. Teos on toteutettu Saaren kartanossa Mynämäellä vietetyn residenssin aikana, ja se on viimeistelty residenssissä Brno House of Arts:issa.

Näyttelyä ovat tukeneet:
BKA, the Arts and Culture Division of the Federal Chancellery of Austria
Koneen Säätiö
Brno Artists in Residence


Mediaboxi on Forum Boxin tila mediataiteelle ja ohjelmisto suunnitellaan yhteistyössä suomalaisen mediataiteen levityskeskus AV-ARKIN kanssa. Yhteistyössä AV-arkin kanssa kuratoimme vuodeksi eteenpäin uusinta mediataidetta esittelevän ohjelmakokonaisuuden. Tila toimii nyt yhtenä tärkeänä kanavana mediataiteelle.

http://www.av-arkki.fi/fi/mediaboxi/

Jan Ijäs

Mediaboxin näyttely koostuu kahdesta itsenäisestä New Yorkiin sijoittuvasta teoksesta, ensimmäinen teos Absolute Street kertoo kuinka Samuel Beckett etsi kuvauspaikkaa lyhytelokuvaansa varten kesällä 1964 ja toisessa teoksessa Waste no.4 New York, New York käydään kaupungin historia läpi  kahdessakymmenessä minuutissa 12 hautausmaan ja yhden kaatopaikan kautta. Teos on neljäs itsenäinen episodi kymmenenosaisesta teoskokonaisuudesta Waste.

Mediataiteilija ja elokuvaohjaaja Jan Ijäs (s. 1975) on opiskellut Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella dokumentaarisen elokuvan ohjausta. Hänen tuotantonsa sijoittuu avantgarde-elokuvan, kokeellisen mediataiteen ja dokumenttielokuvan rajamaastoon. Ijäksen elokuvia on esitetty yli kahdellasadalla kotimaisella ja kansainvälisellä elokuvafestivaalilla sekä installoituina kokonaisuuksina museoissa ja gallerioissa. Hänen elokuvansa ovat saaneet useita kansainvälisiä palkintoja. Kotimaassa Ijäs on palkittu mm. Risto Jarva -palkinnolla vuonna 2011.

Journey Back in Time

Menneiden elämien regressioterapia perustuu uskoon jälleensyntymisestä ja ideaan, että ihmiset voivat käsitellä emotionaalisia ja psykologisia ongelmiaan käyttäen hypnoosia saadakseen yhteyden menneiden elämien kokemuksiin ja traumoihin.

Uskotaan, että nämä ratkaisemattomat asiat entisistä elämistä siirtyvät nykyisiin ja ovat osallisina niihin onnettomuuksiin ja vaivoihin, joita tässä hetkessä koemme.  Kun yksilö saa oivalluksen siitä kuka hän oli, mitä teki ja mitä hänelle tapahtui näissä aikaisemmissa elämissä, hän voi saada käsityksen itsestään nykyhetkessä. Tätä tietoa hän voi käyttää voittaakseen ne kivut, ongelmat ja sekaannukset, jotka ovat olleet hänen vaivoinaan.

Journey Back in Time on kuvattu New Yorkissa, New Jerseyssä ja Los Angelesissa, Yhdysvalloissa sekä Helsingissä ja Turussa Suomessa.

Tämän on Emilia Ukkosen toinen näyttely Forum Boxissa. Ukkosen teoksia on ollut aiemmin esillä Forum Boxin Parvella vuonna 2014.

 

 


 

Emilia Ukkonen on opiskellut Kuvataideakatemiassa Helsingissä ja Tukholman Kuninkaallisessa Taidekorkeakoulussa. Tällä hetkellä hän työskentelee Helsingissä. Hän käyttää päävälineenään liikkuvaa kuvaa, mutta hän on kotonaan myös muidenkin tekniikoiden parissa. Ukkosen töitä on ollut esillä Suomessa ja ulkomailla esimerkiksi Rotterdamin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla ja Helsingin lyhytelokuvapäivillä, Helsingin Taidehallissa, Helsingin taidemuseon Kluuvin galleriassa, Kunsti Modernin taiteen museossa Vaasassa, Prahan triennaalissa, Galerie Crèvecoeurissä Pariisissa ja National Museum of Contemporary Bulgarian Art Sofiassa. Ukkonen on Suomen taiteiljaseuran Palokärki-palkinnonsaaja.

 


SVE

Resan tillbaka i tiden ( Journey Back in Time, 2019)

Reinkarnationsterapi bygger på en tro på reinkarnationen och baserar sig på idéen att människor kan behandla de emotionella och psykologiska problemen de upplever när man använder hypnos för att uppnå upplevelser och trauman av tidigare liv.

Man tror att dessa oavgjorda ärenden i tidigare existens övergår till det nuvarande livet och medverkar i det olycklighet och besvär de känner.

Genom att bli medveten om vem de var, vad de gjorde och vad hände med dem under tidigare liv, kan de uppfatta saker om dem själva nutiden och använda denna kunskap för att hjälpa dem att komma över det smärta, problem och förvirring som oroar dem.

Resan tillbaka i tiden (Journey Back in Time) var filmad mellan New York och New Jersey i USA och i Helsingfors och Åbo i Finland. Denna är Emilia Ukkonens andra utställning i Forum Box.


Emilia Ukkonen har studerat vid Bildkonstakademin i Helsingfors och det Kungliga Konsthögskolan i Stockholm. Nu bor och jobbar hon i Helsingfors. Hon använder rörliga bilder som sin huvudsaklig medel men jobbar lika gärna med andra medel också. Ukkonens verk har varit utställda både i Finland och utomlands, t.ex. Film Festival Rotterdam, Helsingfors kort film festival, Kunsthalle Helsingfors, Design Museum Helsingfors, Helsingfors Stadsmuseums galleri Kluuvi, Konsti Modern Art Museum i Vasa i Finland, Prag Triennale och Galerie Crèvec?ur i Paris. Ukkonen är mottagaren av Palokärki Priset delad ut av Finska Konstföreningen.

 

 

Minispectacles Squatting

(10x1min, Suomi, Sveitsi 2018)

Minispectacles Squatting piipahtaa vallatulla alueella Zürichissä.
Originellit asumukset ja asujat eli Heidrun, Meg, Antonio ja Adam ovat kotona.
Minispektaakkelit ovat sarja minuutin mittaisia teoksia, elokuvallisia haikuja.
Jatkoa seuraa aina 100 Minispektaakkeliin eli pitkään elokuvaan asti.
Nainen ja pokkarikamera.

Minispectacles Squatting koostuu kymmenestä minuutin mittaisesta elokuvallisesta haiusta.
Minispectacles Squatting kuvaa vaihtoehtoelämistä – ja asumista Koch Arealissa,
joka on vallattu alue Zurichissä.
Antonio ja Adam asuvat kattohuoneistoissaan ja Maggie ja Heidrun asuntoautossaan.
Tervetuloa kylään Minispektaakkeleihin nro 35-44/100!

 


Päähenkilöt: Heidrun, Meg, Antonio, Adam
Elokuvat: Maarit Suomi-Väänänen
Äänet: Sami Kiiski
Online: Antris Bonsdorff, Bo&Bo
Kiitos: Peter Volkart, Taru Itälinna, Ville Kiiski
Tuki: Taiteen edistämiskeskus, Suomen Kulttuurirahasto, Gastatelier Gleis70 Zürich

KANSALLISMAISEMA

Kansallismaisema on musiikillinen videoteos kansallisen kuvaston kamppailusta äärioikeistolaista omimista vastaan.

Marko Lampisuo kuvasi alkuperäisen videomateriaalin Kolilla. Vaaramaisemiin sekoittuvat verkosta kaapatut fasistiset marssivideot. Karjalan kunnaiden ihailu häiriintyy, kun yhteisiksi tarkoitettuja symboleita liehutellaan muukalaisvihan lietsomiseksi.

Alun kansanmusiikkiteema muuttuu huilun viiltäväksi huudoksi. Näkymät murtuvat ja pelkistyvät Lampisuon kierrättäessä ja kuvatessa aineistoa yhä uudelleen. Huilisti Johanna Kärkkäisen ja äänisuunnittelija Taito Kantomaan luoma sävelmaailma siivittää kansallisista symboleista käytävän kamppailun kiihkoa. Lopussa Kolin ikiaikaisuus tarjoaa pienen lohdun pilkahduksen.

Kansallismaisema-teoksen tuotantoa ja Marko Lampisuon työskentelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahasto ja Taiteen edistämiskeskus. Teos sai alkunsa Kolin Ryynäsen taiteilijaresidenssissä 2015. Forum Boxin näyttely on teoksen ensiesitys.

Marko Lampisuo (s.1970 Turku) on valmistunut kuvataiteilijaksi (AMK) Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2003. Hän poimii videoteostensa ja grafiikantöidensä aiheet usein luonnosta tai lähipiiristä. Alkuperäinen, dokumentaarinen kuva on yleensä vasta alkusysäys teoksille, jotka saavat lopullisen muotonsa käsityömäisten vaiheiden jälkeen. Tekniikasta riippumatta Lampisuon teoksia yhdistää kokeellinen ja elokuvallinen luonne.

Huilisti Johanna Kärkkäinen (s. 1987 Lieksa) valmistui musiikin maisteriksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta vuonna 2015. Hänen repertuaarinsa kattaa klassisen huilun ohjelmistoa 1600-luvulta aina nykypäivään asti. Aiemmin Kärkkäinen ja Lampisuo ovat toteuttaneet poikkitaiteellisia yhteisesityksiä Münchenissä, Berliinissä ja Porissa.

Äänisuunnittelija Taito Kantomaa (s. 1977 Rovaniemi) valmistui filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta 2005. Äänen ja musiikin rajapintoja hän on lähestynyt teoreettisista lähtökohdista, tilateoksina, videoteosten ja näytelmien ääniraidoilla ja ääniohjelmoinnin kautta. Kantomaa työskentelee päätoimisesti Rovaniemen teatterissa. Kansallismaisema on Kantomaan ja Lampisuon kuudes yhteistyö.

Kansallismaisema-videoteoksen on tuottanut Tuuli Penttinen-Lampisuo (s. 1969 Tampere) Kallo Worksista. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta 2012 ja on tuottanut Marko Lampisuon videoteoksia vuodesta 2005 alkaen.

 


 

 

KANSALLISMAISEMA

2019

Käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus, leikkaus: Marko Lampisuo

Huilu, improvisaatiot: Johanna Kärkkäinen

Musiikki: Karjalan kunnailla (trad.)

Musiikin äänitys: Tommi Mäki / Magia Music & Media

Äänisuunnittelu: Taito Kantomaa

Formaatti: HD / 16:9 / väri / stereo

Kesto: 5 min

Rahoitus: Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahasto, Taiteen edistämiskeskus

Tuotanto: Tuuli Penttinen-Lampisuo / Kallo Works

Levitys: AV-arkki www.av-arkki.fi/taiteilijat/marko-lampisuo/

Lisätiedot: www.lampisuo.fi

Homage for women’s work in three acts (4 hours, 30 minutes and 4 hours)

 

Tervetuloa avajaisiin torstaina 31.1. kello 17-19!

 

Suomessa, vuonna 2018 Tilastokeskuksen tekemän selvityksen mukaan, vuonna 2016 naisten yleisimmän ammattikunnan muodostivat hoivapalvelun ja terveydenhuollon työntekijät. Tämän alan työntekijän keskimääräinen työpäivän pituus on 8 tuntia ja sen lisäksi lepotauko.

 

Hinni Huttusen teos Homage for women’s work in three acts (4 hours, 30 minutes and 4 hours) on kunnianosoitus hoivapalvelun ja terveydenhuollon työtä tekeville naisille sekä Huttusen isoäidille, joka työskenteli diakonissana sekä sairaanhoitajana.

 

Hinni Huttunen (s. 1990) on kuvataiteilija, joka työskentelee videon sekä valokuvan keinoin. Huttunen suhtautuu intohimoisesti muotokuviin, internettiin, kehollisten normien murskaamiseen ja trendiväreihin. Huttunen on valmistunut vuonna 2018 kuvataiteen maisteriksi Tukholman Kuninkaallisesta taidekorkeakoulusta.

 

Yhteystiedot:

Hinni Huttunen

+358 40 8456082

www.hinnihuttunen.com

IHMISEN IKUINEN UNI

Ihmisen ikuinen uni on Anna-Mari Nousiaisen ja Sami Sänpäkkilän kahden viime vuoden aikana toteuttama lyhytelokuva sekä videoinstallaatio.

Teos oli esillä 15-kanavaisena installaationa Tampereella Galleria Rajatilassa Tammikuussa 2018. Kymmenen minuutin lyhytelokuvaversio elokuvateatterilevitystä varten valmistui lokakuussa 2018.

Teokset kuvastavat taikuutta arjen keskellä, urbaanin ympäristömme sydäntä ja sielua. Teosten pinnan alla virtaavat tekijöiden liberaalit näkemykset ja vasemmistopoliittiset ideologiat. Teoksessa #suomineito sinisiin pukeutunut sinitukkainen nainen nostetaan köyden varassa ylösalaisin puuhun. Teoksessa Kultasuu Nousiainen leikkaa hiuksensa kultaisen glittersateen keskellä. Yhdessä teoksessa mies lukee palavaa kirjaa. Lyhytelokuvassa yksittäiset teokset kietoutuvat mystiseksi kokonaisuudeksi. Pääteemana elokuvassa on kuitenkin puhtaan eskapistinen taide, joka ammentaa Sänpäkkilän ja Nousiaisen hämmästyttävän samankaltaisesta kulttuurin kulutuksesta. Ikäerostaan huolimatta tekijöiden kulttuuri-identiteetti lepääkin pitkälti samojen Hollywood-elokuvien ja underground-taiteen varassa.

Sami Sänpäkkilä (s. 1975) on Tampereella asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, elokuvantekijä ja muusikko. Sänpäkkilän töitä on ollut esillä Pirkanmaan Triennaalissa, Mäntän kuvataideviikoilla, Tokion Espace Louis Vuitton -galleriassa ja New Yorkin MoMa:ssa. Sänpäkkilä toimi kuvaajana kaksi Jussiehdokkuutta saaneessa indie-elokuvassa Samurai Rauni Reposaarelainen, jossa myös Nousiainen toimi valaisijana. Sänpäkkilän debyyttiohjaus The Goodiepal Equation -dokumentti sai ensi-iltansa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla syyskuussa 2017. Sänpäkkilä sai 2014 Pirkanmaan taidepalkinnon.

Anna-Mari Nousiainen (s. 1991) on elokuvantekijä ja taiteilija Pusulan metsistä. Hänen työskentelynsä tapahtuu pääasiassa kaukana kaupunkien ytimistä, junissa ja busseissa matkalla periferiaan. Nousiaisen teoksia on esitetty lukuisilla festivaaleilla ja gallerioissa. Hänen ensimmäinen lyhytelokuvansa Glitter Stories voitti parhaan elokuvan palkinnon Artova Film Festivalilla Helsingissä 2015. Hän on ohjannut useita musiikkivideoita kotimaisille artisteille järjestäen vuosittain myös Musavideoramamusiikkivideotapahtumaa Tampereella.

15-kanavainen installaatio | 30 s – 4 min loop | 2 stereo kanavaa | 16:9, 4:3, 2.39:1 | HD | FI-EN | 2018
1-kanavainen lyhytelokuva | 9 min | 5.1 surround | 2.35:1 | DCP | FI-EN | 2018

12 Yellow Stars

12 Yellow Stars on surrealistinen mukaelma EU:n julkaisemasta sarjakuvasta Raspberry Ice Cream War (1998), jonka tarkoituksena oli promotoida rajatonta Eurooppaa. Tarinan päähenkilöt, tyttö ja poika, löytävät itsensä keskeltä autiomaata kummallisesta maailmasta. Epävarmoina siitä, mihin suuntaan kääntyä, he kohtaavat lopulta oudon, aidatun kaupungin. Samaan aikaan nainen ja mies ovat umpikujassa eivätkä pysty ylittämään rajaa. Ponnistellessaan eron kanssa heidän rasitteenaan ovat sekä sanojen paino että keveys. Teos perustuu löyhästi taiteilijan henkilökohtaiseen tarinaan Jerusalemissa toteutettavan projektin ja oman hajoavan suhteensa kanssa kamppailevasta eurooppalaisesta taiteilijaparista. Kommunikaation murentumisella ja henkilökohtaisten rajojen rakentamisella pyritään heijastamaan suurempia poliittisia konflikteja ja lähestymään intiimillä tasolla globaaleja tarinoita rakkaudesta ja pelosta sekä uskomusten ja kansallisuuksien rajoista.

Henna-Riikka Halonen on monialainen kuvataiteilija, joka valmistui taiteen maisteriksi Goldsmiths Collegesta Lontoosta vuonna 2006 ja tekee parhaillaan kuvataiteen tohtorintutkintoa Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Halonen käyttää teoksissaan usein liikkuvaa kuvaa ja sekoittaa monenlaisia historiallisia ja kulttuurisia viittauksia ja lähteitä testatakseen jännitteitä ihmisten, ympäristön, elävän ja ei-elävän välillä, eri tilanteissa ja tiloissa. Hän luo maailmoja ja tarinoita tarinoiden sisälle ja tilanteita tilanteiden sisälle. Niissä harjoitellaan, sovelletaan ja esitetään uudenlaisia olemisen ja elämisen mahdollisuuksia ja tapoja, erilaisin fiktiivisen kerronnan keinoin. Halonen on toteuttanut useita lyhytelokuvahankkeita ja -esityksiä Suomessa, Ruotsissa, Irlannissa, Israelissa, Britanniassa ja Ranskassa. Hänen teoksiaan on nähty viime vuosina useilla kansainvälisilla festivaaleilla ja näyttelyissä, kuten Rotterdamin kansainvälisillä elokuvajuhlilla, Sydney Biennalessa 2014, Hayward-galleriassa Lontoossa, Lilith Performance Studiossa Malmössä ja Centre Pompidoussa Pariisissa.

Esperia

Esperian ensimmäinen osa kuvaa yhden päivän tapahtumia Kairossa vuonna 1954 kietoutuneina nyt 97-vuotiaan, vanhuksen näkökulmasta elämäänsä tarkastelevan Jacques Motolan omakohtaiseen tarinaan. Jacques Motolan neliosainen muotokuva taiteilijana ja mysteerien miehenä rakentuu hänen menneistä muistoistaan, joita hän käy läpi keskusteluissa lapsenlapsensa kanssa. Neljä tarinaa tutkivat, miten muisti, laajempi historiallinen perspektiivi ja henkilökohtainen identiteetti lähentyvät toisiaan ja sekoittuvat yhteen. Jacques on viettänyt elämänsä Pohjois-Afrikan, Palestiinan, Israelin ja Ranskan välillä. Jokainen Esperian neljästä osasta kiertyy kutakin kaupunkia koskevien muistojen ympärille elämässä, joka nyt rajautuu yhteen asuntoon ja päivittäisiin rutiineihin Tel Avivin lähiössä.

Haidi Motola (s. 1982) on valokuvaaja ja mediataiteilija. Hänen opinahjojaan ovat olleet Kuvataideakatemia Helsingissä ja Minshar School for Art Tel Avivissa. Hänen työnsä keskittyvät yhteiskunnallisiin aiheisiin sekä identiteettipolitiikkaan. Hän on yksi Libellula Projektin perustajista.

Black Lives Matter

Black Lives Matter on performanssi poliisiväkivallasta, jolle etenkin afrikkalaisamerikkalaiset altistuvat syvälle juurtuneen rasismin vuoksi. Performanssissa fiktiivinen poliisi kirjoittaa lukemattomia kertoja ‘Black Lives Matter’ liitutaululle väkivallattomana rangaistuksena.

Sasha Huber (s. 1975, Zurich) on Helsingissä toimiva kuvataiteilija. Hänen taiteensa tutkii, kyseenalaistaa ja uudelleenmäärittelee kulttuureihin juurtuneita identiteettejä. Teokset konkretisoituvat videoina, valokuvina, julkaisuina, performansseina ja interventioina. Huberin keskeinen projekti “Demounting Louis Agassiz” keskittyy Sveitsin Alpeilla sijaitsevan tiedemies ja naturalisti Louis Agassiz’n mukaan nimetyn Agassizhorn-vuoren uudelleennimeämiseen (Rentyhorn). Projekti keskittyy kyseenalaistamaan Louis Agassiz’n (1807–1873) kehittämien rasististen teorioiden vaikutusta nykypäivään. Huber on osallistunut useisiin kansainvälisiin näyttelyihin, mukaan lukien 56. Venetsian Biennaleen vuonna 2015.

Petri Saarikko (s. 1973) on helsinkiläinen taiteilija ja muotoilija. Hän yhdistelee paikkasidonnaisissa installaatioissaan sosiaalista kommentaaria muotoilijan työhönsä ja uusmediataustaansa. Hänen teoksensa ovat luonteeltaan vahvasti performatiivisia eikä hän kaihda provosointia. Usein hän haastaa kansallisen identiteetin, taiteellisen tekijyyden tai virallisten poliittisten puheiden käsityksiä vaihtamalla niiden asiayhteyden ja paljastamalla näin näiden ilmiöiden todellisen, keinotekoisen luonteen. Saarikon teokset pyrkivät paljastamaan voimasuhteita, tekemään tilaa yksilöiden kertomuksille. Ne ovat tasa-arvon puolella. Saarikko tekee taidetta yhdessä kumppaninsa Sasha Huber Saarikon kanssa.

Etäisyyden monumentti

Tunnettu iranilais-azerbaidžanilainen laulaja Googoosh esittää version kappaleesta Ayrılıq (“Ero”). Lauluesitys on osa 1970-luvun televisio-ohjelmaa ja kopioitu moneen kertaan videokasetilta toiselle. Kyseessä voisi olla rakkauslaulu, mutta taustaksi kerrotaan tarinaa Neuvosto-Azerbaidžanista pakon edessä Iraniin lähteneen säveltäjän Ali Salimin halusta tehdä musiikkia kaipuustaan.

“Etsin erästä toista laulua, kun tämä esitys osui silmiini YouTubessa. Siellä sen saattoi katsoa yhä uudestaan ja uppoutua Googooshin tapaan esittää kappale, lumoutua kuluneesta kuvasta. Saattoi peilata esitykseen sitä osaa omasta taustastaan, jossa on iranilaista ja azerbaidžanilaista, peilata kaipuun tunnetta. Ja video kasvoi mielessäni etäisyyden monumentiksi – esitykseksi välimatkasta, kuvista, muistamisesta sekä kyvystä samanaikaisesti tunnistaa ja olla tunnistamatta.”

Teoksen äänisuunnittelun on toteuttanut Johannes Vartola ja sen toteutusta on tukenut Visek.

Azar Saiyar on helsinkiläinen elokuvantekijä ja mediataiteilija. Hän käyttää usein teoksissaan arkistomateriaaleja, leikkii kollektiivisen muistin kuvilla ja sanoilla, suuntaa katseen kohti katsomista, puhumista, muistamista ja tarinoiden kerrontaa. Hän tekee myös yhteistyöprojekteja muiden taiteilijoiden kanssa.

Azar Saiyarin teoksia on esitetty kansainvälisillä elokuva- ja mediataidefestivaaleilla, gallerioissa, museoissa ja televisiossa.

Dans l’atelier

Salla Myllylän uusi videoteos Dans l’atelier (2018) on esillä Forum Boxin Mediaboxissa 4.–27.5.

Videotyön lähtökohtana on työhuone Pariisin Cité des Arts -residenssissä. Toukokuussa auringonvalo osui huoneen seinään aamulla seitsemän ja yhdeksän välillä. Merkitsin teipillä seinään valokohtien liikkeen neljänä päivänä ja kuvasin tapahtuman.

Salla Myllylä asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on valmistunut Vapaasta taidekoulusta 2009 ja Kuvataideakatemiasta 2014. Hän työskentelee paikkasidonnaisesti piirustuksen, maalauksen ja liikkuvan kuvan välimaastossa. Myllylän teoksia on esitetty näyttelyissä mm. Galleria Huuto Jätkäsaaressa (2015), Frankfurter Kunstvereinissä (2014), Kunsthal Charlottenborgissa (2017, 2012) sekä festivaaleilla kuten Tampereen elokuvajuhlilla (2016), Japan Media Art Festivalilla (2016) ja Minimalen Short Film Festivalilla (2016) Trondheimissa.

Seinän prototyyppi

Teos koostuu videosta nimeltään Seinä ja lattia, tekstistä sekä kosketeltavasta materiaalinäytteestä.

Videoteoksessa Seinä ja lattia (2018, 01:00) nähdään käsin seinää vasten painettu lateksikaistale, joka valahtaa alas lattialle, kun siitä päästetään irti. Teos syntyi halusta nähdä ja kokea, miten juuri seinästä irrotettu lateksikaistale käyttäytyy. Teoksen esittämässä koetilanteessa Ziegler haluaa selvittää, mitä muuta kuin pystyssä oleminen voisi kuulua huoneen seinien olemukseen.

Seinän prototyyppi -teksti (2018) kertoo taiteellisen työskentelyn jatkuvasta “prototyyppiluonteesta”. Se käsittelee muun muassa siitä, että prototyyppiasetelmassa teos toimii kuin “frottage” jostain, jota ei vielä ole. Frottage piirtää esiin sen alla piilossa olevaa. Prototyyppi ilmenee toiminnassaan, piilossa olevan työstämisessä teokseksi ja siten sen piirtämisessä esiin. Tarkasteltava prototyyppi juontaa juurensa jostain, joka on jo olemassa ja käytössä, mutta josta ei ole vielä huomattu, että sillä olisi potentiaalia johonkin muuhunkin.

Lateksista Seinän prototyyppi -materiaalinäytettä (2018) voi sormeilla tai haistella ja saada siten seinän prototyypin materiaalituntumaa. Se antaa prototyyppiajattelusta kertovan tekstin rinnalla lisätietoa teoksesta.

Denise Ziegler on syntynyt Luzernissa (Sveitsi) ja asunut ja työskennellyt Helsingissä vuodesta 1990. Ziegler on opiskellut Luzernin Schule für Gestaltungissa (1986–90) ja Kuvataideakatemiassa (1996–97), josta hän valmistui taiteen tohtoriksi vuonna 2010. Teoksissaan Ziegler käyttää esineyhdistelmiä, veistoksia, piirustuksia, installaatioita, maalauksia ja videoita. Hän on osallistunut yksityis- ja ryhmänäyttelyihin vuodesta 1989 Suomessa, Pohjoismaissa, Baltian maissa, Euroopassa, Aasiassa ja Yhdysvalloissa.

Muisto

Katsomme taiteilijan työhuoneelle, missä muistikuvat maalautuvat eläviksi kuviksi. Liikumme maalauksen maailmassa, kesäisessä Suomessa ja talvessa.

Muisto käsittelee elämän hetkellisyyttä. Kauneimpiin kokemuksiimme läheistemme kanssa liittyy menettämisen pelkoa. Tuokio muuttuu muistoksi, lapsi kasvaa aikuiseksi, vanhenemme.

Teos pohjautuu kahteen muistikuvaan: lapsuuden kesien soutumatkat ja eräs elokuu, jolloin kotini ja lasteni koulun lähellä tapahtui vakava liikenneonnettomuus. Aurinko pimeni.

Heidi Romo asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on opiskellut Cardiff School of Art and Designissa Isossa-Britanniassa. Romon työskentely sijoittuu valokuvan, elokuvan ja performanssitaiteen välimaastoon. Hänen teoksensa ottavat usein kantaa kaupalliseen kuvakulttuuriin tätä humoristisesti uudelleen tulkiten. Romo on osallistunut kansallisiin ja kansainvälisiin ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin vuodesta 1996 lähtien Suomen lisäksi Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, Belgiassa ja Venäjällä. Hänen teoksiaan on nykytaiteen museo Kiasman, Helsingin taidemuseon, Kansallisgallerian sekä Wihurin rahaston kokoelmissa.

Valkoista sokeria

Valkoista sokeria on alun perin kaksikanavainen liikkuvan kuvan installaatio muukalaispelosta, naisvihasta ja kansanidentiteetistä. Se on myös rakkaustarina. Suomalaiset kansantarut ja kultakauden maalaukset ovat inspiroineet teosta, joka käsittelee patriarkaalista yhteiskuntaa, kulttuuriperinnön sulkeutuneisuutta sekä tämänhetkistä maahanmuuttoa ja rasismia koskevaa keskustelua.

Anikó Kuikka (s. 1986 Espoossa, asuu Los Angelesissa) on valmistunut Lontoon kuninkaallisesta taideakatemiasta sekä Kuvataideakatemiasta. Anikó Kuikka tekee kerronnallisia liikkuvan kuvan installaatioita absurdin todellisuutemme rakenteesta – siitä, miten illuusioita rakennetaan ja miten niitä voidaan hajottaa. Lähtökohtana on usein myytit ja sadut, jotka yhdistyvät henkilökohtaisiin kokemuksiin tai havaintoihin. Teoksien arkkityyppiset henkilöhahmot esittävät sosiaalisia valtarakenteita pyrkien purkamaan olemassa olevia arvoja, psyykettä ja identiteettiä.

Örö24H

Videoperformanssi Örö24h on tallennettu ottamalla kuvakaappaus Örön saaren sataman nettikamerasta. Videolla on nähtävissä kaksoisomakuva, jossa taiteilija kohtaa alituisesti itsensä. Performanssi toteutettiin 24 tunnin aikana 14.–15.1.2017, ja sen toteutusta oli mahdollista seurata Örön saaren verkkosivuilla, kuten myös kotimaisilla ja kansainvälisillä matkailusivustoilla.

Teoksen ääniraita on taltioitu Örössä saman ajanjakson puitteissa.

Ilkka Pitkänen (s. 1981) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee monialaisesti muun muassa liikkuvan kuvan, valokuvan, performanssin ja installaatioiden parissa. Teemallisesti hänen teoksiaan yhdistää henkilökohtainen tila, koskemattomuus sekä todellisuuden havainnointi. Pitkäsen töitä on ollut julkisesti esillä useissa kotimaisissa ja kansainvälisissä näyttelyissä.

Blossom

Biological diversity is messy. It walks, it crawls, it swims, it swoops, it buzzes.

But extinction is silent, and it has no voice other than our own.

– Paul Hawken

 

 

Videoteos Blossom on kollaasi, jonka kuva- ja äänimateriaali on peräisin netistä, mm Youtubesta ja avoimista ääniarkistoista. Teoksessa hyödynnetään sademetsän ääniä, joita on hidastettu ja toistettu ja time lapse -videoita avautuvista kukista. Ajastetun kuvauksen avulla luotu illuusio – kasvun ja kukan aukeamisen hitaus nopeutettuna ihmissilmin hetkessä havaittavaksi, sen ”näkyväksi” tekeminen – on käsitelty toisen kerran, peilaten, luupaten ja katkoen tapahtumaa. Videoiden kukat ovat juuri sellaisia leikkokukkia, joita ostamme avajaisiin, syntymäpäiville ja lakkiaisiin. Katsellessani kiehtovia ja usein jokseenkin kitschejä videoita ja löytäessäni yhä uusia studiossa kuvattuja kukkavideoita, en ajatellut vain attribuutteja ”viettelevä”, ”kaunis” tai ”herkkä”. Ajattelin kansainvälisen kukkabisneksen nurjaa puolta: massivista kasvihuonetuotantoa, kurjia työolosuhteita, kemikaaleja, geenimanipulaatiota. Ajattelin ihmisen luontosuhteen välineellisyyttä. Ajattelin sitä, miksi haluan tuijottaa kukkavideoita netissä ja lumoutua niistä (kuten ilmeisesti niin moni muukin, videoiden katselukerroista päätellen). Mistä digitaalinen kuva, jossa näen nopeutettuna kukan elävyyden ja liikkeen, minua muistuttaa? Tietokoneen näytönsäästäjistä, noista tauon merkitsijöistä, kenties? Sensuaalisuudesta, ruumiillisesta nautinnosta? Hetkellisistä taianomaisuuden kokemuksista? Miksi haluan leikata, koota ja käsitellä näitä kukkasia, luoda niistä pallon, joka kieppuu ja muuntuu, tai laatikon, jossa palaset eivät osu kohdalleen ja silti kuuluvat yhteen?

 

Biodiversiteetin kaventuminen ja lajien massasukupuutto ovat tosiasioita, joihin globaali kapitalismi, antroposeeni ja tehotuotanto liittyvät – ne ovat ihmisen toiminnan seurauksia. Leikatessani teostani huomasin toteuttavani eräänlaista mielikuvan tasolla tapahtuvaa henkilökohtaista pelastamistyötä, jossa ahdistuksen sijaan löytäisin jotain muuta. Halusin luoda tilan, jossa voisin hengittää ja kuunnella. Toivon teokseni tarjoavan väylän näiden ajatusten äärelle, tai vaihtoehtoisesti levähdyspaikan vuoden lopun, sen pimeyden aikana.

 

 

Marja Viitahuhta (ent. Mikkonen, s. 1979) on mediataiteilija, jonka teokset ovat lyhytelokuvia, esityksiä, installaatioita, valokuvia ja kollaaseja. Hänellä on esitystaiteen tutkinto Turun Taideakatemiasta ja kuvataiteen maisterin tutkinto Kuvataideakatemiasta. Hänen teoksiaan on palkittu kansainvälisesti muun muassa Cannesin Cinéfondation -sarjassa, Stuttgarter Filmwinter -festivaalilla ja L’Alternativa -festivaalilla Barcelonassa. Viitahuhdan varhainen elokuva 99 Vuotta Elämästäni on sekä MoMA:n että Kiasman kokoelmissa. Hänen elokuviaan ja videoteoksiaan on esitetty kansainvälisesti yli 30 festivaalilla.

 

Useat Viitahuhdan teoksista käsittelevät kuolevaisuutta suhteessa olemassaoloon ja tarkastelevat tarinankerrontaa henkilökohtaisten kokemusten välittäjänä. Hänen teoksensa pohtivat tekstin ja kuvan välistä suhdetta, osin purkaen niiden välistä hierarkiaa. Kollaasin hyödyntäminen sekä kuvataiteessa että liikkuvan kuvan teoksissa on Viitahuhdan teoksissa toistuva menetelmä, samoin kuin jonkin tyypillisen elementin, kuten ääniraidan, päähenkilön tai dialogin, pois jättäminen. Dokumentaarisia keinoja hyödyntävät teokset sisältävät usein löydettyä ja kerättyä materiaalia tai pohjautuvat haastatteluihin ja tutkimukseen.

 

Kiitos: Taiteen edistämiskeskus

www.marjaviitahuhta.com

Kudelma

Anne Siirtola: Kudelma – Interweave (2018)

23:00min

 

” When you reach my age you can look back and say, Oh boy I remember that, I saw that I heard that I was there” Roni 91v

 

Videoteokseni pohjautuu New Yorkissa, Greenwich Villagen senioritalossa vietettyyn 3 kuukauden ajanjaksoon, jolloin tutustuin keskuksessa käyviin ihmisiin, haastattelin ja tallensin tarinoita heidän elämästään. Koin olevani kuunteluoppilaana ja olen kiitollinen jokaisesta kohtaamisesta ja tarinoista, joita lopulliseen teokseen jäi jäljelle 4 kymmenestä, Marilynin, Edwardin, Louisan ja Ronin.

 

Jaetut muistot kertovat siirtolaisuudesta, selviytymisestä, salaisesta atomikaupungista ja ihmeistä. Nämä yksittäisten ihmisten elämäntarinat häviävät niin helposti, vieden mennessään palan yhteistä historiaa, joka usein toistaa itseään.

 

Teoksen lähtökohtana ovat muisti ja muistaminen. Millaisia hetkiä ja muistoja haluaisi omasta elämästään välittää eteenpäin myös seuraavalle sukupolvelle – Mitä jää jäljelle? Toiveemme, pelkomme, arvomaailmamme ja tapamme ovat kaikki muotoutuneet suhteessa muistoihimme menneisyydestä. Jokainen on myös osa oman perheensä/ sukunsa ja aikakautensa ketjua, kantaen mukanaan historiaansa hyvässä sekä pahassa.

 

Aika ja mieli seuloo, suodattaa ja punoo yhteen elettyä ja jäljelle jäävät ehkä ne tärkeimmät, itselle läheisimmät ja merkityksellisimmät muistot, joissa kiteytyy myös oma persoonallinen tapa katsoa ja kokea maailmaa – jokaiselle erilainen ja arvokas.

 

Teoksen syntymistä ovat tukeneet: Taiteen keskustoimikunta, Oskar Öflundin Säätiö, AVEK ja VISEK.

Teoksen kuvaus ja editointi : Anne Siirtola, Äänisuunnittelu: Pelle Venetjoki, Värinmäärittely: Veli Granö.

 

BIO

Siirtola työskentelee liikkuvan kuvan ja installaation keinoin, käyttäen erilaisia metodeja ja materiaaleja. Viimevuosina painopiste on ollut yhteisöllisessä taiteessa ja erilaisten ihmisten kohtaamisessa. Erilaiset hajoamisen ja muutoksen jäljet, prosessit, jotka tapahtuvat ihmismielessä ja materiaalissa ovat hänen teoksissaan läsnä.

”Olen kiinnostunut vuorovaikutuksesta ja siitä miten me kukin koemme ja hahmotamme oman itsemme suhteessä muihin ja ympäröivään todellisuuteen. Usein roolini on toimia mahdollistajana ja välittäjänä – joskus pienikin osallistuminen voi olla ihmiselle merkittävää ja luoda osallisuuden ja onnistumisen tunteen ”

Hänen teoksiaan on ollut esillä useissa yksityis-ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla vuodesta -91 lähtien. mm. Vitrina Biblioteka. Pietari (2017) Criticall Mass, Pietari (2016) Gallery SpaceStation Sixty-Five, Lontoo (2014), Suomesta Gallery, Berliini (2013, 2010), Muu-galleria (2013) Effearte, Milano (2012), Artower Agora, Ateena (2010). Hänen teoksiaan kuuluu mm. Valtion, Helsingin kaupungin taidemuseon ja nykytaiteen museon Kiasman kokoelmiin.

www.annesiirtola.net

Paratiisi

Paratiisi / Paradise

Paratiisi on melkein tunnin mittainen video, jossa puhutaan paljon ja kuvat vaihtuvat nopeasti. Juonta videossa on vain nimeksi, mutta monet sen nähneet ovat sanoneet, että Paratiisi ei silti ole ollenkaan tylsä. Aiheita Paratiisi-videossa on monenlaisia. Ensin puhutaan rotubiologiasta, sitten miehestä, jota oman puolison emansipaatio pelottaa, kohta psykoterapiasukupolvesta ja Suomen historiasta ja lopulta siitä, kuinka kulttuuri-ihminen voi olla ärsyttävä tai kapitalismi ei aina ole kaikille kivaa. Aiheista puhutaan siten, että videossa sanotaan jotakin ja todellisuudessa tarkoitetaan ehkä jotakin muuta. Esimerkiksi kun sanotaan ”jos sä tilaat Seiskaa, sä oot tyhmä”, tarkoitetaankin, että on tyhmää päätellä ihmisestä juuri mitään ja vielä tyhmempää yleistää kaikki Seiskan tilaajat tyhmiksi. Aiheita yhdistävät niitä esittelevät hahmot, jotka eivät koskaan tunnu ymmärtävän tai haluavan ymmärtää muita ihmisiä.

Koska Paratiisi-video on tarkoitettu katsottavaksi alusta kohti loppua, on Mediaboxissa erikoisuutena nappi, josta voi painaa ja Paratiisi-video lähtee alusta.

Dave Berg 2018

Rooleissa:
Juha Lagström
Marja Myllylä
Joonas Ranta
Elina Reinikka

Ohjaus ja käsikirjoitus
Dave Berg

Teosta ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Taiteen edistämiskeskus, AVEK ja Suomen kulttuurirahasto

Mediaboxi on Forum Boxin tila mediataiteelle. Ohjelmisto suunnitellaan yhteistyössä suomalaisen mediataiteen levityskeskus AV-ARKIN kanssa. Yhteistyössä AV-arkin kanssa kuratoimme vuodeksi eteenpäin uusinta mediataidetta esittelevän ohjelmakokonaisuuden. Tila toimii nyt yhtenä tärkeänä kanavana mediataiteelle.